Artikkeli 17.03.2015  |  Samu Nyström

Samassa veneessä, vaan ei yhteisin eväin?

Helsinkiläiset, silakkamarkkinat ja maailmansodan elintarvikekriisi 1914-1918

  • Perunajono Kauppatorilla vuonna 1918. Kuva: Ivan Timiriasew, Helsingin kaupunginmuseo.

Kaupunkihistoria

Olipa kerran pieni unelias hallinto-, yliopisto- ja varuskuntakaupunki. Aina 1870-luvulle saakka kaupungissa elettiin kuin eurooppalaisissa kaupungeissa oli eletty vuosisatojen ajan. Elintarvikkeet, polttopuut ja muut jokapäiväiset tarpeet saatiin lähialueilta sekä omilta viljelmiltä. Juomavesi haettiin omasta tai kaupungin kaivosta. Elämänrytmiä määritteli vuodenkierto. Talvi rajoitti yhteyksiä meren takaisiin maihin, mutta samalla rekikelit paransivat yhteyksiä sisämaahan. Loppukesä ja syksy olivat kotien varastojen täydentämisen aikaa. Tämä koski myös meren antimia. Jo 1740-luvulta lähtien kaupunkilaiset olivat tottuneet täydentämään talvivarastojaan silakkamarkkinoilta.

Tuo kaupunki oli Helsinki.

Mutta sitten kaikki muuttui. Teollisen vallankumouksen ja modernisaation laineet saapuivat lopulta myös Suomeen. Aluksi muutokset olivat hitaita ja vain vaivoin havaittavia. Mutta vuosisadan loppua kohden vauhti kiihtyi. Modernin maailman uudet teknologiset ja taloudelliset ratkaisut mahdollistivat jokapäiväisen elämän perusteiden irrottamisen alkutuotannosta. Niemenkärjessä sijainneen kaupungin elämä ei enää ollut riippuvainen omasta ja lähialueiden tuotannosta. Rautatieverkko yhdisti kaupungin sisämaahan, meri muuhun maailmaan.

Murroksen alkaessa vuonna 1870 asukkaita oli noin 30 000, ja neljä vuosikymmentä myöhemmin heitä oli jo 140 000. Helsingistä tuli modernisoituvan suuriruhtinaskunnan vetovoimainen pääkaupunki. Samalla kaupungin väestörakenne muuttui. Työväestö nousi suurimmaksi asukasryhmäksi, ja suomea puhuvien määrä ohitti ruotsinkieliset. Helsingistä tuli – ainakin suomalaisittain – nuori moderni suurkaupunki (Tämä artikkeli pohjautuu väitöskirjaani: Nyström 2013; Kaupungin väestön muutoksesta ks. Åström 1956; Silakkamarkkinoista yleisesti ks. Seitola, Niklander ja Grönros 1996).

Eurooppalaisittain Helsinki ei ollut poikkeus – päinvastoin. Euroopan koillisreunalla liikkeelle päästiin verrattain myöhään, vaikkakin kiri oli vauhdikas. Samat tekijät olivat mullistaneet eurooppalaista ja yhdysvaltalaista kaupunkielämää jo sadan vuoden ajan. Parantuneet liikenneyhteydet ja kaupankäynnin kehittyminen sekä markkinatalous mahdollistivat suurkaupunkien siirtymisen kansainvälisten elintarvikemarkkinoiden asiakkaiksi – mikä puolestaan mahdollisti kaupunkien kasvamisen aiempaa suuremmiksi. Elintarvikkeiden jakelu kaupunkien sisällä tapahtui markkinatalouden lakien mukaan, kaupunkilaiset ostivat leipänsä työpanoksellaan ansaitulla rahalla. Kotien varastot pienenivät ja maalaismarkkinoiden merkitys väheni. Kaupunkilaiset alkoivat ostaa teollisesti prosessoituja elintarvikkeita lähikaupoista, ja vain lähipäivien tarpeisiin.

Samat tekijät johtivat maatalouden tuotannon alueellisiin erikoistumisiin. Suomessa erikoistuttiin karjatalouteen ja erityisesti meijerituotteisiin, jolloin maan asutuskeskusten jokapäiväisen leivän vilja täytyi hankkia kansainvälisten markkinoiden kautta. Eikä jokapäiväinen leipä ollut vain kielikuva, sillä suurin osa kaupunkilaisten tarvitsemista kaloreista saatiin viljatuotteista. Näin vuonna 1914 Helsinginniemellä asui lähes 150 000 kaupunkilaista, joiden toimeentulo oli riippuvainen kansainvälisten markkinoiden toiminnasta (Nyström 2013, 30–34. Suomen maataloudesta ja helsinkiläisten ravinnosta Rautavirta 2010; Impola ja Packalén 1992; Toivanen 1991, 48; Vainio 1990; Laurila 1985, 618–675; Rantatupa 1979 ja 2004; Hjelt 1912. Yleisesti Euroopan kaupungeista ks. esim. Trentmann 2006).

Helsingin ikiaikaiset silakkamarkkinat olivat 1910-luvulle tultaessa menettäneet jo merkitystään kaupunkilaisten talvivarastojen täydentäjänä. Silti markkinat kuuluivat kaupunkielämän vuodenkiertoon – aivan kuten nyt, sata vuotta myöhemminkin. Näin maailmansodan aikaiset silakkamarkkinat tarjoavat mainion ja helposti lähestyttävän esimerkin elintarvikekriisin vaikutuksista kaupunkiyhteisöön.

Aika jolloin silakat matkustivat junalla – ja katosivat

Maailmansodan syttyminen mullisti eurooppalaisten kaupunkien elämän monella tapaa. Muiden murheiden rinnalla kansainvälisten elintarvikemarkkinoiden toimintaongelmat tuntuivat aluksi toissijaisilta. Helsinkiläistenkään elintarviketilanne ei tuntunut yhtä uhkaavalta kuin pelot saksalaisten välittömästä maihinnoususta. Suomen suuriruhtinaskunta oli osa sotaa käyvää imperiumia, joten sodan vaarat tuntuivat todellisilta. Sen sijaan leivän odotettiin riittävän, olihan imperiumi maailman suurimpia viljanviejiä.  Sitä paitsi sodan piti loppua muutamassa viikossa (Sodan välittömistä peloista ks. Nyström 2013, 43–64).

Näin ei kuitenkaan käynyt. Pitkittyessään sota tarkoitti nälkää ja loputtomia jonoja etenkin itäisen ja keskisen Euroopan kaupungeissa. Elintarvikemarkkinoiden halvaantuessa kaupunkien asukkaat jäivät tyhjän päälle, sillä moderneissa kaupungeissa ei enää voitu tulla toimeen vain lähialueiden tuotannolla (ks. esim. Bonzon ja Davis 1997).

Sota-ajan ensimmäiset silakkamarkkinat järjestettiin pian maailmansodan syttymisen jälkeen, lokakuun alussa 1914. Kauppatoria kohden suunnistavat kaupunkilaiset värjöttelivät kylmän ja navakan pohjoistuleen kourissa, kaikki tuntui siis olevan kuten silakkamarkkinoilla tuleekin olla. Toria lähestyttäessä äänimaisema vastasi totuttua, ihmisiä oli paljon ja kaupankäynti oli vilkasta. Mutta jokin yleiskuvassa oli muuttunut. Laivojen mastomeri oli poissa! Silakat olivat saapuneet Helsinkiin junalla, ja tuotteita myytiin torille tuoduista junanvaunuista.

Vielä syksyllä 1914 junailevat silakat herättivät lähinnä hilpeyttä kaupunkilaisten keskuudessa. Syyt poikkeukselliseen kulkuneuvoon löytyivät sotatilamääräyksistä. Helsinkiä ei saanut lähestyä meritse kuin idästä, ja tuolloinkin Viaporin linnoitusalueelle täytyi tulla tarkkoja määräyksiä seuraten. Junanvaunuista tapahtunut kauppa oli samalla kaikille selvä merkki aikojen muuttumisesta. Yhteydet kansainvälisille markkinoille olivat poikki, mutta toimivat vielä imperiumin sisällä (Nyström 2013, 102–103).

Vuonna 1915 kaupunkilaiset suuntasivat jäätävässä sateessa kohti Kauppatoria. Elintarviketilanne oli heikentynyt jonkin verran ensimmäisen sotavuoden aikana ja inflaatio oli tehnyt kaupunkielämästä aiempaa kalliimpaa. Silakkamarkkinoilta haettiin jälleen täydennystä perheiden jokapäiväiseen leipään. Torilla odottaneiden vaunujen eteen oli ehtinyt muodostua jonoja jo ennen markkinoiden alkua. Kun kauppiaat viimein saapuivat vaunuilleen, ilmoittivat he, etteivät suostuisi myymään tuotteitaan kaupunkilaisille! Samalla junanvaunujen luokse saapui hevoskärryjä, joihin suurin osa silakkatynnyreistä lastattiin. Sateessa palelevat helsinkiläiset saivat tyrmistyneitä katsella kun silakkatynnyrit katosivat torilta hevosten vetäminä.

Torikauppa käynnistyi vasta, kun Uudenmaan kuvernööri suostui nostamaan silakoille määriteltyjä rajahintoja. Kyse oli ensimmäisen vaiheen elintarvikesäännöstelyn ongelmasta: Venäjällä, Saksassa ja monissa muissa maissa pyrittiin aluksi hillitsemään elintarvikkeiden hintojen nousua määräämällä erilaisia myyntirajoituksia. Kysynnän ollessa tarjontaa suurempaa johti tämä helposti monenlaiseen keinotteluun, etenkin pidempään säilyvillä tuotteilla.

Vuonna 1916 silakkamarkkinat käynnistyivät samoissa merkeissä. Tällä kertaa jokapäiväiseen jonottamiseen ja jatkuviin elintarvikevaikeuksiin kypsyneet helsinkiläiset eivät enää tyytyneet seisomaan ja kiroilemaan sateessa. Sanasota kiihtyi ja markkinoiden turvaamiseksi tarvittiin vahvoja poliisivoimia. Ensimmäiseksi poliisit ilmoittivat kauppiaille, että kauppaa oli syytä käydä määrätyillä hinnoilla. Sen jälkeen poliiseja tarvittiin kauppiaiden turvallisuuden takaamiseen ja lopulta kaupankäynnin järjestämiseen valtavan ihmistungoksen keskellä.

Helsinkiläiset, kuten heidän monet eurooppalaiset kohtalontoverinsakin, alkoivat olla väsyneitä jokapäiväiseen tuntien jonottamiseen tyhjien elintarvikekauppojen edustoilla. Samalla monissa maissa ja kaupungeissa alettiin siirtyä rajahinnoista erilaisiin säännöstelyjärjestelyihin. Suomessa järjestelyihin ryhdyttiin aluksi lähinnä kunnallisella tasolla. Näin Helsingin kaupungista tuli vähän kerrallaan kaupunkilaisten elintarvikehuollon vastentahtoinen takuumies. Tähän asti kaupunki oli vastannut vain pienimuotoisesta köyhäinhoidosta, mutta vähitellen järjestelyjen piiriin jouduttiin ottamaan kaikki kaupunkilaiset. Samaan aikaan Venäjän elintarvikejärjestelmä ajautui sekasortoon ja tuonti Suomeen romahti (Nyström 2013, 103–123; Yleisesti Euroopan maiden ja kaupunkien huoltojärjestelmistä sekä elinoloista ks. esim. Harmaja 1940; Pullat 1969; Rantatupa 1979 ja 2004; Haselsteiner 1985; Pastor 1985; Berov 1985; Molenda 1985; McAuley 1991; Bonzon ja Davis 1997; de Nijs 2006; Bonzon 2006; Franzén 2001).

Syksyllä 1917 silakkamarkkinoiden tunnelmat olivat apeat. Maahan oli kesällä luotu kansallinen elintarvikesäännöstelyjärjestelmä, mutta jaettavaa oli vähän. Syksyllä saadut satotiedot kertoivat, että omin voimin voitaisiin selvitä ehkä vuodenvaihteeseen asti. Samalla sisäinen valtataistelu oli kiihtynyt ja eri puolilla kaupunkia kokoontui päivittäin sotimista harjoittelevia nuorten miesten ryhmiä. Silakkamarkkinat järjestettiin viikkoa tavanomaista myöhemmin, sillä kuun vaihteessa kaupunkilaiset jonottivat eduskuntavaalien äänestyspaikoilla. Tällä kertaa rajoitukset olivat tiukkoja: silakoita myytiin vain kaupungin asukkaille, vain pieniä määriä ja vain kovalla hinnalla. Kaupungissa oli juuri koettu ensimmäiset elintarvikemellakat, mutta silakkamarkkinat sujuivat rauhallisesti (Nyström 2013).

Itsenäisen Suomen pääkaupungin ensimmäiset silakkamarkkinat järjestettiin maailmansodan viimeisenä vuonna 1918. Tunnelma oli alistunut. Yhteiskunnan sisäiset jännitteet olivat johtaneet sisällissotaan ja Kauppatori oli keväästä lähtien ollut portti kuolemanleirille. Saksalaisten mukana Suomi oli joutunut ympärysvaltojen elintarvikesaartoon, ja syksyn 1918 satoraportit olivat edellistä vuottakin synkemmät. Ruoka oli loppumassa. Helsingissä ja muissa kaupungeissa oli keväästä lähtien eletty kädestä suuhun – yksittäisen elintarvikkeita kuljettaneen junan tai laivan myöhästyminen oli tarkoittanut korttijakelun keskeyttämistä. Silakkamarkkinoiden vähät silakatkin myytiin loppuun jo ensimmäisenä markkinapäivänä. Helsinkiläisten kohtalo oli sidottuna suuren maailman tapahtumiin, vain sodan loppuminen ennen meriväylien jäätymistä voisi pelastaa kaupungin nälänhädältä.

Helsingin historiaan ei kuulu suurta nälkäkuolemien talvea 1918–1919. Maailmansota loppui marraskuussa 1918 ja ensimmäinen viljalaiva saapui Helsinkiin 3. joulupäivänä. Pula-aika ja säännöstely jatkui kuitenkin vielä pari vuotta (Nyström 2013).

Leipä- ja silakkasota?

Helsinkiläiset eivät olleet maailmansodan kokemuksineen yksin. Kaupunkielämän ongelmat leipäjonoista katutaisteluihin koettiin lähes kaikissa Itä- ja Keski-Euroopan kaupungeissa vuosina 1917–1920 (Ks. esim. Payne 2011). Modernien kaupunkiyhteisöjen haavoittuvuus etenkin elintarvikekriiseille ja satojen tuhansien ihmisten huollon järjestäminen vuosikausiksi oli ennen kokematon tapahtumasarja.

Kriisiaika nosti poikkeuksellisen näkyvästi esiin tuottajien (viljelijöiden), välittäjien (kauppiaiden) ja kuluttajien (kaupunkilaisten) ristiriidassa olevat edut. Pula-aika ja inflaatio tarjosivat elintarvikkeiden haltijoille taloudellisia mahdollisuuksia, joiden toteutumisen suurimpana uhkana olivat erilaiset rajahinta- ja säännöstelyjärjestelmät. Vastaavasti huonosti toimivat säännöstelyjärjestelmät ja niiden rinnalla rehottavat mustan pörssin markkinat konkretisoivat kaupunkilaisten sotakokemuksen epätasa-arvoisuuden tunteen – uhrauksien ja nälän keskellä toiset maamiehet keinottelivat jokapäiväisellä leivällä! Talouden harmaalla alueella rikastuneet gulashiparoonit, diilerit, jobbarit ja keinottelijat olivat vihattuja (ja kadehdittuja) kaikkialla Euroopassa, myös puolueettomissa maissa (Nyström 2014; Robert 1997).

Kyse ei kuitenkaan ollut pelkästään taloudellisista eduista. Helsinkiläisessä keskustelussa tuottajien, välittäjien ja kuluttajien kolmiodraama nähtiin myös ideologisena kysymyksenä.  Kaupunkilaisten elintarvikepulaa ei kiistetty, mutta näkemykset ongelmien ratkaisuista vaihtelivat suuresti. Liberaalit ryhmät korostivat vapaiden markkinoiden merkitystä kaupungin ruokahuollon onnistumisessa. Tämän koulukunnan mukaan kysynnän ja tarjonnan lait ohjaisivat optimaalisesti kuluttajien käyttäytymistä ja elintarvikkeiden tuontia kaupunkiin. Erilaiset markkinoiden rajoitukset tuottaisivat vain markkinahäiriöitä. Konservatiiviset ryhmät ajoivat puolestaan talonpoikien vapautta päättää omista tuotteistaan. Näiden ryhmien näkökulmasta erilaiset pakkotoimet johtivat helposti tuotannon vähentymiseen ja sitä kautta pulan pahentumiseen. Viimeisenä ryhmänä oli etenkin työväestöä edustaneet ryhmät, jotka ajoivat mahdollisimman voimakasta säännöstelyä. Heidän mukaansa vain pakkotoimet sekä valtion ja kuntien osallistuminen huoltojärjestelyihin mahdollistaisivat tasa-arvoisen elintarvikejakelun (Nyström 2013).

Helsingissä ja Suomessa kokeiltiin kaikkien edellä mainittujen toimintalinjojen yhdistelmiä. Aikalaisten näkökulmasta tulokset olivat lähinnä huonoja. Jonottaminen, hintojen nousu ja pula jatkuivat järjestelyjen muutoksista riippumatta – ja mustasta pörssistä saattoi koko sodan ajan ostaa kaikkia niitä tuotteita, joita kaupoissa ei ollut näkynyt vuosiin. Kaikki ryhmät olivat tyytymättömiä sekä valittuihin toimenpiteisiin että niiden vaikutuksista omaan elämäänsä.

Jälkikäteen katsottuna säännöstelyjärjestelmän saama yleinen murskakritiikki oli ehkä kohtuutonta. Vaikeissa yhteiskunnallisissa oloissa polkaistiin pystyyn niin paikallisia kuin kansallisiakin järjestelyjä, joita ei koskaan aiemmin ollut edes mietitty. Improvisoitu järjestelmä piti suomalaiset kesän 1918 vankileirejä ja ihan syrjäisimpiä seutuja lukuun ottamatta nälkäkuoleman ulottumattomissa (Nyström 2013; Rantatupa 1979 ja 2004).

Hyvinvointiyhteiskunnasta katsottuna maailmansodan kaupunkilaisten kriittisiä ja katkeria tunnelmia ei kuitenkaan pidä lähteä tuomitsemaan. Silakkamarkkinoiden esimerkit kertovat hyvin miten absurdeja ja ahdistavia tilanteita aikalaiset joutuivat kohtaamaan. Tuntien kylmässä sateessa jonottamisen jälkeenkin silakat jäivät vain unelmiksi, vaikka samalla vankkurit toistensa jälkeen täyttyivät junanvaunuista nostetuista silakkatynnyreistä. Ja tämän jälkeenkin kauppiaat kiristivät julkisesti viranomaisia rajahintojen nostamiseen, ennen kuin myivät edes pieniä silakka-astioita kaupunkilaisille. Näkökulman voi vaihtaa tiskin toiselle puolelle. Myös kauppiaat kokivat tilanteensa ahdistavaksi. Inflaatio koski muiden tavoin heidän toimialaansa ja elämäänsä, jolloin rajahinnat saattoivat aiheuttaa liiketoiminnalle ongelmia. Tunnelmien kiristyessä kauppiaiden fyysinen turvallisuus alkoi olla uhattuna. Lisäksi koko ajan oli olemassa uhka erilaisista pakko-otoista tai kaupan tilapäisestä kansallistamisesta. Ammatinharjoittamisen vapaus ja tuotot olivat kalastajien ja myyjien näkökulmasta vakavasti uhattuina.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Helsingissä, Pietarissa ja Berliinissä kaupunkilaiset olivat kaikki samassa veneessä, mutta eväiden jakamisesta ei päästy sopuun. Monissa uudemmissa maailmansodan kriisiaikaa käsittelevissä tutkimuksissa on päädytty toteamaan, että kokemukset uhrauksien epätasa-arvoisesta jakamisesta olivat keskeisessä asemassa eurooppalaisten yhteiskuntien ja etenkin kaupunkiyhteisöjen hajoamisessa. Kaikilla oli huoli huomisen selviytymisestä ja monilla oli jatkuva nälkä – ja kaikki tämä tuntui ainakin osittain olevan muiden ihmisryhmien syytä. Leipään ja silakkaan liittyneet katkeruudet ja pettymykset olivat mainiota sytykettä vuosien 1917–1920 vallankumouksiin ja vastavallankumouksiin.  (Esim. Nyström 2013; Siltala 2009; Robert ja Winter 1997; Haapala 1995; Häkkinen 1990; Epätasa-arvoisuudesta ja elintarvikekriiseista ks. myös Sen 1981 ja 1985).

Samu Nyström, FT, on helsinkiläinen historiantutkija, joka toimii tällä hetkellä vapaana tutkijana ja luennoijana.

Kirjallisuus:

Berov Ljuben, The Bulgarian Economy during World War I. Teoksessa Király Béla K and Dreisziger Nándor F (Eds), East Central European Society in World War I. Columbia University Press, New York 1985, 170–183.

Bonzon Thierry, Consumption and Total Warfare in Paris (1914–1918). Teoksessa Trentmann Frank and Fleming Just (Eds), Food and Conflict in Europe in the Age of the Two World Wars. Palgrave Macmillan, Hampshire and New York 2006, 49–64.

Bonzon Thierry and Davis Belinda, Feeding the cities. Teoksessa Winter Jay and Robert Jean-Louis (ed.), Capital Cities at War. Paris, London, Berlin, 1914–1919. Cambridge University Press, New York 1997, 305–341.

Franzén Nils-Olof, I Sverige under första världskriget: undan stormen. Bonnier, Stockholm 2001.

Haapala Pertti, Kun yhteiskunta hajosi. Suomi 1914–1920. Painatuskeskus, Helsinki 1995.

Harmaja Leo, Maailmansodan vaikutus Suomen taloudelliseen kehitykseen. Kansantaloudellisia tutkimuksia X. Kansantaloudellinen yhdistys ja WSOY, Helsinki – Porvoo 1940.

Haselsteiner Horst,The Habsburg Empire in World War I: Mobilization of food supplies. Teoksessa Király Béla K and Dreisziger Nándor F (Eds), East Central European Society in World War I. Columbia University Press, New York 1985, 87–102.

Hjelt Vera, Tutkimus ammattityöläisten toimeentuloehdoista Suomessa 1908–1909. Työtilasto 13. Suomen senaatti, Helsinki 1912.

Häkkinen Antti, Nälkä punikkina? Huonot ajat ja poliittinen aktiivisuus. Teoksessa Peltonen Matti (Toim.), Arki ja murros. Tutkielmia keisariajan lopun Suomesta. SHS, Helsinki 1990, 423–440.

Impola Sirkka ja Packalén Leena, Ruokahetki hyvän mielen tuo. Helsingin kunnallinen elintarvikehuolto 75 vuotta. Helsingin kaupunki, Helsinki 1992.

Laurila Eino, Kulutus Suomen kansantaloudessa vuosina 1900–1975. ETLA, Helsinki 1985.

McAuley Mary, Bread and Justice. State and Society in Petrograd 1917–1922. Clarendon Press, Oxford 1991.

Molenda Jan, Social Changes in Poland during World War I. Teoksessa Király Béla K and Dreisziger Nándor F (Eds), East Central European Society in World War I. Columbia University Press, New York 1985, 187–201.

de Nijs Thimo, Food Provision and Food Retailing in The Hague, 1914–1930. Teoksessa Trentmann Frank and Fleming Just (Eds), Food and Conflict in Europe in the Age of the Two World Wars. Palgrave Macmillan, Hamshire and New York 2006, 65–87.

Nyström Samu, Poikkeusajan kaupunkielämäkerta. Helsinki ja helsinkiläiset maailmansodassa 1914–1918. Helsingin yliopisto, Helsinki 2013 (http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-10-9194-0)

Pastor Peter, The Home Front in Hungary, 1914–1918. Teoksessa Király Béla K and Dreisziger Nándor F (Eds), East Central European Society in World War I. Columbia University Press, New York 1985, 124–134.

Payne Stanley G, Civil War in Europe 1905–1949. Cambridge University Press, New York 2011.

Pullat Raimo, Elanikkond ja sotsiaalsed olud. Teoksessa Pullat Raimo (koost.), Tallinna ajalugu 1860–1965. Eesti Raamat, Tallinn 1969, 34–51.

Rantatupa Heikki, Elintarvikehuolto ja -säännöstely Suomessa vuosina 1914–1921. Väitöskirja. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä 1979.

Rantatupa Heikki, Elintarvikehuolto ensimmäisen maailmansodan aikana. Teoksessa Peltonen Matti (Toim.), Suomen maatalouden historia II. Kasvun ja kriisien aika 1870-luvulta 1950-luvulle. SKS, Helsinki 2004.

Rautavirta Kaija, Petusta Pitsaan. Ruokahuollon järjestelyt kriisiaikojen Suomessa. Väitöskirja. Helsingin yliopisto, Helsinki 2010.

Robert Jean-Louis, The image of the profiteer. Teoksessa Winter Jay and Robert Jean-Louis (ed.), Capital Cities at War. Paris, London, Berlin, 1914–1919. Cambridge University Press, New York 1997, 104–132.

Robert Jean-Louis and Winter Jay, Conclusions: towards a social history of capital cities at war. Teoksessa Winter Jay and Robert Jean-Louis (ed.), Capital Cities at War. Paris, London, Berlin, 1914–1919. Cambridge University Press, New York 1997, 527–554.

Seitola Leena, Niklander Kristina ja Grönros Jarmo, Helsingin silakkamarkkinat. Helsingin kaupunginkanslian tiedotustoimisto, Helsinki 1996.

Sen Amartya, Poverty and famines: an essay on entitlement and deprivation. Oxford University Press, Oxford 1981.

Sen Amartya, The Standard of Living: Lecture I – II. Teoksessa Sen Amartya et al. The Standard of Living. The Tanner lectures. Cambridge University Press, Cambridge 1985, 1–38.

Siltala Juha, Sisällissodan psykohistoria. Otava, Helsinki 2009.

Toivanen Minna, Helsinkiläistyöläisten ruokakulttuurista. Narinkka 1990, 43–101.

Trentmann Frank, Coping with Shortage: The Problem of Food Security and Global Vision of Coordination, C. 1890s–1950. Teoksessa Trentmann Frank and Fleming Just (Eds), Food and Conflict in Europe in the Age of the Two World Wars. Palgrave Macmillan, Hamshire and New York 2006, 13–48.

Vainio Sinikka, Helsinkiläisten ruokaperinnettä muistelmien pohjalta. Narinkka 1990, 102–119.

Åström Sven-Erik, Kaupunkiyhteiskunta murroksessa. Teoksessa Rosén Ragnar et al. (Toim.) Helsingin kaupungin historia IV:2, Helsingin kaupunki, Helsinki 1956, 7–334.

Kommentoi