Kvartti 1/2013 17.04.2013  |  Tuomo Martikainen, Hanna Wass, Marjukka Weide

Äänestysaktiivisuus ja puolueiden kannatus vuoden 2012 kunnallisvaaleissa Helsingissä

Demokratia

Kuten useita edellisiäkin vaaleja, vuoden 2012 kunnallisvaaleja luonnehti yllätyksellisyys. Odotuksista poiketen äänestysaktiivisuus laski koko maassa vuoden 2008 kunnallisvaaleista lähes kolme ja Helsingissä 1,5 prosenttiyksikköä. Lisäksi Helsingissä vakiintuneen puoluekannatuksen malli murtui Perussuomalaisten menestyksen myötä.

Vaaleissa äänestäminen on monella tapaa sidoksissa yksilön laajempaan elämäntilanteeseen. Yksilötasolla osallistuminen on yhteydessä niin sosiodemografiseen ja -ekonomiseen taustaan (sukupuoli, ikä, siviilisääty, koulutus, tulotaso) kuin sosiaalipsykologisiin tekijöihin, kuten uskonnollisuus, puoluesamastumisen aste ja poliittinen kiinnostus ja tietotaso (yhteenvetona Wass 2008). Äänestysaktiivisuuden heikentyminen on erityisen huomionarvoinen ilmiö siitä syystä, että mitä matalampi yleinen osallistumisaste, sitä jyrkempiä ovat osallistumisessa ilmenevät vinoumat (yhteenvetona Lijphart 1999, 1).

Osallistumiserot voivat puolestaan heijastua politiikan asialistaan (esim. Teixeira 1992, 102). Lisäksi vaaliosallistuminen on laskenut siitä huolimatta, että koulutustason jatkuva nousu kaikissa väestöryhmissä on nostanut poliittista kompetenssia, kiinnostusta ja tietotasoa ja siten parantanut tehokkaan poliittisen sosialisaation edellytyksiä (Abramson & Aldrich 1982, 502).

Äänestysaktiivisuuden sosiaalisen taustan tarkastelun kannalta Helsinki on otollinen kohde siinä suhteessa, että kaupungin eri alueiden eriytyminen muun muassa asukkaiden koulutus- ja tulotason suhteen (Ala-Outinen 2010, 18–19) näkyy suoraan vaaliosallistumisessa. Vuoden 2012 kunnallisvaaleissa osallistumisero Helsingin aktiivisimman äänestysalueen Paloheinän (76,7 %) ja passiivisimman alueen Jakomäen (36,7 %) välillä oli huimat 40 prosenttiyksikköä.

Vaaliosallistumiseen vaikuttavat kysyntätekijöiden ohella luonnollisesti myös tarjontatekijät. Vaikka äänestysaktiivisuuden pitkän aikavälin kehitykselle on ollut ominaista laskusuunta, mikä vielä  korostuu kunnallisvaaleissa osallistumisen taso on kuitenkin 2000-luvulla heilahdellut vaaleista toiseen. Tämä kuvastaa pitkälti vakiintuneiden äänestäjien osuuden pienentymistä koko äänestäjäkunnasta. Äänestäminen näyttäisikin olevan yhä useammalle äänioikeutetulle vakiintuneen tavan sijaan pikemmin optio. Äänestämisoption valinnassa keskeistä ovat esimerkiksi vaalinalustilanteen jännittävyys, jokin ratkaisua vaativa kysymys, kiinnostavat ja varteenotettavat ehdokkaat sekä politiikan ja poliitikkojen yleinen julkisuuskuva.

Vuoden 2012 kunnallisvaalien matalaksi jäänyt äänestysprosentti liittyneekin osaltaan siihen, että vaaliasetelmasta puuttui edellisissä vaaleissa äänestäjiä innostaneita tekijöitä. Esimerkiksi SDP:n esiintuoma väite julkisten palvelujen yksityistämisestä tyrmättiin vaalikeskusteluissa, eivätkä Perussuomalaisten EU-kritiikki ja maahanmuuttoa koskevat painotukset saaneet eduskuntavaalien kaltaista näkyvyyttä. Vaalijulkisuudessa puolestaan korostuivat puolueiden puheenjohtajat yksittäisten kärkiehdokkaiden kustannuksella.

Toisaalta Helsingissä on hyvin nähtävissä myös äänestäjien tietty mobilisaatioherkkyys. Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa oli havaittavissa merkittävä aktivoituminen matalan äänestysaktiivisuuden alueiden nuorten miesten kohdalla, jonka arvioitiin tuolloin olleen yhteydessä Tony Halmeen ehdokkuuteen (Martikainen ym. 2003). Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa voimakkain aktivoitumispiikki kohdistui puolestaan 35–44-vuotiaisiin miehiin eli samaan ikäryhmään, joka oli nuorena äänestänyt ja innostui tuolloin uudelleen osallistumaan oletettavasti Perussuomalaisten nousun myötä (Martikainen & Wass 2011).

Perussuomalaisten menestys oli myös vuoden 2012 kunnallisvaalien keskeinen piirre. Kuten koko maassa, puolue oli vaalien suurin voittaja Helsingissä ja kaksinkertaisti äänimääränsä yltäen yli yhdeksän prosentin osuuteen kaikista annetuista äänistä. Äänestysprosentin pudotuksen huomioon ottaen vaikuttaisi kuitenkin siltä, että Perussuomalaisten nousu ei enää nivoutunut samassa laajuudessa kuin edellisissä eduskuntavaaleissa perinteisesti äänestämättä jättäneiden aktivoitumiseen vaan puolueen ääniosuuden lisäys pohjautui pääosin äänten siirtymiin toisilta puolueilta.

Huomionarvoista myös on, että matala äänestysaktiivisuus ei suosinutkaan nyt pelkästään porvarillisia puolueita, kuten tavallisesti, vaan esimerkiksi kokoomus menetti Helsingissä kannatuksestaan 2,3 prosenttiyksikköä. Toisaalla taas SDP sai Helsingissä sodanjälkeisen historiansa huonoimman tuloksen (16,8 %), mutta vastaavasti Vasemmistoliitto lisäsi puolueista toiseksi eniten kannatustaan (+1,7 %-yksikköä).

Tässä artikkelissa tarkennetaan edellä tehtyjä havaintoja tutkimalla vuoden 2012 kunnallisvaalien äänestysaktiivisuutta ja puoluekannatuksen muutoksia Helsingissä. Äänestämisen tarkastelu pohjautuu 14 äänestysalueen vaalilistoista poimittuihin tietoihin, joiden pohjalta osallistumista on mahdollista eritellä sukupuolen, iän ja kansalaisuuden mukaan. Äänestysaluekohtaiset tiedot on ryhmitelty edelleen viiteen alueryhmään. Ensimmäinen vastaavantyyppinen aineistonkeruu tehtiin vuoden 1968 kunnallisvaaleista (Martikainen & Sänkiaho 1969). Vuosien varrella tehtyjen vastaavien tutkimusten sarjassa käsillä oleva analyysi on järjestyksessä jo neljästoista.  

Äänestysaktiivisuus Helsingissä

Äänestysaktiivisuuden suurimmat vaihtelut vaaleista toiseen ovat kohdistuneet nuorimpiin ikäryhmiin. Tarkastelua varten kerätystä äänestysalueotoksesta on poistettu kolmesta äänestysalueesta muodostuva ”lähikeskustan eliitin” alue, jolloin otoksen äänestysprosentti on yleensä vastannut melko hyvin koko kaupungin osallistumisen tasoa. Vaalien välistä vertailua hankaloittaa jossain määrin se, että vuoden 2008 vaaleista ei tehty vastaavaa aineiston keruuta. Näin ollen taulukossa 2 ei näy tuolloin tapahtunut lähes kahden prosenttiyksikön äänestysaktiivisuuden nousu ja vastaavasti sitä seurannut 1,5 prosenttiyksikön lasku vuoden 2012 vaaleissa.

Äänestysaktiivisuus on huomattavasti korkeampi 18-vuotiailla kuin sitä seuraavassa ikäryhmässä. Vastaava huomio on tehty rekisteripohjaisilla aineistoilla Suomen vuosien 1987 ja 1999 eduskuntavaaleista ja Tanskan vuoden 2009 kunnallisvaaleista (Bhatti ym. 2012; Martikainen & Wass 2002). Osallistumisen korkea taso 18-vuotiailla ei näyttäisi liittyvän sinällään ensi kertaa äänestämiseen vaan ensimmäisten vaalien ajoittumiseen heti äänioikeuden saavuttamisen jälkeen. Tällöin äänestäminen voi muodostaa yhden ensimmäisistä täysi-ikäisyyden kokemuksista (Bhatti ym. 2013).

Nuorten osallistumisen taso on vanhempia ikäryhmiä tiiviimmin sidoksissa äänestysprosentin aggregaattitason vaihteluihin. Vuoden 2000 kunnallisvaaleissa, joissa äänestysaktiivisuus ylsi vain hivenen yli 50 prosentin, 19–24-vuotiaista miehistä äänesti ainoastaan kolmasosa. Kyseisen ryhmän äänestysprosentti oli sama myös vuoden 2012 vaaleissa. Aktiivisimmassa 55–69-vuotiaiden ikäryhmässä osallistuminen on sen sijaan pysynyt lähellä 70 prosenttia vaaleista toiseen.

Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa käynnistynyt sukupuolten äänestysaktiivisuuseron kaventuminen näyttää jatkuneen vuoden 2012 vaaleissa. Siinä missä naisten äänestysprosentti oli koko maassa 3,7 ja Helsingissä 3,8 prosenttiyksikköä miesten äänestysprosenttia korkeampi vuoden 2008 vaaleissa, oli vastaava ero vuoden 2012 vaaleissa enää koko maassa 1,7 ja Helsingissä 2,2 prosenttiyksikköä.  Helsingin äänestysprosentin lasku kohdistui siis huomattavasti vähemmän miehiin (-0,6 %-yksikköä) kuin naisiin (-5,4 %-yksikköä). Taulukon 2 ikäryhmittäisestä tarkastelusta puolestaan huomataan, että siinä missä 29–54-vuotiaiden miesten osallistuminen oli kuusi prosenttiyksikköä naisia matalampaa, vastaava ero oli vuoden 2012 vaaleissa puolittunut. Kuten eduskuntavaaleissa, miesten ja naisten osallistumistason lähentyminen on oletettavasti yhteydessä Perussuomalaisten miehiä aktivoivaan vaikutukseen.

Äänestysaktiivisuuden alueellinen muutos

Tässä tarkasteltavista äänestysalueista ”ydinkeskustan eliitti” ja ”lähikeskustan eliitti” ovat vauraita pääosin omistusasumiseen perustuvia alueita, joissa työttömyysaste on matala. Heterogeeniseen ”keskiluokkaan” sisältyvillä kolmella alueella väestön koulutus- ja tulotaso on osassa keskimääräistä korkeampaa ja osassa matalampaa. ”Kerrostalolähiön” rakennuskanta muodostuu pääosin 1960-luvulla ja sen jälkeen rakennetuista kerrostaloista. Alueella vuokra-asuntojen ja vieraskielisen väestön osuus on kaupungin keskiarvoa korkeampi ja väestö keskiarvoa vähemmän koulutettua ja heikommin ansaitsevaa. Myös työttömyysaste on keskimääräistä suurempi. ”Kallio” koostuu kahdesta perinteisestä työväestön asuinalueesta, joilla asuu nykyisin runsaasti nuoria.

Kuten vuoden 2008 vaaleissa, alueiden väliset erot ovat huomattavia erityisesti ”lähikeskustan eliitin” ja ”kerrostalolähiön” välillä. Äänestäminen näyttääkin muodostavan yhä vahvemmin yhden hyväosaisuuden mittareista ja vastaavasti vähäinen osallistuminen kasautuu matalan koulutus- ja tulotason alueille. Alueiden väliset erot näkyvät korostetuimmin nuorimmissa ikäryhmissä, joiden osallistuminen heijastaa paitsi vanhempien sosioekonomista asemaa, myös heidän äänestystottumustaan. ”Kerrostalolähiön” alueryhmässä asuvista 18–24-vuotiaista äänesti ainoastaan runsas viidesosa. Vastaavasti saman alueen 45–54-vuotiaiden ikäluokassa, joka pääosin kattanee nuorimman ikäryhmän vanhemmat, äänestysprosentti oli 51. ”Lähikeskustan eliitin” alueryhmässä vastaava luku oli nuorten kohdalla lähes kaksinkertainen (49 %) ja vanhemmilla 27 prosenttiyksikköä korkeampi (78 %). Havainto viittaisi siihen, että viime aikoina julkisuudessa keskustelua herättänyt ylisukupolvinen huono-osaisuus näkyy myös osaltaan äänestämättä jättämisessä.

Vaaliosallistumisessa tapahtuneista alueellisista muutoksista keskeinen liittyy nuorten aikuisten ja nuorten keski-ikäisten (29–44-vuotiaat) aktivoitumiseen Kallion alueryhmässä, joka oli havaittavissa jo edellisissä eduskuntavaaleissa (Martikainen & Wass 2011, 29). Siinä missä osallistumisen taso nousi 35–44-vuotiailla selvästi myös ”ydinkeskustan eliitin” ja ”keskiluokan” alueryhmissä, muutos on ollut pelkästään laskevaa ”kerrostalolähiössä” vanhinta ikäryhmää lukuun ottamatta.

Ikä- ja alueryhmittäinen tarkastelu osoittaa myös kiinnostavasti, että vaikka vuosien 2004 ja 2012 kunnallisvaalien äänestysprosenteissa oli vain 0,3 yksikön ero, se pitää kuitenkin sisällään huomattavia osallistumisen nousuja ja laskuja. Mikäli vaaleissa tapahtuneista puolueiden kannatusmuutoksista halutaan muodostaa syvällisempi kuva, iän mukainen alueellinen tarkastelu on erityisen tarpeellista.

Ulkomaan kansalaisten äänestysaktiivisuus

Kunnallisvaaleissa äänioikeutettuja ovat Suomen kansalaisten lisäksi myös muiden pohjoismaiden ja EU-maiden kansalaiset, jotka asuvat kunnassa 51 päivää ennen vaaleja, ja ne muiden maiden kansalaiset, joilla on ollut kotipaikka Suomessa kaksi vuotta ja 51 päivää ennen vaaleja. Ulkomaan kansalaisten vaaliosallistumisen tarkastelu on mielekästä erityisesti Helsingissä, jossa se vaikuttaa selvästi koko kaupungin äänestysprosenttiin. Vuonna 1996 äänioikeutettuja ulkomaan kansalaisia oli Helsingissä runsas 14 000. Kaksitoista vuotta myöhemmin luku oli lähes kaksinkertaistunut (Tilastokeskus 1997, 2008b).

Äänioikeutetun kansalaisuus käy ilmi vaaliluettelosta, mutta sen perusteella ei saada tietoa esimerkiksi Suomessa asumisen kestosta. Pelkän ulkomaan kansalaisuuden perusteella määritelty joukko onkin varsin heterogeeninen. Voidaan kuitenkin todeta, että ulkomaan kansalaisten vaaliosallistuminen on yleensä maan omia kansalaisia matalammalla tasolla (esim. Bird ym. 2011). Uuden kotimaan kansalaisuuden saamisen on kuitenkin havaittu nostavan äänestysaktiivisuutta (Bhatti & Hansen 2010, 30). Myös pelkkä ajan kuluminen vaikuttaa: maassa pitkään asuneet ulkomaan kansalaiset äänestävät aktiivisemmin kuin äänioikeuden hiljattain ennen vaaleja saaneet (mt., 3; Bird ym. 2011, 25–58). Tällaisten erityispiirteiden lisäksi ulkomaan kansalaisten vaaliosallistumiseen vaikuttavat yleiset äänestysaktiivisuuteen yhteydessä olevat tekijät. Tässä aineistossa ulkomaan kansalaisten osallistumista voidaan tarkastella ainoastaan sukupuolen ja iän mukaan, sillä aineisto on liian pieni aluekohtaiseen arviointiin.

Tilastokeskuksen tietojen mukaan ulkomaan kansalaisten äänestysaktiivisuus vuosien 1996–2008 kunnallisvaaleissa koko Suomessa on pysynyt 20 prosentin tuntumassa (Tilastokeskus 1997, 2001, 2006, 2008b).  Kuntien välillä on kuitenkin eroja. Helsingissä äänestysprosentti on keskimääräistä hieman matalampi, mikä näkyy myös ulkomaan kansalaisten kohdalla: osallistuminen on ollut noin 18 prosentin tasolla.

Tilastokeskuksen julkaisemissa ulkomaan kansalaisten äänestysaktiivisuustiedoissa käytetään jaottelua EU-maiden kansalaisiin, Norjan ja Islannin kansalaisiin sekä muihin ulkomaan kansalaisiin. Norjan ja Islannin kansalaiset muodostavat hyvin pienen joukon, jonka vaaliosallistuminen on selvästi korkeampi kuin EU-kansalaisilla ja muilla ulkomaan kansalaisilla. Muissa maissa tehtyjen tutkimusten perusteella tiedetään, että näihin laajempiin kategorioihin sisältyy paljon sisäistä vaihtelua esimerkiksi sen mukaan, minkä maan kansalainen on kyseessä, ja millaisen poliittisen järjestelmän piirissä ihminen on kasvanut (Bhatti & Hansen 2010, 48–50; Morales & Giugni toim. 2011).

Ulkomaan kansalaisten (n=2244) äänestysaktiivisuus tähän tutkimukseen sisältyvillä Helsingin äänestysalueilla oli 21 prosenttia vuoden 2012 kunnallisvaaleissa. Verrattuna Tilastokeskuksen julkaisemaan, kaikki äänioikeutetut kattavaan tietoon vuoden 2008 vaaleista kasvua on neljä prosenttiyksikköä. Otoksessa painottuvat sosioekonomisesti hyväosaiset alueet, joten kaikki Helsingissä äänioikeutetut ulkomaan kansalaiset kattava luku on oletettavasti hieman matalampi. Näyttäisi kuitenkin siltä, että ulkomaan kansalaisten äänestysaktiivisuus olisi ainakin hieman noussut edellisestä kerrasta. Ulkomaan kansalaisia on voinut mobilisoida EU:n kotouttamisrahaston tuella järjestetty maahanmuuttotaustaisille äänestäjille suunnattu iCount-kampanja, aikaisempaa korkeampi maahanmuuttotaustaisten ehdokkaiden määrä sekä muukalaisvihamielisyydestä käyty julkinen keskustelu.

Ikäryhmittäiset osallistumiserot tulevat esille myös ulkomaan kansalaisia tarkasteltaessa. Myös ulkomaan kansalaisissa vanhemmat ikäluokat äänestävät nuoria aktiivisemmin, mutta osallistumisen kohoaa iän mukaan Suomen kansalaisia loivemmin. Äänestysaktiivisuus nousee maltillisesti 45–54-vuotiaisiin saakka ja jyrkemmin vasta sen jälkeen. Olisikin mielenkiintoista tarkastella, miten kuva muuttuisi, mikäli äänioikeutettujen ulkomaan kansalaisten Suomessa asumisen aika kyettäisiin ottamaan huomioon. Suomeen muuttavat ihmiset ovat usein juuri nuoria työikäisiä (20–39-vuotiaita) (Tilastokeskus 2012d). Näissä ikäluokissa on siten vanhimpia ikäryhmiä enemmän niitä, jotka ovat asuneet Suomessa lyhyen aikaa. Myös tässä aineistossa ikäluokista keskimmäiset ovat korostuneet ulkomaan kansalaisten joukossa. Kahdessa vanhimmassa ikäluokassa äänioikeutettuja oli yhteensä vain noin 300.

Suomen kansalaisten joukossa naiset äänestävät miehiä hieman vilkkaammin nuorinta ja vanhinta ikäryhmää lukuun ottamatta. Ulkomaan kansalaisten keskuudessa naisten äänestysaktiivisuus on sen sijaan miehiä matalampi useimmissa ikäryhmissä. Keski-ikäisten kohdalla tapahtuu kuitenkin heilahdus. Miehet äänestivät 29–34-vuotiaiden ikäryhmässä kahdeksan prosenttiyksikköä naisia aktiivisemmin, mutta jo ikäryhmässä 35–44 naisten osallistumisprosentti oli viisi prosenttiyksikköä miehiä korkeampi. Sukupuolten välistä eroa äänestämisessä tulisi kuitenkin tarkastella laajemmilla aineistoilla. Tulokseen vaikuttaa, etteivät sosio-ekonomiset ja demografiset taustatekijät jakaudu sukupuolten välillä samalla tavoin ulkomaan kansalaisten kuin Suomen kansalaisten joukossa.

Vaalien alla maahanmuuttajien äänestysaktiivisuus sai jonkin verran huomiota julkisuudessa. Uutisissa todettiin ”maahanmuuttajien” osallistumisasteen olevan Suomessa alhaisempi kuin muualla pohjoismaissa. Aiheesta esitetyt luvut eivät kuitenkaan aina olleet vertailukelpoisia, sillä eri tutkimuksissa tutkittava joukko on määritelty eri taustamuuttujien avulla. Ulkomaan kansalaisten äänestysprosenttia ei esimerkiksi voi verrata lukuun, joka perustuu maahanmuuttajan määrittelyyn syntymämaan avulla, sillä jälkimmäinen sisältää kansalaistetut. Myös kansalaistamispolitiikka vaikuttaa lukujen vertailukelpoisuuteen. Tanskassa ulkomaan kansalaisten äänestysaktiivisuus vuoden 2009 kunnallisvaaleissa oli 32 prosenttia (Bhatti & Hansen 2010, 31) eli noin kymmenen prosenttiyksikköä Suomen tasoa korkeampi. Tanskassa kansalaisuuden voi saada pääsääntöisesti vasta yhdeksän maassa asutun vuoden jälkeen (Ersbøll 2010), ja siten äänioikeutetut ulkomaan kansalaiset lienevät asuneet Tanskassa keskimäärin kauemmin kuin Suomessa äänioikeutetut ulkomaan kansalaiset ovat asuneet Suomessa.

Puolueiden kannatuksen alueellinen muutos

Perussuomalaisten vaalimenestyksen yhteydessä on hyvä huomata, että puolueella ja sen edeltäjällä SMP:llä on ollut näkyvä rooli puolueiden keskinäisen järjestyksen murroksissa Helsingissä useasti aiemminkin. 1980-luvun suurin murros koettiin 1984 vaaleissa, joissa Vihreät, Liisa Kulhia (Helsinki-lista) ja SMP yhdessä aiheuttivat suurtappion vasemmiston puolueille erityisesti niiden omilla vahvoilla alueillaan ”rötösherra” -jahdin, ikävien kunnallispolitiikan ja -talouden lieveilmiöiden (mm. metro-epäselvyydet), kovan politiikan kritiikin ja alhaiseksi painuneen äänestysaktiivisuuden ilmapiirissä.

Puolueen ensimmäinen menestys Perussuomalaisina nähtiin vuoden 2003 eduskuntavaaleissa, jolloin sen äänimäärän kasvu Helsingissä oli vahvasti yhteydessä Tony Halmeen ehdokkuuteen. Seuraavissa eduskuntavaaleissa puolueen kannatus kuitenkin laski alle viiden prosentin. Perussuomalaisten aseman vakiintumisesta kertoo se, että vuoden 2011 eduskuntavaaleissa puolueen osuus ”kerrostalolähiön” äänistä nousi hämmästyttävät 17 prosenttiyksikköä 21,6 prosenttiin.

Vuoden 2012 kunnallisvaaleissa Perussuomalaisten kannatusosuus nousi ”kerrostalolähiössä” seitsemän prosenttiyksikköä 15 prosenttiin. Toisin kuin edellisissä eduskuntavaaleissa, alueen äänestysprosentti laski kaikissa paitsi vanhimmassa ikäryhmässä vuoden 2004 vaaleista. Perussuomalaisten kannatuksen kasvu ei näin ollen voinut tulla aiemmin äänestämättä jättäneiden aktivoitumisesta vaan enimmäkseen siirtyminä muista puolueista.  Onkin oletettavaa, että näin merkittävä äänestysaktiivisuuden lasku puolueen vahvoilla alueilla on ollut tekijä, joka pitkälti hankaloitti odotetun Perussuomalaisten ”jytkyn” eli suurmenestyksen toistumista kunnallisvaaleissa. 

Puolueen menestyksen pysyvyyden kannalta ongelmaksi voi muodostua ehdokasasetelman yksipuolisuus. Perussuomalaisten Helsingin ääniharava Jussi Halla-aho sai jo yksinään lähes neljäsosan äänistä, ja kaksi eniten ääniä saanutta ehdokasta lähemmäs kolmasosan puolueen äänimäärästä. Viisi parhaiten menestynyttä kokosi puolestaan 40 prosenttia kaikista puolueen saamista äänistä. Puolueen menestys voi täten tulla osin riippuvaiseksi kärkiehdokkaiden henkilökohtaisista kannoista joihinkin ajankohtaisiin ja hetkellisiin kiistakysymyksiin.

Toinen vaaleissa voittanut puolue oli Vasemmistoliitto (10,1 %), joka ei hävinnyt millään tutkimuksen alueryhmistä. Kuten Perussuolaiset, puolue menestyi tasaisen hyvin jo vuoden 2011 eduskuntavaaleissa. Puolueen kannatus ei kuitenkaan ole keskittynyt ”kerrostalolähiöön”, vaan itse asiassa Helsingin viidestä pääpuolueesta Vasemmistoliitto menestyi heikoimmin tässä alueryhmässä, joka on tarkastelussa mukana olevista alueista vähiten hyvinvoiva. Alueryhmän seitsemän parhaiten menestyneen ehdokkaan joukossa oli vain yksi Vasemmistoliiton ehdokas, puolueen puheenjohtaja. Sen sijaan Vasemmistoliitto menestyi jälleen hyvin Kalliossa, jossa puolue jo viime eduskuntavaaleissa nosti kannatustaan kymmenellä prosenttiyksiköllä. Tämä kuvastaa osin Kallion muuttumista perinteisestä työväestön alueesta erityisesti nuorten ja opiskelijoiden suosimaksi pienasuntoalueeksi. Alueella Vihreät ovatkin Vasemmistoliiton merkittävin kilpailija SDP:n tai Perussuomalaisten sijaan. 

Samoin kuin Perussuomalaisten, Vasemmistoliiton menestys nojautuu yksipuolisesti yhteen kärkiehdokkaaseen, puolueen puheenjohtajaan. Puolueen kaksi ääniharavaa saavat yhdessä lähes 30 prosenttia ja viisi ensimmäistä 40 prosenttia äänistä. Tutkimuksen viidessä alueryhmässä kuuden parhaan ehdokkaan joukossa on kaiken kaikkiaan vain yksi Vasemmistoliiton ehdokas. Havainto vahvistaa sitä käsitystä, että vaalien tulos on hyvin riippuvainen harvalukuisten mediajulkisuutta hallitsevien kärkinimien onnistumisista. On kiinnostavaa havaita, että Kalliossa äänestysaktiivisuus nousi vuoden 2004 tasosta 29–34-vuotiailla yhdeksän ja 35–44-vuotiailla kymmenen prosenttiyksikköä. Tämä viittaa epäsuorasti siihen, että Vasemmistoliiton kannatuksen kasvun taustalla ovat pitkälti nuoret aikuiset.

Kokoomus säilyi Helsingin suurimpana puolueena, vaikka se menettikin kannatustaan runsas kaksi prosenttiyksikköä. Pääkaupungin elinkeino- ja ammattirakenteen muutos sekä korkea tulo- ja koulutustaso ovat taanneet kokoomukselle vahvan ja tasaisen 30 prosentin tuntumassa liikkuvan kannatuksen useiden vuosikymmenten ajan. Kannatuksen ainoan hetkellisen notkahduksen aiheutti vihreiden ja eräiden protestiryhmien poikkeuksellinen menestys vuoden 1992 vaaleissa. Muuten puolue on kyennyt hyvin sopeutumaan yhteiskunnan muutoksiin ja mielipidevirtauksiin.

Kokoomuksen ääniosuus vaihtelee runsaasti alueryhmittäin. Se saa vahvimman kannatuksen Helsingin vauraimmilta alueilta, joissa myös äänestysaktiivisuus on perinteisesti korkea. Kuten aiemminkin, puolue sai vuoden 2012 kunnallisvaaleissa ”lähikeskustan eliitin” alueella lähes puolet annetuista äänistä. Alueella asuvien keski-ikäisten ja sitä seuraavan ikäryhmän (55–69-vuotiaat) osallistumistaso on erittäin korkea (75–83 %). Sen sijaan nuorten ikäluokkien (18–28-vuotiaat) aktiivisuus on keskimäärin vain noin 50 prosentin tasolla, mikä voi olla merkki kytevästä muutoksesta.

Korkean kannatuksen säilyminen edellyttää, että ehdokasjoukko kattaa suuren määrän urbaanin elämän erilaisia makuvirtauksia ja ajattelutapoja. Kokoomuksen ehdokaslistassa on yksi mediajulkisuudessa hyvin tunnettu kärkipoliitikko (Vapaavuori), joka saa ylivoimaisesti eniten ääniä (10 %). Hänen perässään seuraa profiileiltaan monipuolinen alle kymmenen ehdokkaan joukko, josta kukin tuo puolueelle noin kolmen prosentin kannatuksen.

Vihreiden menestyksen taustasta on hyvä muistaa vuoden 1992 kunnallisvaalit, joissa puolue 17 prosentin kannatuksellaan aiheutti muutoksen puolueiden vakiintuneissa kannatussuhteissa Helsingissä. Vaaleissa äänestysprosentin nousu kolmella prosenttiyksiköllä edesauttoi voittoa.  Tuolloin myös vaalien valtakunnallisen ääniharavavan Liisa Kulhian johtaman ja paljolti kaupungin poliittisen johdon kritiikistä vahvistuneen protestilistan (Helsinki -lista) kannatus oli vahvimmillaan.  On kiinnostavaa, että tuolloin suurin menettäjä olikin kokoomus (-6,4 %), mutta vasemmiston puolueista vain Vasemmistoliitto kärsi näkyvän tappion (-2 %). 

Vihreiden vuoden 2012 kunnallisvaalien vaalitulosta (22,3 %) on puolestaan syytä peilata 2011 eduskuntavaaleihin. Puolue menetti tuolloin eniten (5–6 %-yksikköä) kannatustaan ”keskiluokan” ja Kallion alueryhmissä. Vuoden 2012 kunnallisvaaleissa tulos oli edelleen niukasti tappiollinen, ja äänten lasku jakautui tasaisesti eri alueille. Puolueen kannatus on nyt entistä selvemmin kuitenkin jakautunut kiinnostavasti kahtaalle: se on vahva Helsingin huippukalliissa ydinkeskustassa (26 %), ”keskiluokassa” (29 %) ja toisaalta identiteetiltään koulutetun ja poliittisesti vaihtelunhaluisen urbaanin nuorison ei-elitistisillä alueilla Kalliossa (35 %). Tämä kuvastaa hyvin puolueen kykyä laventaa poliittista ohjelmaansa sekä sosiaaliliberaaliseen että ”uusvasemmistolaiseen” suuntaan ja täten tarjota uusia poliittisia väyliä Helsingin ammatti- ja väestörakenteeltaan nopeasti muuttuneessa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä. Kuten Vasemmistoliiton kohdalla, nuorten aktivoituminen Kallion alueryhmässä vuoden 2012 kunnallisvaaleissa, kuten edellisissä eduskuntavaaleissakin, on yhteydessä Vihreiden hyvään menestykseen Helsingissä.

Vihreiden pysyvän menestyksen taustalla on myös puolueen ehdokasasetelman monipuolisuus, mikä näkyy siinä, että puolueen kannatus pohjautuu tasapuolisesti useisiin henkilöihin. Puolueen kahden ääniharavan (Soininvaara ja Hautala) osuus puolueen äänistä on vain seitsemäsosa. Vielä viisi ensimmäistäkin valituksi tullutta ehdokasta keräsivät vain neljäsosan osan puolueen kannatuksesta. Koko Helsingin ääniharavien kärkikymmenikössä onkin siten neljä Vihreiden ehdokasta. Tässä suhteessa kokoomuksen ja Vihreiden kannatuksen profiilit muistuttavat toisiaan ja toimivat vahvaa kannatusta ylläpitävänä ratkaisuina käytännössä yhtä tuloksellisesti.

SDP:n menestys oli heikko kaikissa alueryhmissä (16,8 %). Tappiot ovat olleet suuria erityisesti puolueen perinteisillä vahvoilla alueilla ”kerrostalolähiössä” ja Kalliossa, joissa puolue menetti jo viime eduskuntavaaleissa kannatuksestaan 5–6  prosenttiyksikköä. Kalliossa puolue on samankokoinen kokoomuksen kanssa, mutta muuten se on jäänyt 14 prosentin kannatuksellaan Vihreiden (35 %) ja Vasemmistoliiton (18 %) jalkoihin. SDP:n kohdalla jo pitkään jatkunut huono vaalimenestys on myös johtanut siihen, että kannatuksen taso on entiseen nähden heikko, ja missään muualla paitsi ”kerrostalolähiössä” se ei enää ole alueen suurin puolue. Helsingin väestö- ja elinkeinorakenteen kehitys on ollut puolueelle epäedullinen ja yhdessä laskevan äänestysaktiivisuuden kanssa puolueen kannatus on parhaimmillaankin vain polkenut paikallaan.

SDP:n vaalituloksen muotoutumisessa kärkiehdokkaiden panos ei ole siinä määrin korostunut kuin esimerkiksi puolueen haastajilla Vasemmistoliitolla ja Perussuomalaisilla. Kaksi puolueen perinteisen tyylin ääniharavaa (Heinäluoma ja Arajärvi) saavat yhteensä vajaan viidesosan äänistä.  On myös hyvä muistaa, että puolueen kannalta viimeisimmissä menestyksellisessä eduskuntavaaleissa vaaleissa vuonna 2003, kärkiehdokas Paavo Lipponen sai jo yksin kolmasosan kaikista puolueen saamista äänistä ja kolme ääniharavaa yhteensä lähes 60 prosentin ääniosuuden. Vaalien voittaminen epäedullisesta haastajan asemasta näyttäisi vaativan ainakin yhden vetovoimaisen kärkiehdokkaan puolueen keulakuvaksi. 

Päätelmät

Tässä artikkelissa on tarkasteltu äänestysaktiivisuuden ja puoluekannatuksen muutoksia Helsingissä vuoden 2012 vaaleissa. Vaaliosallistumisen osalta keskeisin havainto liittyy Helsingissä jo pidemmän aikaa jatkuneeseen alueelliseen eriytymiseen mikä ulottuu myös poliittiseen osallistumiseen. Alueelliset aktiivisuuserot korostuvat erityisesti matalan osallistumistason vaaleissa ja nuorissa ikäluokissa. Vaikuttaisikin siltä, että osa keskimääräistä matalamman koulutus- ja tulotason alueilla asuvista nuorista omaksuu vanhemmiltaan mallin jättää äänestämättä, mikä vaaliosallistumiselle ominaisen tavanmuodostuksen vuoksi voi jatkua myös varttumisen myötä.

Kunnallisvaalien osallistumisen kannalta eräs mielenkiintoinen seikka liittyy ulkomaan kansalaisten osallistumiseen. Näyttäisi siltä, että vaalien eräs keskeinen piirre, äänestysaktiivisuuden tuntuva lasku, ei olisi ulottunut ulkomaan kansalaisiin. Tämän tutkimuksen pohjana olevassa äänestysalueotoksessa tosin painottuvat korkeamman sosioekonomisen aseman alueet, mistä johtuen koko kaupungin ulkomaan kansalaisten osallistumisaste voi olla hieman tässä arvioitua 21 prosenttia matalampi. On lisäksi syytä huomata, että vaalitutkimuksen näkökulmasta ulkomaan kansalaisuus on yhtä aikaa sekä niukka että monimutkainen taustatekijä. Se kertoo vain vähän äänestäjästä, ja siihen vaikuttavat suorien vaalikohtaisten tekijöiden lisäksi niin muuttoliikkeen kuin kansalaistamispolitiikan kehitys.

Puolueiden kannatusmuutosten kohdalta näkyvin muutos oli Perussuomalaisten valtuustopaikkojen huomattava lisäys. Alueellinen tarkastelu paljastaa kuitenkin myös muutamia muita huomionarvoisia piirteitä, kuten jo edellisissä eduskuntavaaleissa näkynyt Vasemmistoliiton menestyminen Kalliossa samanaikaisesti kun alueen nuorten aikuisten ja nuorten keski-ikäisten äänestysaktiivisuus nousi huomattavasti. Myös Perussuomalaisten kannatus alueella nousi selvästi, vaikka säilyikin suhteellisen matalana. Vihreiden menestyksen taustalla on puolueen kyky olla haluttu vaihtoehto niin korkean statuksen eliittialueilla kuin myös urbaanin nuorison ”uusvasemmistolaissa” ympäristöissä. SDP on suurin puolue enää ”kerrostalolähiössä” kun sitä vastoin kokoomus on vahva kaikissa alueryhmissä ja suorastaan ylivoimainen keskustan ja lähikeskustan eliittialueilla. 

Tässä tehty äänestysalueotokseen perustuva tarkastelu on järjestyksessään neljästoista. Äänestystietojen poimiminen käsin vaalilistoista on työlästä ja taustatiedot rajoittuvat sukupuoleen, ikään ja kunnallisvaalien tapauksessa kansalaisuuteen. Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa käynnistyi sähköisten vaalilistojen kokeilu, jossa oli mukana äänestysalueita yhteensä 12 kunnasta (n=noin 330 000). Mukana olleilla äänestysalueilla tieto vaalipäivänä äänestämässä käymisestä tallennettiin sähköisesti, kun muualla se kirjattiin ainoastaan paperiseen vaalilistaan. Sähköisten listojen avulla äänestysaktiivisuuden tarkasteluja onkin mahdollista huomattavasti laajentaa. Kokeilu perustuu kuitenkin kuntien vapaaehtoisuuteen. Helsingistä mukana on toistaiseksi ollut mukana vain muutama äänestysalue.

Tuomo Martikainen on yleisen valtio-opin emeritusprofessori Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksessa.

Hanna Wass on tutkijatohtori Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksessa.

Marjukka Weide; VTM, valmistelee väitöskirjaa Helsingin yliopistossa poliittisesta kansalaisuudesta suomalaisissa ja tanskalaisissa kotouttamispolitiikoissa.

Lähteet:

Abramson, Paul R. ja Aldrich, John H. 1982. The decline of electoral participation in America. American Political Science Review 76(3), 502–521.

Ala-Outinen, Annina. 2010. Hyvinvoinnin tukiverkko koetuksella. Helsingin palveluvirastojen toiminta kaupunginosien eriytymisen ehkäisemiseksi. Tutkimuksia 3/2010. Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus.

Bhatti, Yosef ja Hansen, Kasper M. 2010. Valgdeltagelsen ved kommunalvalget 17. november 2009. Beskrivende analyser af valgdeltagelsen baseret på registerdata. København: Institut for Statskundskab, Københavns universitet.

Bhatti, Yosef, Hansen, Kasper M. ja Wass, Hanna. 2013. Voting for the first time: the effect of past eligibility on turnout. Käsikirjoitus.

Bhatti, Yosef, Hansen, Kasper M. ja Wass, Hanna. 2012. The relationship between age and turnout: a roller-coaster ride. Electoral Studies 31(3), 588–593.

Bird, Karen, Saalfeld, Thomas ja Wüst, Andreas M. 2011. Immigrants and members of visible minorities as voters: turnout and party choice. Teoksessa Karen Bird, Thomas Saalfeld ja Andreas M. Wüst (toim.), The political representation of immigrants and minorities: voters, parties and parliaments in liberal democracies. Abingdon: Routledge.

Ersbøll, Eva. 2010. On trial in Denmark. Teoksessa Ricky van Oers, Eva Ersbøll and Dora Kostakopoulou (toim.), A re-definition of belonging? Language and integration tests in Europe. Leiden, Brill.

Lijphart, Arend. 1997. Unequal participation: democracy's unresolved dilemma. American Political Science Review 91(1), 1–14.

Martikainen, Tuomo ja Sänkiaho, Risto. 1969. Äänestysaktiivisuus v. 1969 kunnallisvaaleissa I. Helsinki: Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitoksen tutkimuksia 16/1969.

Martikainen, Tuomo, Taimisto, Eeva ja Wass, Hanna. 2003. Äänestysvilkkauden alueellinen kehitys Helsingissä. Kvartti 4/2003, 9–27.

Martikainen, Tuomo ja Wass, Hanna. 2002. Äänettömät yhtiömiehet. Osallistuminen vuosien 1987 ja 1999 eduskuntavaaleihin. Vaalit 2002:1. Helsinki: Tilastokeskus.

Martikainen, Tuomo ja Wass, Hanna. 2011. Äänestäjien mobilisaatio ja puoluekannatuksen muutos vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Helsingissä. Kvartti 4/2011, 25–36.

Morales, Laura ja Giugni, Marco. toim. 2011. Social capital, political participation and migration in Europe. Making multicultural democracy work? Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Teixeira, Ruy A. 1992. The disappearing American voter. Washington, D.C: The Brookings Institution.

Tilastokeskus. 1997. Kunnallisvaalit 1996. Helsinki: Tilastokeskus.

Tilastokeskus. 2001. Kunnallisvaalit 2000. Helsinki: Tilastokeskus.

Tilastokeskus. 2006. Kunnallisvaalit 2004. Helsinki: Tilastokeskus.

Tilastokeskus. 2008a. Kunnallisvaalit 2008, puolueiden kannatus, http://193.166.171.75/Dialog/varval.asp?ma=620_kvaa_2008_2009-10-30_tau_..., 26.2.2013.

Tilastokeskus. 2008b. Äänioikeutetut ja äänestäneet ulkomaalaiset vaalipiirin mukaan kunnallisvaaleissa 2008, http://193.166.171.75/Dialog/varval.asp?ma=770_kvaa_2008_2009-12-30_tau_..., 21.2.2013.

Tilastokeskus. 2012a. Kunnallisvaalit 1976–2012, puolueiden kannatus, http://193.166.171.75/Dialog/varval.asp?ma=020_kvaa_2012_2013-01-07_tau_..., 26.2.2013.

Tilastokeskus. 2012b. Kunnallisvaalit 2012, puolueiden kannatus, http://193.166.171.75/Dialog/varval.asp?ma=620_kvaa_2012_2013-01-07_tau_..., 26.1.2013.

Tilastokeskus. 2012c. Kunnallisvaalit 1976–2012, äänestystiedot, http://193.166.171.75/Dialog/varval.asp?ma=010_kvaa_2012_2013-01-07_tau_..., 26.2.2013.

Tilastokeskus. 2012d. Maahan- ja maastamuuttaneet lähtö- ja määrämaan iän ja sukupuolen mukaan 1987–2011, http://193.166.171.75/Dialog/varval.asp?ma=040_muutl_tau_104&ti=Maahan%2..., 26.2.2013.

Wass, Hanna. 2008. Generations and turnout. The generational effect in electoral participation in Finland. Acta Politica 35. Helsinki: Department of Political Science, University of Helsinki 

Kommentoi

Lehdessä: