Blogikirjoitus 23.11.2017  |  Vesa Keskinen

Iloisia vastaajia – uusia tutkimusaineiston keruumenetelmiä kokeilemassa

  • Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0.

Vastaamishalukkuus kyselytutkimuksiin on laskenut kymmenessä vuodessa radikaalisti. Ratkaisu ongelmaan voi löytyä ainakin osittain uusista aineistolähteistä ja aineistonkeruutavoista, joissa hyödynnetään usein digitaalista viestintäteknologiaa. Helsingissä joitakin uusia menetelmiä on kokeiltu esimerkiksi kulttuuritutkimuksissa.

Kyselytutkimusten noin 30 prosentin vastausosuus alkaa nykypäivänä olla enemmän sääntö kuin poikkeus. Vielä 2000-luvun puolivälissä vastausprosentit pyörivät 50 tietämissä. Ongelma on vakava: millään painokertoimilla ei pystytä korjaamaan näin suurta vastauskatoa, eikä näin ollen voida kertoa, mitä mieltä valtaosa otokseen kuuluneista on kysytyistä asioista.

Tutkijat ovat tiedostaneet matalan vastaushalukkuuden ongelman, ja siihen on koetettu reagoida kartoittamalla uudenlaisia aineistolähteitä ja keruumenetelmiä. Esimerkiksi mobiilisovellusten ja sosiaalisen median käytöstä kertyvää dataa on hyödynnetty muun muassa sen selvittämiseen, miten ihmiset liikkuvat kaupungissa. Näin voidaan usein vähintäänkin täydentää muilla tavoin koottuja tietoaineistoja. Toisaalta on koetettu miettiä uusia ideoita myös siihen, mitä kanavia pitkin mahdollisia kyselyvastaajia nykyisin kannattaa tavoitella.

Kulttuurikyselyitä lumipallotekniikalla ja pelillistämällä

Luovuutta kaivataan, jos varsinkin nuorempia ikäluokkia halutaan houkutella osallistumaan tutkimuksiin. Syksyllä 2013 Helsingissä kokeiltiin lumipallotekniikan käyttöä kaupungin toteuttaman kulttuuritutkimuksen aineiston keruussa. Lyhyt kahden sivun mittainen ja tusinan kysymyksen kulttuuri- ja vapaa-aikakysely lähetettiin sähköpostitse sadalle avainhenkilölle (Keskinen & Kotro 2014, pdf). Heitä pyydettiin lähettämään lomake eteenpäin ystävilleen. Kysely levisi myös sosiaalisen median kautta.

Lopputuloksena oli varsin onnistunut kokonaisuus, sillä kahdessa kuukaudessa vastaajia saatiin 838. Kuten muissakin kulttuurikyselyissä, tässäkin oli vastaajissa naisenemmyys. Vastaajat pitivät kyselyä mielenkiintoisena, helppona ja ennen kaikkea rohkean lyhyenä. Kulttuurin kulutuksen tutkimiseen uudet menetelmät sopivatkin kenties luontevammin kuin muihin ”vakavampiin” aiheisiin.

Vuoden 2017 alussa sain käsiteltäviksi aineiston, jonka keräämisessä ei ollut ongelmia, päinvastoin. Helsingin kaupunginmuseon Musiikkia! -näyttelyssä vuosina 2015–2017 Hakasalmen huvilassa toteutettu pelimuotoinen, viihdyttävä musiikkimakutesti oli ainutlaatuinen aineistonkeruukokeilu, joka osoittautui käyttöliittymänä vastaajille hyvin mieluisaksi ja houkuttelevaksi. Testi suoritettiin kosketusnäytöllä toimivan interaktiivisen pelin muodossa. Pelin ulkoasu jäljitteli vanhaa putkiradioita, ja testin tekeminen muistutti radion kanavien selaamista.

Sen harvinaisia piirteitä olivat myös testin laaja musiikkityylien kirjo (16 näytettä), genremaun yhdistäminen näytteiden kuunteluun sekä vastaajille tarjottu kommentointimahdollisuus. Kahden vuoden aikana testin teki yli 10 800 museokävijää, joista lähes tuhat oli ulkomaisia vieraita. (Keskinen & Jäppinen 2017, pdf). Tällainen vastaajien määrä muodostaa harvinaisen suuren tutkimusaineiston, jollaista tuskin olisi voitu perinteisillä menetelmillä saada.

Jos makutesti tehtäisiin uudestaan, sen näytteitä voitaisiin hyvin lyhentää ja lisätä. Vuonna 1995 Radio City testautti reilulla sadalla kuuntelijalla 400 kappaletta, joista piti merkitä lomakkeelle kappaleen tuttuus (Tunnistaa / Ei tunnista), pitäminen (Ei pidä, Ok, Pitää) sekä onko kuulija jo kyllästynyt kappaleeseen. Yleisradion yleisötutkimuksissa yksittäisten kappaleiden kuunteluaika on ollut vain noin 10 sekuntia. Näinkin lyhyet näytteet ovat toimineet hyvin, ja tätä luokkaa oli myös Hakasalmen huvilan musiikkimakutestin näytteiden keskimääräinen kuunteluaika. Kaupalliset radiot testaavat soittolistoja soittamalla koeyleisölle 6–10 sekunnin näytteitä (Räisänen 2017). Lyhyillä näytteillä testin viihdyttävyys voi kuitenkin vaarantua ainakin hitaammin reagoivien kuulijoiden mielestä. Näin ei myöskään saada tietoa, miten näytteiden kuunteluaika korreloi vastaajan mieltymysten kanssa.

Joka tapauksessa pelimäistä makutestiä voisi olla antoisaa kokeilla muuallakin kuin museoympäristössä, vaikkapa netissä. Vuonna 2019 avattavassa musiikin museossa Helsinki Hall of Fame’ssa testi voisi toimia kotimaisten musiikkinäytteiden esittelypaikkana. Kaupunginmuseon musiikkimakutestistä saatuja hyviä kokemuksia voisi kenties laajentaa niin, että pelimäistä aineiston keruutapaa kokeiltaisiin muissakin tutkimusaiheissa kuin musiikkimakua kartoitettaessa.

Lähteet:

Keskinen, Vesa & Kotro, Helena (2014). Kohti yhteisöllistä kaupunkikulttuuria. Mielipiteitä Helsingistä kulttuurikaupunkina. Helsingin kaupungin tietokeskus. Tutkimuskatsauksia 2014:4. Pdf-julkaisu.

Keskinen, Vesa & Jäppinen, Jere (2017). Bach, Beyoncé ja putkiradio. Museokävijöiden musiikkimakua tutkimassa. Helsingin kaupunginkanslia. Työpapereita 2017:6. Pdf-julkaisu.

Räisänen, Kari (2017). Raha ratkaisee radiohitit. Helsingin Sanomat 21.8.2017.

Kommentoi