Helsinki
  • Kuva: Juhana Hurtig / Helsingin kaupungin aineistopankki.

Helsingin luonnon monimuotoisuus ja ekosysteemipalvelut ilmastonmuutoksen varjossa

Miltei kaikki suomalaiset pitävät luontoa tärkeänä, osana kansallista identiteettiä sekä terveyden ja hyvinvoinnin lähteenä. Luonnossa liikutaan ja rauhoitutaan iästä riippumatta. Ympäristöministeriön kesäkuussa teettämän luontosuhdekyselyn tulosten mukaan 86 % suomalaisista oli sitä mieltä, että lähiluonto pitäisi ottaa paremmin huomioon kaupunkeja kehitettäessä, ja yli puolet vastanneista piti ilmastonmuutosta suurena uhkana maapallon ja kotimaan luonnolle (MDI 2018). Tästä huolimatta vain neljäsosa vastaajista piti luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä suurimpien uhkatekijöiden joukkoon kuuluvana.

Luontorikas Helsinki kaupungistumisen paineen alla

Moni asia Helsingin luonnossa on parantunut viidessäkymmenessä vuodessa. Kun olin pieni 1960-luvulla, hanavesi maistui pahalta. Helsinkiläisten juomavesi puhdistettiin likaisesta Vantaanjoesta. Nyt juomme pääosin sivumautonta Päijännetunnelin vettä. Vantaanjoki on puhdistunut niin, että siellä viihtyvät nykyisin lohikalat, ravut ja saukko. Talin kaatopaikalle vietiin yhdyskuntajätteiden lisäksi muun muassa sairaalajätettä, jonka seurauksena Vetehisten uimakoululaiset sairastuivat Munkkiniemen rannalla. Äiti vei minut Pihlajasaareen uimarannalle, sillä merivesi oli merenlahdissa ja ulkomerellä kirkasvetistä.  

Äitienpäivänä saattoi lähimetsistä poimia valkovuokkoja, mutta hienompia lehtokukkia varten oli jo tuolloin lähdettävä sisämaan ulkoilualueille. Helsinkiläiset olivat vuosikymmenten ajan poimineet ja siirtäneet kukkia omiin maljakoihin ja kukkapenkkeihin, verottaen luonnonkasvien kirjoa. Pohjoiseen sijaintiinsa nähden lähtökohtaisesti lajirikas kaupunkialue onkin kokenut kasvavan väestön paineen, joka kohdistuu luontoon ja kaupunkiympäristöön.

Yhteiskunnan muuttuessa kaupungistuminen on yhä edennyt viidessäkymmenessä vuodessa, ja kaupunkirakenne on merkittävästi tiivistynyt. Rakentaminen on jatkuvasti pirstonut ja pienentänyt luontoalueita, ja niitä on rakentamisen tieltä myös kadonnut. Tärkein Helsingin luontoarvojen säilyttäjä ovat olleet laajat viher- ja virkistysalueet. Toinen merkittävä tekijä luontoalueiden laadun säilyttämisessä on ollut se, että viheralueita on hoidettu asiantuntevasti. Myös suojelualueiden rajaaminen on toki ollut tarpeellista, mutta suojelualueita on liian vähän (Vähä-Piikkiö ym. 2004).

Ihmistoiminnan aiheuttama ns. kuudes sukupuuttoaalto tuhoaa luontoa kaikkialla, vaikka luonnon monimuotoisuutta on pyritty turvaamaan useilla päätöksillä jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Niin YK, Euroopan komissio, Suomen hallitukset kuin Helsingin kaupunginvaltuusto ovat halunneet pysäyttää luonnon monimuotoisuuden katoamiskehityksen päätöksillään (YK 1994, Euroopan komissio 2015, Helsingin kaupunki 2017). Elinympäristöjen hävittäminen on merkittävin eliölajien sukupuuttojen syy niin Helsingissä ja Suomessa kuin muualla maailmassa (Vähä-Piikkiö ym. 2004, Vihervaara ym. 2017, Euroopan komissio 2015). Luontoalueiden, biotooppien, elinympäristöjen ja kasvupaikkojen kartoittaminen on edellytys elinympäristöjen arvottamiselle, säilymiselle ja seuraamiselle. Kun luonnon sukupuuttoaaltoa ei saatu pysäytettyä päätöksissä määriteltyihin takarajoihin vuosiin 2000 tai 2010 mennessä, kansainvälinen yhteisö kehitti luonnon monimuotoisuuden rinnalle toisen käsitteen, ekosysteemipalvelut (TEEB 2011, MEA 2005). Sen avulla haluttiin saada lisäpontta luonnon monimuotoisuuden edistämiseen päätöksenteossa.

Euroopan unioni on asettanut tavoitteekseen pysäyttää vuoteen 2020 mennessä luonnon monimuotoisuuden häviämisen ja ekosysteemipalvelujen heikentymisen, sekä ennallistaa niitä mahdollisimman pitkälle. EU:n arvion mukaan tämän päätavoitteen saavuttamatta jääminen Euroopassa merkitsee jopa 50 miljardin euron vuotuisia vaihtoehtoiskustannuksia (Euroopan komissio 2015). Laskelma havainnollistaa luonnon monimuotoisuuden ja toimivien ekosysteemien rahallista arvoa Euroopan valtioille. Monet elinkeinot ovat riippuvaisia luonnosta: esimerkiksi kalastus edellyttää terveitä merellisiä luontotyyppejä ja kestäviä kalakantoja. Hyönteisten suorittaman pölytyksen arvo on EU:ssa jopa 15 miljardia euroa vuodessa ja vieraslajien torjunnalla säästytään 12 miljardin menetykseltä. Toisaalta EU arvioi, että Natura-verkoston ylläpitäminen tuo vuosittain 200–300 miljardin euron hyödyt, kun sen ansiosta esimerkiksi hiilidioksidia varastoituu, tulvien vaikutukset lievenevät ja vesi puhdistuu.

Ekosysteemipalvelujen ja kaupunkiluonnon suhdetta olisi tutkittava enemmän

Ekosysteemipalvelujen käsitteen kautta luonnon häviämisen kustannukset ja haitat tulevat näkyviksi, oli niiden aiheuttaja sitten luontoa tuhoava ihminen tai ilmastonmuutos. Käsitteenä ekosysteemipalvelut koostuvat kolmesta osasta. Tuotantopalveluihin kuuluu aineellisia asioita, joita ihmiset saavat luonnosta, kuten ravinto, energia tai lajiston geenivarat. Säätelypalvelut ovat elämän kannalta välttämättömiä luonnon prosesseja kuten veden tai hiilen kiertokulku. Kulttuuripalveluita ovat puolestaan esimerkiksi virkistysmahdollisuudet tai kulttuurinen luontosuhde. Luonnon tuottamat ekosysteemipalvelut ovat ihmiselämän ja yhteiskuntien talouden ytimissä, eikä siksi ole yhdentekevää, kuinka ne vaarantuvat ilmaston muuttuessa.

Ekosysteemipalvelut riippuvat siis luonnosta, mikä onkin itsestään selvää luontokulttuurissa kasvaneelle suomalaiselle. Suomalaisen luonnon monimuotoisuuden ja muiden ekosysteemipalvelujen syy-seuraussuhteen tai määrän mittaaminen on ollut kuitenkin yllättävän vähäistä, puhumattakaan kaupunkiluonnon suhteista ekosysteemipalveluihin, vaikka ne koskevat ihmisten enemmistön arkiympäristöä. Tällöin emme voi arvioida kaupunkien ekosysteemipalveluiden määrää tai muutosta luonnon muuttuessa. Monialaiset soveltavat tutkimushankkeet vasta hahmottavat laadullisin menetelmin metatasolla suuria kokonaisuuksia, ja hankkeet perustuvat monimuotoisuuden ja ekosysteemipalvelujen yhteyksien osalta osin oletusten varaan (Elands ym. 2018). 

Schwarz ym. (2017) selvittivät, millaisten kaupunkien luonnon rakenteiden ja ekosysteemipalvelujen välisiä suhteita on voitu osoittaa, ja heidän aineistonsa kattoi 317 tieteellistä artikkelia. Arvioiduista tutkimuksista vain neljännes oli kokeellisesti todennettuja. Aineiston tutkimuksista 52 prosentissa oli oletettu positiivinen yhteys luonnon monimuotoisuuden ja kaupunkien ekosysteemipalvelujen välillä. Tavallisimmin monimuotoisuuden mittarina oli jokin systemaattinen ryhmä (eli taksonominen ryhmä kuten kasvit, linnut tai sienet), harvemmin ekologinen ryhmä (kuten kasvinsyöjät, loiset, pedot tai hajottajayhteisö). Tietyn lajin suhdetta ekosysteemipalveluihin tutkittiin harvoin, vaikka lajin ja ympäristön suhde on ekologisessa tutkimuksessa kaikkein tavallisin. Näin ollen ekosysteemipalvelujen tutkimuksessa on paljon tyhjiä väitteitä ilman todistusta, ja luulotkin monistuvat tutkimuskirjallisuudessa.  

Helsingistä puuttuu biotooppikartoitus 

Luonnon monimuotoisuuteen sisältyy lajien geneettinen vaihtelevuus ja eliölajien runsaus sekä se, millaisia luonnon ekosysteemit kokonaisuuksina ovat. Ekosysteemejä kartoitetaan muun muassa biotooppeina. Biotoopilla tarkoitetaan tietyn kasvillisuuden kasvupaikkaa, elinympäristötyyppiä – esimerkiksi kaikkien tuntemat metsätyypit.

Putkilokasvit eli puut, pensaat ja kukkakasvit ovat Suomessakin kaupungeissa rikas ekosysteemin perusosa (esim. Ranta ja Siitonen 1996, Kurtto ja Helynranta 1998). Helsingissä ja Vantaalla lajirikkaus on suurta myös eliömaantieteellisesti, verrattuna esimerkiksi eteläisinä lähtökohtaisesti lajirikkaampiin Tukholmaan tai Hampuriin (Schmid ym. 2014). Lajirikkauteen on monta syytä, jotka liittyvät aina myös ympäristöhistoriaan: kasvupaikat voivat olla rikkaiden pirstaleiden mosaiikkina. Muun muassa Helsingissä on paljon uhanalaisia ja harvinaisia putkilokasveja, pääosin virkistysalueilla mutta myös suojelualueilla (Vähä-Piikkiö ym. 2004). Osa näiden kasvilajien esiintymisalueista edellyttäisi ehkä uusia virkistysalueiden suunnitelmia ja monitavoitteisia hoitoperiaatteita, osa jopa kokonaan uusia suojelualueita. Kasviston biodiversiteetin säilyttämisen näkökulmasta esimerkiksi viherkatot eivät tarjoa merkittävää mahdollisuutta luonnollisten elinympäristöjen korvaamiseen tai kasvilajien suojeluun.

Paikalliset eliöiden populaatiot ovat pienentyneet elinpiirien hävitessä ja edelleen pirstoutuessa. Tällöin ne altistuvat myös sattumanvaraiselle häviämiselle. Emme tiedä paljoa Helsingin eliölajistosta ja siinä tapahtuneesta muutoksesta. Putkilokasvistosta on tehty selvitys vuonna 1998 (Kurtto ja Helynranta 1998) ja pesimälinnustosta muun muassa vuosina 1999 ja 2017 (Pakkala ym. 1998, Haapanen ym. 2017). Luontotietojärjestelmän sekalaiset havainto- ja tutkimusaineistot eivät muodosta ”big dataa”, jolla voitaisiin ohittaa tiedon puutteet. Eliöpopulaatioiden geneettisestä tilasta meillä ei ole tietoa. Toistokelpoisin ja luotettavin menetelmin tehty tiedonhankinta vaatii panostusta.

Helsingistä ei ole tehty kattavaa biotooppikartoitusta. Kaupungin luontotietojärjestelmässä on biotooppien koekartoituksen pieni aineisto sekä erilaisia, vaihtelevin kriteerein rajattuja ”tärkeitä” ja ”arvokkaita” alueita (kasvi-, lintu-, lepakko-, matelija- ja sammakkoeläin-, kääpä-, metsä-, liito-orava- ja lahokaviosammalkohteita) (Helsingin luontotietojärjestelmän virkaversio 2018). Tämä ei kuitenkaan vastaa biotooppikartoitusta. Kartoituksen puuttuminen vaikeuttaa maankäytön muutosten vaikutusten arviointia ja ennustamista. Asiaan ei ollut valitettavasti mahdollista saada merkittävää korjausta myöskään luonnon monimuotoisuuden turvaamisen toimintaohjelmassa (LUMO-ohjelma) tai Helsingin uuden yleiskaavan valmistelussa.

Biotooppikartoitukseen ei tule apua valtakunnallisista tietokannoista. Esimerkiksi valtakunnallisten metsä-aineistojen pisteet ovat Helsingin ulkopuolella (Korhonen ym. 2017). Lähin näytepiste koskee Tuusulan moreenikuusikkoa, jonka rakenne ja maaperä ovat kuitenkin erilaisia kuin Helsingin ohutmaaperäisen maankohoamisrannikon.  Karkeasta valtakunnallisesta kasvistotietokannasta selviää kuitenkin, että Helsingin putkilokasvien kokonaislukumäärä on merkittävästi suurempi kuin kehyskuntien ruuduissa (LUOMUS 2018). Eroa Helsingin ja muun seudun välillä selittävät muun muassa kehyskuntien erilainen maankäyttö, tehokas metsä- ja maatalous sekä aluetta pirstovat liikenneväylät. Kansallisen tiederahoituksen sekä tutkimuslaitosten ja korkeakoulujen rahoituksen leikkaukset tekevät tiedonhankinnasta vielä vaikeampaa.

Uusi kattava putkilokasvien ja elinympäristöjen inventointi olisi paikallaan Helsingissä, sillä tieto on jo yli 20 vuotta vanhaa. Helsingin luonnon monimuotoisuuden toimintaohjelman kautena 2008–2017 toimenpiteistä käynnistyi yli 80 prosenttia (Helsingin ympäristökeskus 2015). Merkittävimpänä pidettiin vuonna 2015 selvitystä kestävästä viherrakenteesta – joka vaikutti lopulta vähän vuoden 2016 yleiskaavan rakentamisalueiden valintaan. Biotooppikartoitus jäi jälleen tekemättä. Vuosina 2017–2018 oli varaa inventoida vain osaa uhanalaisista luontotyypeistä (Erävuori ym. 2017).

Ilmastonmuutos uhkaa kaupunkiluontoa

Ilmastonmuutoksen vaikutuksista kaupunkiluontoon tarvittaisiin enemmän tietoa. Ilmastonmuutoksen epäillään tuhoavan elinympäristöjä ja niiden lajeja. Lajiston ja ympäristön välisistä suhteista pitää kuitenkin olla hyvä kuva, jotta voidaan arvioida, mikä osuus elinympäristöjen ja lajiston heikkenemisestä on ilmastonmuutokseen liittyvää. Kaupunkiekologista tutkimusta tarvitaan lisää, jotta ilmaston lämpenemisen ennustettuja suuria vaikutuksia voidaan todentaa ja ymmärtää.
Uudet tutkimukset Euroopasta ja Suomesta kertovat hyönteis- ja lintukantojen romahtaneen 30 vuodessa, ennen kaikkea pölyttäjien ja muuttolintujen (Hallman ym. 2017, Meller ym. 2018).  Paljonko tästä on elinympäristöjen tuhoutumisen ja heikentymisen aiheuttamaa ja paljonko muiden syiden, kuten ilmastonmuutoksen tai esimerkiksi sen, että Saksan luonnonsuojelulaki sallii suojelualueitakin käytettävän myös muuhun maankäyttöön suojelun kustannuksella?

Ilmastonmuutoksen pääasiallisina vaikutuksina pidetään sitä, että Suomessa suojelualueiden lintutiheydet ovat pienentyneet ja lajit siirtyneet kohti pohjoista ilmaston lämmetessä (Virkkala ym. 2018). 

Vuodet eivät ole veljeksiä, tietää sananlasku. Vuosien välinen ja vuodenaikainen vaihtelu on ilmastomme peruspiirre. Helsingissä tavallisiksi ovat viime aikoina tulleet leuto vähäluminen talvi, varhainen kevät, lämmin ja kuiva kesä, rajuilmat ja rankkasateet. Sään ja ilmaston aiheuttamien riskien on arvioitu muuttuvan haitallisemmiksi erityisesti luonnolle ja luonnonvaroille sekä infrastruktuurille (vrt. SIETO-hanke, Tuomenvirta ym. 2018).

Suomen viisi suurinta kaupunkia täyttävät valtakunnalliset ilmastonmuutoksen torjuntakriteerit kirkkaasti etuajassa. Esa Nikunen kuvaa omassa artikkelissaan tässä lehdessä, mitä tavoitteita ja toimenpiteitä Helsingin kaupungilla on ilmastonmuutoksen uhkiin varautumiseksi. Voidaan silti kysyä, kuten Nikunen tekeekin, ovatko Helsingin ja muiden kaupunkien tavoitteet ilmastonmuutoksen riskeihin varautumisessa tästäkään huolimatta vielä globaalisti riittäviä.

Ympäristöpolitiikassa tulisi sovittaa yhteen tunnetut luonnon monimuotoisuuden tavoitteet ja ilmastonmuutoksen torjunnan toimet. Ilmastonmuutoksen torjumiseen ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseen tähtäävät toimenpiteet ovat kuitenkin osin ristiriitaisia. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla pyritään tiivistämään maankäyttörakennetta ja liikennejärjestelmää ilmastohaasteisiin vastaamiseksi. Tavoite on ristiriidassa luonnon monimuotoisuuden säästämisen kanssa, koska tehokas maankäyttö ja kaupunkirakenteen tiivistäminen pienentävät ja pirstovat luonnon viheralueita entisestään. Ehdotuksista yhteensopivia monimuotoisuuden kanssa ovat 80 prosentin päästövähennykset sekä hiilinielujen lisääminen 20 prosentilla; erityisesti imeyttävä luonnonkasvinen pinta on paras hiilinielu ja halvin keino hallita veden kiertoa äärevöityvissä oloissa (ks. HSY 2018).

Seurantaa ja indikaattoreita, tutkimuksen hyvää aineistoa, tarvitaan myös ilmastonmuutoksen torjuntakeinojen tehon ja luonnon monimuotoisuuteen kohdistuvien ilmastovaikutusten mittaamiseksi. Esimerkiksi Saksassa on onnistuttu ilmastonmuutoksen seurantaindikaattorien valinnassa. Kiitos hyvien luontotietokantojen, Saksassa on kyetty valitsemaan viisi metatason indikaattoria ilmastonmuutoksen seurantaan: kasvilajien fenologiset (eli vuodenaikarytmin) muutokset, yleisten pesimälintujen lämpötilaindeksi, linnuston ilmastoindikaattori, luontaisten tulva-alueiden ennallistus sekä maisemasuunnittelun ilmastosopeumat (UBA 2015). Putkilokasvien fenologia -indikaattori kertoi kasvukauden pidentyneen ja vuodenaikojen suhteiden muuttuneen, kun verrattiin vuosia 1951–1980 ja 1983–2012 (Heiland ym. 2018). 

Ilmastonmuutoksen torjuntaan ja luonnon monimuotoisuuden edistämiseen tarvitaan luonnonsuojelualueiden lisäksi muitakin keinoja. Kaupungeissa tarvitaan luonnonmukaisten alueiden kehittämistä tavalla, joka auttaa tehokkaasti suojaamaan uhanalaisia eliöpopulaatioita ja torjumaan haitallisia vieraslajeja. Esimerkiksi Berliinissä on huomattu, etteivät kaupungin eristyneet pienet suojelualueiden kasvupaikat riitä ylläpitämään populaatioita, vaan tarvitaan verkostoja virkistysalueille ja rakennetuille tonteille; jopa pitkäikäisistä joutomaista voi olla hyötyä (Kowarik ja Lippe 2018). Myös virkistysalueistaan tunnetuissa Pohjoismaiden pääkaupungeissa tarvitaan luonnonmukaisten alueiden kehittämistä, muun muassa monitavoitteisia uudenlaisen estetiikan pihasuunnitelmia – ei yksinomaan uusia viherkattoja. 

Suomea pidetään luonnon lajitietojen mallimaana. Meillä tarvittaisiin nyt kuitenkin hyviä, päivitettyjä tietokantoja, joilla voitaisiin arvioida muutoksia ja vaikutuksia. Kaupungit ovat ilmastonmuutoksen kannalta erityislaatuisia muutosympäristöjä, joihin merkittävimmin kohdistuu myös luontoriskejä. Kaupunkien kokemuksista on opiksi muille alueille. Ilmastonmuutoksen tuhotessa elinympäristöjä ja lajeja tarvitaan seurannan lisäksi myös sopeutumiskeinoja, sillä elinympäristöt ovat ekosysteemipalveluiden edellytys (YTF 2018). Kehittäminen vaatii kansainvälistä yhteistyötä kaupunkien kesken.

Hyvinä yhteistyöfoorumeina toimivat kansainvälinen kaupunkien biodiversiteetin ja muotoilun verkosto URBIO ja kaupunkijärjestö ICLEI. URBIOlla on yhteys niin eurooppalaiseen maisemasopimukseen kuin kansainvälisen biodiversiteettisopimuksen valvojiin YK:ssa sekä kansainväliseen luonnonsuojeluliittoon IUCN:ään. 

Inkeri Vähä-Piikkiö toimii tutkijana Helsingin kaupunginkanslian kaupunkitutkimus ja -tilastot -yksikössä.

Lähteet:

Elands, B., Vierikko, K., Andersson, E., Fisher, L., Gonçalves, P., Haase, D., Kowarik, I., Luz, A., Niemelä, J., Santos-Reis, M., and Wiersum, K.  2018. Biocultural diversity: A novel concept to assess human-nature interrelations, nature conservation and stewardship in cities. Urban Forestry and Urban Greening. https//doi.org/10.1016/j.ufug.2018.04.006

Erävuori, L., Lammi, E., Routasuo, P. ja Vauhkonen, M. 2017. Helsingin uhanalaisten luontotyyppien inventoinnit. Osa 1. Enviro. SITO.  14 s.

Euroopan komissio 2015. Komission kertomus Euroopan parlamentille ja neuvostolle. Väliarviointi luonnon monimuotoisuutta koskevasta EU:n strategiasta vuoteen 2020. COM (2015) 478. https://eur-lex.europa.eu/legal-content/FI/TXT/PDF/?uri=CELEX:52015DC0478&rid=4

Euroopan komissio 2018. Nature and biodiversity. Euroopan komission ympäristön pääosasto. Käyty 1.10.2018. http://ec.europa.eu/environment/nature/index_en.htm

Haapanen, E., Halkka, A., Luostarinen, M., Pakarinen, R., Soulanto, M., Tiainen, J., Tuorniemi, S., Yrjölä, R.   2017.  Lukuja luodoilta – Helsingin saaristolinnut nyt ja ennen. 287s. Helsingin kaupungin ympäristökeskus ja Ympäristötutkimus Yrjölä.

Heiland, S., Schliep, R., Bartz, R., Schäffler, L., Dziock, S., Radtke, L., Trautmann, S., Kowarik, I., Dziock, F., Sudfeldt, C., and Sukopp, U.  2018. Indicators for accounting impacts of climate change on biodiversity. Natur und Landschaft 2018:1 (2–13).

Helsingin kaupunki 2017. Maailman toimivin kaupunki. Helsingin kaupunkistrategia 2017–2021. 16s.

Helsingin luontotietojärjestelmä, virkaversio, 1.10.2018. Helsingin kaupunkiympäristön toimiala.

Helsingin ympäristökeskus 2015. Helsingin luonnon monimuotoisuuden turvaaminen. Toimintaohjelma 2. Lumo-ohjelma 2008-2017: Toteutumisen seuranta 2011-2013. Esite. Helsingin kaupunki, ympäristökeskus. 26s. https://www.hel.fi/static/ymk/esitteet/lumo-ohjelma.pdf

HSY 2018. Pääkaupunkiseutu matkalla kohti ilmastoviisasta tulevaisuutta. 10 v. yhteistä ilmastostrategiaa.  12 s.

IPBES. The regional assessment report on biodiversity and ecosystem services for Europe and Central Asia. Käyty 1.10.2018. https://www.ipbes.net/system/tdf/spm_2b_eca_digital_0.pdf?file=1&type=node&id=28318

Korhonen, K., Ihalainen, S., Ahola, A., Heikkinen, J., Henttonen, H., Hotanen, J-P., Nevalainen, S., Pitkänen, J., Strandström, M., ja Viiri, H. 2017. Suomen metsät 2009-2013 ja niiden kehitys 1921–2013. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 59/2017. Luonnonvarakeskus, Helsinki. 86s.

Kowarik, I. and von der Lippe, M.  2018. Plant population success across urban ecosystems: A framework to inform biodiversity conservation in cities. Journal of Applied Ecology 2018, 55, 2354–2361.

Kurtto, A. ja Helynranta, L, 1998. Helsingin kasvit. Kukkivilta kiviltä metsän syliin. Helsingin ympäristökeskus ja Helsinki University Press. Helsinki. 400 s.

LUOMUS 2018, Kasviatlas 2017, Suomen putkilokasvien levinneisyyskartasto. Versio 14.6.2018. Avoin data. 

Luonnon kirjo. 2018. ”Kansainvälinen biodiversiteettisopimus jo 25 vuotta luonnon puolella”. Käyty 1.10.2018. http://www.luonnonkirjo.fi/fi-FI/Artikkelit/2018/22018/Kansainvainen_biodiversiteettisopimus_jo(46766)

MDI Aluekehittämisen konsulttitoimisto 2018. Kysely suomalaisten luontosuhteesta. Tulosten koonti 21.6.2018.

MEA (Millennium Ecosystem Assessment), 2005. Ecosystems and human wellbeing: Currrent state and trends. Findings of the condition and trends working group. Island Press. Washington.

Meller, K., Piha, M., Vähätalo, A. and Lehikoinen, A., 2018. A positive relationship between spring temperature and productivity in 20 songbird species in the boreal zone.  Oecologia. 186, 3, 883–893.

Pakkala, T., Tiainen, J. ja Pitkänen M. 1998.  Helsingin lintuatlas, pesimälinnusto 1996-97. Helsingin kaupungin ympäristökeskuksen julkaisuja 1/98. T. Pakkala, J. Tiainen ja M. Pitkänen. Helsinki 1998.

Pakkala, T., Holopainen, J ja Tiainen, J. 2000: Helsingin pesimälintujen levinneisyyskartasto. Tringa-lehden erikoispainos.

Ranta, P. ja Siitonen, M. 1996. Vantaan luonto. Kasvit. Metsätähti oy ja Vantaan kaupunki, 442s. 

Schmid, K., Poppendieck, H-H. & Jensen, K. 2014. Effects of urban structure on plant species richness in a large European city. Urban Ecosystems 17 (2014), 427–444.

Schwarz, N., Moretti, M., Bugalho, M., Davies, Z., Haase, D., Hack, J., Hof, A., Melero, Y., Pett, T. and Knapp, S. 2017. Understanding biodiversity-ecosystem service relationships in urban areas: A comprehensive literature review. Ecosystem Services 27 (2017), 161–171.

SYKE. 2018. Kansallinen CBD-ekosysteemipalvelujen raportointi (TEEB 2011). Käyty 1.10.2018. http://www.syke.fi/fi-FI/Tutkimus__kehittaminen/Ekosysteemipalvelut

Tuomenvirta, H., Haavisto, R., Hilden, M., Lanki, T., Luhtala, S., Meriläinen, P., Mäkinen, K., Parjanne, S., Peltonen-Sainio, P., Pilli-Sihvola, K., Pöyry, J., Sorvali, J. ja Veijalainen, N. 2018. Sää- ja ilmastoriskit Suomessa Kansallinen arvio.

Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 43/2018. 107s.

UBA Umweltbundesamt (Hrsg) 2015. Monitoringbericht 2015 zur Deutschen Anpassungsstrategie an den Klimawandel. Berich der Interministeriellen Arbeitsgruppe Anpassungsstategie der Bundesregierung, UBA Dessau-Rossau. 256s.

Vihervaara, P., Auvinen, A-P., Mononen, L., Törmä, M., Ahlroth, P., Anttila, S., Böttcher, K., Forsius, M., Heino, J., Heliölä, J., Koskelainen, M., Kuussaari, M., Meissner, K., Ojala, O., Tuominen, T., Viitasalo, M., ja Virkkala, R. 2017. How essential biodiversity variables and remote sensing can help national biodiversity monitoring. Global Ecology and Conservation 10, 33–59.

Virkkala, R., Rajasärkkä, A., Heikkinen, R., Kuusela, S., Leikola, N. and Pöyry, J. 2018. Birds in boreal protected areas shift northwards in the warming climate but show different rates of population decline. Biological Conservation 226 (2018) 271–279.

Vähä-Piikkiö, I., Kurtto, A. and Hahkala, V. 2004. Preservation of indigenous vegetation in urban areas. Landscape and Urban Planning 68, 357–370.

YK. Biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen valtiosopimus CBD.  https://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1994/19940078

YTF 2018. Ilmastonmuutos haastaa perinteisen luonnonsuojelun. Puheenvuoroja Ympäristötiedon foorumin tilaisuudesta 1/2018.

Kommentoi

Lehdessä: