Artikkeli 12.07.2018  |  Katja Vilkama, Jukka Hirvonen

Helsingin alueellinen eriytyminen: kaksi lähestymistapaa segregaation seurantaan

HyvinvointiAsuinalueet

Asuinalueiden voimakasta eriytymistä eli segregaatiota pidetään yleisesti huolestuttavana kehityskulkuna. Segregaation tunnistaminen ja ymmärtäminen on tärkeätä, jotta kaupungit voivat kohdentaa toimenpiteitään oikein ja tehokkaasti. Eriytymiskehitystä voidaan lähestyä useasta näkökulmasta ja erilaisin menetelmin. Mikäli segregaatiota seurataan vain yhdestä näkökulmasta tai vain yhdenlaisella mittarilla, olennaisia kehityskulkuja saattaa jäädä huomaamatta. Tässä artikkelissa tarkastelemme etnistä ja sosioekonomista eriytymistä sekä väestöryhmien alueellisessa sijoittumisessa että kaupunginosien väestörakenteessa tapahtuneiden muutosten näkökulmasta. Samalla esittelemme viime vuosikymmenten kehitystä Helsingissä ja muualla pääkaupunkiseudulla.

Johdanto

Kaupungistuminen on maailmanlaajuisesti voimakas kehityskulku. Tällä on todettu olevan selviä etuja talouden kehityksen kannalta, mutta toisaalta kehitykseen voi liittyä myös negatiivisia lieveilmiöitä. Suurimmissa kaupungeissa esimerkiksi polarisaatio hyvä- ja huono-osaisten välillä näyttäytyy tyypillisesti muuta maata jyrkempänä. Usein tämä näkyy myös asuinalueiden segregoitumisena ja eriarvoistumisena.

Helsingin kaupunki on jo pitkään pyrkinyt ehkäisemään asuinalueiden segregoitumista toteuttamalla muun muassa asuinalueiden sosiaalisen sekoittamisen politiikkaa. Tämä on tarkoittanut pyrkimystä asuntojen hallintasuhderakenteen monipuolistamiseen niin uusilla kuin vanhoillakin asuinalueilla. Lisäksi alueiden erilaisia palvelutarpeita on huomioitu palvelujen kohdentamisessa ja rahoittamisessa, esimerkiksi kasvatuksen ja koulutuksen toimialalla käytössä olleen tarvepohjaisen resurssoinnin kautta (ns. PD-raha).

Helsingin uudessa kaupunkistrategiassa Maailman toimivin kaupunki segregaation torjuminen on nostettu yhdeksi keskeisistä tavoitteista. Strategian tekstissä todetaan, että ”…Helsinki tavoittelee asemaa segregaation ehkäisyn eurooppalaisena huippuesimerkkinä ja mahdollistaa kaupunginosien tasavertaisuuden ja hyvinvoinnin” (s. 6) sekä ”…Hyvinvointieroja ja eriytymiskehitystä sekä niihin kohdistuvia kaupungin toimenpiteitä toteutetaan ja seurataan kaupunkitasoisena kokonaisuutena” (s. 7).

Kaupunginhallitus päätti kokouksessaan 12.3.2018 kaupunkistrategian seurantamittareista. Väestöryhmien ja alueiden välisiä hyvinvointieroja seurataan valtuustokauden aikana useilla eri mittareilla. Lisäksi alueiden eriytymisen seurantaan kehitetään erillinen mittari. Yksi vaihtoehto on hyödyntää niin sanottua erilaisuusindeksiä, joka on kansainvälisesti tunnettu ja yleisesti käytetty mittari väestöryhmien alueellisen eriytymisen mittaamiselle (ks. esim. van Ham & Tammaru 2016; Vilkama 2011; Hirvonen & Puustinen 2016; Kauppinen ja Vaalavuo 2017).

Tässä artikkelissa tarkastelemme Helsingin alueellista eriytymistä etnisen ja tulotason mukaisen eriytymisen näkökulmista. Mittaamme kehitystä yhtäältä väestöryhmien alueellisen eriytymisen näkökulmasta hyödyntäen yllä mainittua erilaisuusindeksiä, joka tarkastelee kahden väestöryhmän alueellisen sijoittumisen eroa koko kaupungin tasolla. Lisäksi tarkastelemme eriytymiskehitystä kaupunginosatasolla nähdäksemme, miten erot alueiden väestörakenteessa ovat kehittyneet. Artikkelin tarkoituksena on tarjota katsaus alueellisen eriytymisen viimeaikaisesta kehityksestä ja nykytilasta strategiaseurannan tueksi. Lisäksi tavoitteena on lisätä ymmärrystä eri mittaamistapojen vaikutuksista kehityksen tulkintaan.

Asuinalueiden eriytymisessä havaittu huolestuttavia merkkejä

Alueellista eriytymistä on tutkittu Helsingissä ja pääkaupunkiseudulla viimeisten parin vuosikymmenen aikana varsin paljon ja hyvin monenlaisista näkökulmista. Tuloksia yleistäen voidaan todeta, että vaikka eriytymiskehitys on Suomessa edelleen kansainvälisesti vertaillen suhteellisen maltillista (ks. esim. van Ham & Tammaru 2016; Hirvonen & Puustinen 2016; Saikkonen ym. 2018), on myös meillä havaittavissa selkeitä merkkejä asuinalueiden välisten sosioekonomisten ja etnisten erojen kasvusta ja syvenemisestä, erityisesti pääkaupunkiseudulla ja muutamilla muilla suuremmilla kaupunkiseuduilla (Vilkama ym. 2014; Kortteinen & Vaattovaara 2015; Kauppinen & Vaalavuo 2017; Stjernberg 2017). Suurin muutos kehityksessä tapahtui 1990-luvulla vuosikymmenen alkuun ajoittuneen syvän taloudellisen laman seurauksena (Kortteinen & Vaattovaara 2015). 2000-luvulle tultaessa eriytymisen tahti on hieman hidastunut, mutta suunta on monelta osin jatkunut samankaltaisena – tai vähintäänkin jo syntyneet alueelliset erot ovat jääneet pysyviksi.

Yksi huolestuttavimmista piirteistä kehityksessä on se, että erilainen huono-osaisuus (koulutuksen puute, pienituloisuus, työttömyys) on kasautunut kaupunkiseuduilla aiempaa vahvemmin samoille alueille (Kortteinen & Vaattovaara 2015; ks. myös Vilkama ym. 2014). Eriytyminen on siis aiempaa monikerroksisempaa. Tutkimukset myös osoittavat, että asuinalueiden eriytymisen kehityskulut näkyvät muun muassa alueellisina terveys- ja hyvinvointieroina (Ahlgren-Leinvuo 2016). Erojen on myös osoitettu heijastuvan koulujen oppimistuloksiin ja kouluvalintoihin (Bernelius 2013), asuinalueiden koettuun turvallisuuteen (Kemppainen ym. 2014; Keskinen & Laihinen 2017), asuntojen hintoihin (Harjunen ym. 2014) sekä muuttoliikkeen valikoituvuuteen (Vilkama 2011; Vilkama ym. 2016).

Kaksi lähestymistapaa eriytymisen seurantaan

Asuinalueiden eriytymistä ja sen muutosta voidaan tarkastella sekä väestöryhmien alueellisen sijoittumisen että kaupunginosien väestörakenteessa tapahtuvien muutosten näkökulmista. Toisinaan nämä eri lähestymistavat (väestöryhmälähtöinen ja aluelähtöinen tarkastelu) voivat antaa erilaisen kuvan eriytymisen voimakkuudesta ja suunnasta.

Väestöryhmien välistä eriytymistä mitataan usein erilaisilla segregaatioindekseillä. Näistä käytetyin on erilaisuusindeksi (dissimilarity index). Se on tunnusluku, joka lasketaan kahden väestöryhmän välille ja voi teoriassa vaihdella välillä 0–1 (eli 0–100 %). Indeksin arvo lasketaan alueittaisista väestötiedoista (laskukaava ks. Vilkama 2011, 77). Indeksin arvo kertoo, kuinka suuren osan ryhmästä A tulisi sijoittua toisin, jotta alueellinen jakauma olisi sama kuin ryhmällä B. Indeksin arvoon vaikuttaa myös, millainen aluejako laskennassa on käytössä. Yleissääntönä on, että kun aluejaotusta karkeistetaan, indeksin arvo yleensä pienenee. Jos vertaillaan esimerkiksi kahden eri kaupungin segregaatioastetta erilaisuusindeksillä, aluejakojen tulisi olla jokseenkin vastaavat kooltaan.

Erilaisuusindeksin käytöllä on se merkittävä etu, että sen arvo ei riipu tarkasteltavan ryhmän koosta, joten sillä voi vertailla erisuuruisten ryhmien eriytymistä (kunhan ryhmä ei ole aivan liian pieni). Esimerkiksi tilanteessa, jossa tarkasteltavan ryhmän koko muuttuu huomattavasti ajan myötä, indeksi kertoo vertailukelpoisella tavalla, muuttuuko samalla segregaation jyrkkyys suuntaan tai toiseen. Jos uudet tulijat sijoittuvat asumaan samalla jakaumalla kuin aiemminkin, indeksin arvo ei muutu, vaikka ryhmän koko kasvaa.

Tämä on tavallaan myös erilaisuusindeksin heikkous. Kaupunginosien väestömäärissä ja -rakenteissa tapahtuneet merkittävätkin muutokset saattavat jäädä indeksissä piiloon (asiasta tarkemmin esim. Vilkama 2011, 78–79). Toisin sanoen asuinalueiden näkökulmasta suurena näyttäytyvä väestörakenteen muutos ei välttämättä heijastu indeksin arvoon. Tästä syystä tarkastelemme asuinalueiden eriytymiskehitystä tässä artikkelissa myös aluelähtöisesti, seuraamalla kaupunginosien väestörakenteessa tapahtuneita muutoksia. Sekä erilaisuusindeksin että aluelähtöisen tarkastelun pohjana käytämme Helsingin osa-aluejakoa. Tarkastelun aineistot on kerätty Helsingin seudun aluesarjoista.

Tulokset

Etninen eriytyminen väestöryhmien sijoittumisen sekä asuinalueiden kehityksen näkökulmasta

Aluksi tarkastelemme etnistä eriytymistä erilaisuusindeksin avulla. Kuvioon 1 on laskettu indeksin arvoja vieraskielisten ja kantaväestön välillä vuodesta 2000 vuoteen 2017. Viimeisille vuosille kuvioon on laskettu myös ulkomaalaistaustaisten ja kantaväestön välinen indeksin arvo. Aiemmilta vuosilta tarvittavaa dataa ei ollut saatavissa. Ulkomaalaistaustaisiin lasketaan paitsi ulkomailla syntyneet myös ne, joiden molemmat vanhemmat ovat syntyneet ulkomailla. Vertailun vuoksi kuviossa esitetään Helsingin lisäksi myös Espoon ja Vantaan luvut. Tänä aikana vieraskielisten määrä on Helsingissä noin kolminkertaistunut sekä Espoossa ja Vantaalla noin viisinkertaistunut. Helsingissä indeksi on laskettu osa-alueiden, Espoossa pienalueiden ja Vantaalla kaupunginosien väestötiedoista. Helsingin osa-alueilla asuu keskimäärin noin 4 900 asukasta (kun huomioidaan vain varsinaiset asuinalueet). Espoon alueilla keskiarvo on noin 3 200 ja Vantaan noin 3 700 asukasta.

Kuvio 1. Erilaisuusindeksi maahanmuuttajataustaisen väestön ja kantaväestön välillä Helsingissä, Espoossa ja Vantaalla 2000–2017 (tiedot: Tilastokeskus).

Helsingissä erilaisuusindeksin arvo (vieraskieliset vs. kantaväestö) oli vuonna 2017 27 prosenttia, mikä merkitsee vain lievähköä eriytymistä. Espoossa ja Vantaalla indeksi asettuu jokseenkin samalle tasolle. Helsingissä arvo kasvoi vuosina 2000–2005 hieman, 2,6 prosenttiyksikköä. Sen jälkeen muutos on ollut vähäisempää. Espoon kehitys on ollut samantyyppistä. Vantaalla puolestaan indeksin arvo on laskenut hieman aikavälin alussa ja lopussa. Syntyperän perusteella lasketut indeksin arvot näyttävät olevan Helsingissä hiukan korkeampia kuin äidinkielen perusteella lasketut arvot. Ero on kuitenkin erittäin vähäinen eikä muuta kokonaiskuvaa. Kaikkiaan indeksien perusteella ei ole tapahtunut merkittävää muutosta kantaväestön ja maahanmuuttajataustaisten välisessä alueellisessa eriytymisessä.

Tulokset ovat hyvin samankaltaisia THL:n tutkijoiden Timo Kauppisen ja Maria Vaalavuon (2017) tulosten kanssa: hieman jyrkkenemistä vuosina 2000–2005 ja sen jälkeen melko tasaista kehitystä. Kauppinen ja Vaalavuo laskivat erilaisuusindeksin arvoja suomalais- ja ulkomaalaissyntyisten työikäisten välille koko Helsingin seutukunnassa postinumeroalueisiin pohjautuen. Tulosten mukaan myös näillä rajauksilla ulkomaalaissyntyisten eriytyminen oli kokonaisuudessaan maltillisella tasolla: indeksi sai vuonna 2015 arvon 27 %.

Kokonaisuutena ottaen maahanmuuttajataustaisten asuminen ei ole siis Helsingissä tai koko seudulla eriytynyt voimakkaasti kantaväestöstä. Tämä ”keskiarvoluku” kuitenkin kätkee taakseen suuria eroja maahanmuuttajataustaisten ryhmien välillä eriytymisen voimakkuudessa. Kuviossa 2 on esitetty yksittäisten kielten puhujien ja kantaväestön välisiä erilaisuusindeksin arvoja Helsingissä vuonna 2014 (”Maankäyttö, asuminen ja kestävä julkinen talous” -hankkeen aineisto, Hirvonen & Puustinen 2016). Voimakkainta eriytyminen oli kantaväestön sekä albanian-, somalin- ja vietnaminkielisten välillä. Vähäisintä eriytyminen oli kantaväestön ja englannin-, thain- sekä venäjänkielisten välillä. Englanninkieliset muodostavat sikäli erikoistapauksen, että he ovat lähtöisin monista taustamaista eivätkä siten muodosta yhtenäistä etnistä tai kansallista ryhmää.

Kuvio 2. Erilaisuusindeksi kieliryhmittäin: äidinkieliryhmät vs. kantaväestö Helsingin osa-alueilla 2014 (tiedot: Tilastokeskus).

 

Erilaisuusindeksi mittaa väestöryhmien välistä eriytymistä ja antaa tuloksena kaupunkitasoisen indeksin. Jos etnistä eriytymistä tarkastellaan aluelähtöisesti yksittäisten asuinalueiden väestörakenteessa tapahtuneiden muutosten kautta, kehitys näyttäytyy toisenlaisessa valossa. Kuvio 3 kuvaa, miten vieraskielisten osuus on muuttunut yksittäisillä osa-alueilla. Ne alueet, joilla vieraskielisten osuus vuonna 2017 ylitti 30 prosenttia, on merkitty kuvioon punaisilla viivoilla ja 20–30 prosentin osuuden alueet sinisillä. (Kuvioista puuttuu Viikin tiedepuisto sekä muutamia sellaisia alueita, joilla aikasarja jäi vajaaksi tai katkonaiseksi).

Kuvio 3. Vieraskielisten osuus (%) Helsingin osa-alueilla 2000–2017. Jokainen viiva edustaa yhtä osa-aluetta. (tiedot: Tilastokeskus).

 

Kuviosta havaitaan, että osa-alueiden ääripäät ovat etääntyneet toisistaan selvästi vieraskielisten osuuden suhteen eli asuinalueiden väliset erot ovat kasvaneet. Suurin muutos on tapahtunut vuoden 2005 jälkeen. Vaikka siis väestöryhmien alueellisen sijoittumisen jakauma ei ole kokonaisuutena muuttunut epätasaisemmaksi, maahanmuuttajataustaisen väestön huomattava kasvu on lisännyt alueiden välisiä eroja. Vuonna 2000 pienimmät vieraskielisten osuudet olivat yhden prosentin luokkaa ja suurimmat 15 prosenttia. Vuonna 2017 pienimmät osuudet olivat edelleen prosentin–parin luokkaa, mutta suurimmat olivat 35 prosentin tasolla. Suurimman osuuden alueet olivat enimmäkseen samoja kuin vuonna 2000, vaikka osuudet vaihtelivat tuolloin paljon alemmalla tasolla kuin nykyisin. Vieraskielisten osuus on siis kasvanut erityisesti niillä alueilla, jotka erottautuivat jo vuoteen 2000, erityisesti vuoteen 2005, mennessä korkeimpien osuuksien alueina.

Kuvioiden 1 ja 3 tulokset osoittavat, että etnisen eriytymisen eteneminen näyttäytyy erilaisena riippuen siitä, katsotaanko tilannetta asuinalueiden vai väestöryhmien välisen eriytymisen näkökulmista.

Sosioekonominen eriytyminen – tarkastelussa tulotaso

Kaupungin strategiamittaristossa alueellista eriytymistä tullaan todennäköisesti seuraamaan myös sosioekonomisen eriytymisen näkökulmasta. Kuviossa 4 on esitetty alimpaan ja ylimpään tulokvintiiliin kuuluvien henkilöiden välinen erilaisuusindeksi Helsingissä vuosina 2000–2015. Vertailun vuoksi kuvioon on lisätty myös Espoo, Vantaa ja pääkaupunkiseutu. Tulokäsitteenä on kulutusyksikkökohtainen käytettävissä oleva rahatulo. Kvintiilit on määritelty koko Helsingin seudulta.

Kuvio 4. Erilaisuusindeksi tulotason mukaan: ylin vs. alin tulokvintiili Helsingissä, Espoossa ja Vantaalla 2000–2015 (tiedot: Tilastokeskus).

 

Tuloluokkien välinen alueellinen eriytyminen on kuvion mukaan lievästi voimistunut kaikissa kaupungeissa viidessätoista vuodessa. Vuonna 2015 kaupunkien sisäinen tuloluokkasegregaatio oli suunnilleen samalla tasolla kaikissa kaupungeissa: indeksi sai arvon 37–38 %. Koko pääkaupunkiseudulla indeksi sai hieman korkeamman arvon kuin yksittäisissä kaupungeissa. Se oli odotettavissa, koska koko seudun indeksin arvoon vaikuttaa myös tuloluokkien eriytyminen kaupunkien välillä.

Tulokset ovat jälleen samansuuntaisia Kauppisen ja Vaalavuon (2017) tulosten kanssa. He tutkivat ylimmän ja alimman tulokvintiilin välisen erilaisuusindeksin kehitystä koko Helsingin seutukunnassa postinumeroalueittain rajoittuen työikäisiin. Vuonna 2015 näin laskettu indeksi sai arvon 32 prosenttia. Arvo oli hieman kasvanut vuoden 2000 30 prosentista. Trendi ja muutoksen suuruus olivat siis samaa luokkaa kuin meidän tuloksissamme, mutta indeksin taso oli hieman alempi. Tätä ilmeisesti selittävät erilaiset aineistot: rajaus työikäisiin, erilainen tarkastelualue ja suurempi osa-aluekoko.

Erilaisuusindeksin perusteella tulotason mukainen eriytyminen on siis Helsingissä hieman lisääntynyt erityisesti vuosien 2000–2005 välillä, mutta tämän jälkeen muutos on ollut lähes olematonta.

Kehitys näyttäytyy hyvin samankaltaisena, kun sitä tarkastellaan asuinalueiden välisten erojen näkökulmasta. Kuvio 5 kuvaa pienituloisimpien osuudessa havaittavia muutoksia Helsingin osa-alueilla vuosina 2000–2015. Pienituloisiksi on tässä laskettu alimpaan tulokvintiiliin kuuluvissa kotitalouksissa asuvat henkilöt. Punaiset viivat edustavat pienituloisimpia alueita, joissa alimman tulokvintiilin osuus oli vuonna 2015 yli 30 prosenttia ja siniset viivat alueita, joissa osuus sijoittuu välille 25–30 prosenttia. (Tästäkin kuviosta puuttuu Viikin tiedepuisto sekä muutamia sellaisia alueita, joilla aikasarja jäi puutteelliseksi.)

Kuvio 5. Alimpaan tulokvintiiliin kuuluvien henkilöiden osuus (%) Helsingin osa-alueilla 2000–2015. Yksi viiva edustaa yhtä osa-aluetta. (tiedot: Tilastokeskus).

 

Aikavälillä 2000–2005 on havaittavissa vähäistä alueiden erojen kasvua, mutta sen jälkeen ei oikeastaan mitään muutosta. Vuonna 2000 alimpaan tulokvintiiliin kuuluvien osuudet vaihtelivat noin 5 ja 30 prosentin välillä; vuonna 2015 vaihteluväli oli 5–34 prosenttia. Toisin kuin etnisen eriytymisen tarkastelussa, erilaisuusindeksi ja aluelähtöinen eriytymisen tarkastelu tuottavat tässä tapauksessa hyvin samankaltaisen kuvan. Tämä johtuu siitä, että tulokvintiili on erityyppinen tieto kuin vieraskielisyys. Sen määritelmään jo kuuluu, että osuus pysyttelee koko tarkastelualueen (tässä tapauksessa Helsingin seutu) tasolla samana. Yksittäisillä alueilla voi alimman kvintiilin osuus toki vaihdella paljonkin ajan myötä. Jos kuitenkin alueiden erot yleisemmin kasvaisivat, tämä heijastuisi väistämättä myös erilaisuusindeksin arvoon. Vuoden 2015 pienituloisimmat alueet (punaiset viivat) lukeutuivat jo vuonna 2000 pienituloisimpiin. Tulokset siis osoittavat, että myös tuloerojen suhteen alueiden keskinäinen järjestys on, ainakin jakauman ääripäihin sijoittuvien alueiden osalta, varsin vakiintunut.

Tarkistimme myös, onko ylimpään tuloluokkaan kuuluvien alueittaisissa osuuksissa tapahtunut merkittäviä muutoksia vuodesta 2000. Osoittautui, että erojen kasvua ei tässäkään ilmennyt. Alueiden väliset erot ovat kuitenkin hyvätuloisten osuuksien (ylin tulokvintiili) suhteen huomattavasti yllä kuvattuja pienituloisten osuuksissa havaittuja eroja suuremmat. Kahdeksalla alueella ylimmän tulokvintiilin osuus ylitti 50 % vuonna 2015. Nämä olivat hyvätuloisten vahvasti suosimia alueita jo vuonna 2000. Alimmillaan hyvätuloisten osuus jäi Helsingin osa-alueilla noin 5 prosenttiin.

Johtopäätökset

Asuinalueiden voimakasta eriytymistä eli segregaatiota pidetään yleisesti huolestuttavana kehityskulkuna. Kehitysdynamiikan tunnistaminen ja ymmärtäminen on olennaista, jotta siihen voidaan yrittää puuttua. Eriytymistä voidaan tarkastella sekä väestöryhmien alueellisen sijoittumisen että kaupunginosien välisten erojen näkökulmista (väestöryhmälähtöinen vs. aluelähtöinen tarkastelutapa). Tässä artikkelissa olemme pyrkineet avaamaan näiden kahden lähestymistavan eroja käyttäen esimerkkinä etnisen eriytymisen ja tulotason mukaisen eriytymisen tarkasteluja Helsingissä ja pääkaupunkiseudulla.

Tulokset osoittavat, että etninen eriytyminen on Helsingissä kokonaisuutena suhteellisen lievää, mutta eri kieliryhmien välillä on tässä suuria eroja. Vieraskielisten ja kantaväestön välinen eriytyminen lisääntyi hieman etenkin 2000-luvun alkupuolella, mutta tämän jälkeen eriytymiskehitys näyttää tasoittuneen. Tulos näyttäytyy kuitenkin toisenlaisena, jos kehitystä katsotaan asuinalueiden tasolla. Alueiden väliset erot vieraskielisten osuudessa ovat kasvaneet huomattavasti, erityisesti vuoden 2005 jälkeen. Tämä johtuu maahanmuuttajataustaisten määrän kolminkertaistumisesta. Vaikka uudet tulijat ovat sijoittuneet suunnilleen samalla jakaumalla kuin aiemmatkin (ja siksi erilaisuusindeksin arvo ei muutu), asuinalueiden väestörakenteissa on tapahtunut suuria muutoksia, sillä suurin kasvu on mennyt sinne, missä jo entuudestaan asui eniten maahanmuuttajataustaista väestöä.

Myös tulotason mukainen eriytyminen on Helsingissä hieman lisääntynyt vuosien 2000–2005 välillä, mutta tämän jälkeen pysynyt varsin ennallaan. Kehitys näyttäytyy varsin samankaltaisena riippumatta siitä, tarkastellaanko muutosta väestöryhmien sijoittumisen vai asuinalueiden välisten erojen näkökulmasta. Alueiden väliset erot tulotasossa ovat hyvin selkeitä, mutta niissä ei ole tapahtunut suurta muutosta etenkään vuoden 2005 jälkeen. 

Artikkelimme esimerkit osoittavat, että segregaatiokehitystä seurattaessa on hyvä tarkastella sekä asuinalueiden että väestöryhmien välisen eriytymisen kehitystä – varsinkin silloin, jos väestöryhmien koossa on tapahtunut suuria muutoksia. Muuten osa ilmiön kehityksen piirteistä voi jäädä huomaamatta.

Katja Vilkama toimii tutkimuspäällikkönä ja Jukka Hirvonen tutkijana Helsingin kaupunginkanslian kaupunkitutkimus ja -tilastot -yksikössä.

Lähteitä:

Ahlgren-Leinvuo, Hanna (2016). Sairastavuus- ja kansantauti-indeksit Helsingissä peruspiireittäin 2015. Tilastoja 2016:40. Helsingin kaupungin tietokeskus. Helsinki.

Bernelius, Venla (2013). Eriytyvät Kaupunkikoulut. Helsingin peruskoulujen oppilaspohjan erot, perheiden kouluvalinnat ja oppimistuloksiin liittyvät aluevaikutukset osana kaupungin eriytymiskehitystä. Tutkimuksia 2013: 1. Helsingin kaupungin tietokeskus, Helsinki.

Ham, Maarten van & Tammaru, Tiit (2016). Increasing Socio-Economic Segregation in European Cities. Urbanisation, mobilities and immigration (URMI) Policy Brief, November 2016.

Harjunen, Oskari, Kortelainen, Mika & Saarimaa, Tuukka (2014). Best Education Money Can Buy? Capitalization of School Quality in Finland. VATT Working Papers 58.

Hirvonen, Jukka & Puustinen, Sari (2016). Alueellinen segregaatio ja väestörakenteen muutokset. Artikkeli teoksessa Puustinen, Sari ym. (toim.): Strateginen eheyttäminen kaupunkiseuduilla. Näkökulmia kestävän maankäytön ja julkisen talouden kysymyksiin. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 4/2016, s. 89–108.

Kauppinen, Timo M. & Vaalavuo, Maria (2017). Työikäisen väestön alueellinen eriytyminen synnyinmaan ja tulotason mukaan suurilla kaupunkiseuduilla. URMI Kaupunkianalyysi I, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki 20.4.2017.

Kemppainen Teemu, Lönnqvist Henrik & Tuominen Martti (2014). Turvattomuus ei jakaudu tasan: Mitkä asuinalueen piirteet selittävät helsinkiläisten kokemaa turvattomuutta? Yhteiskuntapolitiikka, 79(1), 5-20.

Keskinen, Vesa & Laihinen, Eija (2017). Kaikesta huolimatta turvallista. Helsingin turvallisuustutkimus 2015. Helsingin kaupungin tietokeskuksen tutkimuksia 2017:2.

Kortteinen, Matti & Vaattovaara, Mari (2015). Segregaation aika. Yhteiskuntapolitiikka 80: 6, 562–574.

Maailman toimivin kaupunki: Helsingin kaupunkistrategia 2017–2021. (2017). 

Saikkonen, Paula, Hannikainen, Katri, Kauppinen, Timo, Rasinkangas, Jarkko & Vaalavuo, Maria (2018). Sosiaalinen kestävyys: asuminen, segregaatio ja tuloerot kolmella kaupunkiseudulla. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, raportteja 2/2018.

Stjernberg, Mats (2017). Helsingin seudun 1960- ja 1970 lukujen lähiöiden sosioekonominen ja demografinen kehitys vuoden 1990 jälkeen. Helsingin kaupunki, kaupunginkanslia, kaupunkitutkimus ja -tilastot, tutkimuksia 2017:1.

Vilkama, Katja (2011). Yhteinen kaupunki, eriytyvät kaupunginosat? Kantaväestön ja maahanmuuttajataustaisten asukkaiden alueellinen eriytyminen ja muuttoliike pääkaupunkiseudulla. Akateeminen väitöskirja. Tutkimuksia 2011: 2. Helsingin kaupungin tietokeskus, Helsinki.

Vilkama, Katja, Lönnqvist, Henrik, Väliniemi-Laurson, Jenni & Tuominen, Martti (2014). Erilaistuva pääkaupunkiseutu. Sosioekonomiset erot alueittain 2002–2012. Tutkimuksia 2014:1. Helsingin kaupungin tietokeskus, Helsinki.

Vilkama, Katja, Ahola, Susanna & Vaattovaara, Mari (2016). Välttelyä vai vetovoimaa? Asuinympäristön vaikutus asuinalueilla viihtymiseen ja muuttopäätöksiin pääkaupunkiseudulla. Tutkimuksia 2016: 4. Helsingin kaupungin tietokeskus, Helsinki. 152 s.

Kommentoi