Helsinki
  • Helmikuun 1944 pommitusten jälkeistä evakuointitungosta Helsingin rautatieasemalla. Kuvalähde: SA-kuva, numero 148285.

Artikkeli |  18.03.2015Antti Malinen

Helsinkiläiskodit sodan rasitusten kantajina 1944-1948

Toisen maailmansodan jälkeisessä Helsingissä kärsittiin vakavasta asuntopulasta. Rakentamisen vähäisyyden vuoksi asunnontarvetta jouduttiin tyydyttämään olemassa olevaa asuintilaa jakamalla. Viranomaiset joutuivat pakkomajoittamaan asunnontarvitsijoita yksityisasuntoihin, mutta sukulaisia ja tuttavia otettiin asumaan myös vapaaehtoisesti. Käsittelen artikkelissani helsinkiläisiä sosiaalisen tuen antajina ja saajina.

Helsingin ja muiden suurten asutuskeskusten asuntopula johtui pääasiassa rakentamisen vähentymisestä. Sotavuosina kaupunkien rakentamiseen riitti yhä vähemmän resursseja, kuten rakennusmateriaaleja, työvoimaa ja pääomia, mutta rakentamisen haluja vähensivät myös pommitukset ja niihin liittyvät pelot. Sodan päättymisen jälkeen uudisrakentamisen vaatimat materiaalit ja investoinnit suunnattiin puolestaan Lapin jälleenrakentamiseen ja maaseudun asutustoimintaan.

Kaupunkien uudisrakentamiseen olisi kuitenkin ollut tarvetta, sillä muuttoliike asutuskeskuksiin jatkui kiivaana. Vuosien 1941 ja 1951 välisenä aikana kaupunkien ja kauppaloiden väkiluku kasvoi 415 000 henkilöllä ja maaseudun vastaavasti 51 000 henkilöllä. Noina vuosina kaupunkeihin rakennettiin kuitenkin vain 56 000 asuntoa ja maaseudulle sen sijaan 155 000 asuntoa. (Juntto 1990, 203). Uudisrakentamisen puuttuessa kaupunkilaisten tehtäväksi jäi pitkälti sopeutua lisääntyvään asumiseen ahtauteen.

Helsinki oli haluttu asuinpaikka jo ennen sotia, ja tämä merkitsi sitä, että vaikka ennen talvisotaa rakentaminen oli vilkasta, kaupungissa ei ollut juurikaan tyhjää asuntoreserviä. Vuoden 1939 alussa kaupungin asunnoista ainoastaan 0,2 prosenttia oli tyhjillään (Sosiaalinen aikakauskirja 1939, 123). Muuttoliike jatkui myös sotavuosina ja sodan jälkeen. Pääkaupunkiin muutti paitsi siirtoväkeä luovutetuilta alueilta, myös työnhakijoita maaseudulta ja muista kaupungeista. Samaan aikaan, kun asevelvollisia ja työvelvollisia perheineen muutti väliaikaisesti pois Helsingistä, kaupunkiin hakeutui erityisesti nuoria naisia kotiapulaisiksi, erilaisiin palveluammatteihin ja tehdastyöläisiksi.

Kaupungin asuntotilanteeseen vaikuttivat huomattavalla tavalla myös helmikuun 1944 pommitukset. Pommitusten jälkeen Helsingistä evakuoitui noin 102 000 henkilöä, ja käytännössä suurin osa muuttaneista oli lapsia ja näiden vanhempia. Samalla perheet hajautuivat entisestään, sillä maaseudulle evakuoinnin lisäksi lapsia lähetettiin turvaan myös muihin Pohjoismaihin, pääasiassa Ruotsiin. Helsinkiläisten sotalasten määrä kohosi vajaaseen kymmeneentuhanteen.

Kun sodan päätyttyä sotilaat, työvelvolliset, lotat ja maaseudulle evakuoituneet kaupunkilaiset palasivat takaisin kotikaupunkiinsa, syntyi nopeaan tahtiin vakava asuntokriisi. Voitaneen arvioida, että syksyllä 1944 Helsinkiin muutti ja palasi kymmeniätuhansia uusia ja vanhoja kaupunkilaisia. Jatkosodasta kotiin palaavien rintamasotilaiden määrä kohosi 23 000:een. Vuoden 1944 kuluessa lisäksi noin 11 000 siirtoväkeen kuuluvaa henkilöä muutti pääkaupunkiin, näistä suurin osa syksyllä. Pääosin marraskuussa tapahtuneen kotiuttamisen jälkeen Helsingin sisällä muutettiin kolmen kuukauden aikana lähes 80 000 kertaa.

Muuttotilastot kertovat siitä ahdingosta, johon alivuokralaiset joutuivat päävuokralaisten ja heidän perheidensä palatessa. Tilapäisiä vuokrasopimuksia tehneet alivuokralaiset joutuivat etsimään uutta asuntoa yhä pienemmäksi muodostuvasta asuntovarannosta. Asuntoja välittävien huoneenvuokralautakuntien kortistot täyttyivät tuhansista uusista hakijoista.

Huoneenvuokralautakuntien toiminnanjohtaja Ernst Lähde arvioi vuoden 1944 lopulla helsinkiläisten asunnontarpeen kohonneen noin 18 000–19 000 asuntoon, mutta vain pieni osa asunnontarvitsijoista kyettiin ottamaan lautakuntien kortistoon. Esimerkiksi perheettömiä asunnonhakijoita ei hyväksytty laisinkaan hakijoiksi. Loppuvuonna 1944 helsinkiläiset majoittivat vapaaehtoisesti 10 000 asunnontarvitsijaa, ja tämä sosiaalisen tuen osoitus antoi viranomaisille ja kaupungin hallinnolle aikaa valmistella pysyvämpiä majoitusjärjestelyjä.

Sukulaiset sodasta palaavien miesten majoittajina

Kotiutettavat sotilaat ja heidän perheensä muodostivat syksyllä 1944 merkittävän asunnontarvitsijaryhmän. Asuntoasioita koordinoivassa sosiaaliministeriössä oltiin tietoisia sotilaiden asuntovaikeuksista, ja huoneenvuokralautakuntia kehotettiin pitämään huolta kotiutettavien tarpeista. Priorisointi kohdistui kuitenkin perheellisiin ja esimerkiksi naimattomien asevelvollisten oli huolehdittava majoituksestaan itse. Lautakuntien kortistoon pääseminen ei sekään merkinnyt välitöntä asuntotilanteen parantumista. Sodan päättymisen jälkeen asuntoa jouduttiin tyypillisesti odottamaan noin 7 kuukautta, ja vuoteen 1946 mennessä odotusajat pitenivät jo 13 kuukauteen. Myös odotusaikana majoitus oli järjestettävä jollain keinolla.

Sukulaisuuteen perustuva tilapäismajoitus muodostui merkittäväksi, sillä monissa tapauksissa taloudelliset tekijät rajoittivat sekä alivuokralaisasunnon hakua että matkustajakodeissa yöpymistä. Vuosina 1944 ja 1945 yhden hengen vuorokausimaksu matkustajakodeissa maksoi noin 70–90 markkaa ja kahden hengen huoneessa yöpyminen 75–160 markkaa. Esimerkiksi työtä etsivälle kotiutetulle mainitut maksut olivat aivan liikaa; naimisissa oleva helsinkiläismies sai odotusrahaa 70 markkaa päivässä. Myös alivuokralaishuoneista pyydettävät vuokrat olivat suuria, vaikka huoneiden kunto oli usein heikko. Vuonna 1945 seitsemän neliömetrin kalustetusta palvelijanhuoneesta saattoi joutua maksamaan jopa 700–1 200 markkaa. Alivuokralaisiksi otettiin lisäksi mieluiten yksinäisiä henkilöitä, sillä perheiden ja erityisesti lapsiperheiden nähtiin häiritsevän liian paljon asumisen arkea; perheet vaativat enemmän tilaa ja keittomahdollisuuksia ja tuottivat enemmän ääntä.

Merkittävintä apua tilapäismajoitukseen asunnontarvitsijat saivat lähiomaisiltaan, sisariltaan ja erityisesti vanhemmiltaan. Huomattava osa nuorista asevelvollisista oli solminut sotavuosina avioliiton, minkä johdosta avioelämä jouduttiin aloittamaan usein lapsuudenkodissa. Helsingin kaupungin tilastotoimiston selvitys toi esille, että sotien jälkeisinä vuosina naimisissa olevat miehet hallitsivat itsenäisesti keskimäärin vasta kolmekymmenvuotiaana omaa asuntoa. Sosiaaliministeriön asuntoasiaintoimiston johtajana ja Helsingin kunnallispormestarina toiminut Weio Henriksson arvioi vuoden 1944 lopulla, että kaksi kolmasosaa lautakuntien asunnonhakijoista oli sota-avioliiton solmineita.

Suku- ja perhesuhteisiin pohjautuvassa majoituksessa nuorten parien suhteen keskeiseksi haasteeksi nousi, miten lasten koti sopeutui vanhempien vanhan kodin suojiin. Viranomaisille lähetetyt asunnonsaantikirjeet tuovat esille nuorten parien turhautumisen siitä, että he eivät voineet toimia asunnoissa itsenäisesti ja omalla tavalla.

Yksityisyyden puute ja eristäytymisen tarve

Helsingin asuntokanta oli sotienjälkeisinä vuosina hyvin pienasuntovaltaista, mikä osaltaan vaikeutti perheiden yhdessä asumista. Esimerkiksi Kallion (XI kaupunginosa) lähes 11 000 asunnosta yli puolet oli hellahuoneita tai huoneen ja keittokomeron asuntoja. Keskimäärin kalliolaisten asunnoissa jäi lattiapinta-alaa asukasta kohden 8,6 m², mikä ajan normien mukaan oli välttävästi. Uudet asukkaat tekivät kuitenkin asunnot nopeasti tukaliksi.

Yhden tai kahden huoneen ja keittokomeron pienasunnoissa tilanpuute vaikutti moniin keskeisiin asumisen toimintoihin. Perheet joutuivat pienissä tiloissa, usein yhdessä ainoassa huoneessa, tekemään ruokaa, syömään, tiskaamaan, pyykkäämään, hoitamaan hygieniaa ja nukkumaan. Tilan niukkuudessa niin tavarat kuin ihmiset olivat toistensa tiellä. Huoneenvuokralautakunnille lähettämissään saatekirjeissä asunnontarvitsijat toivat ilmi, kuinka vaikeaksi huoneiden järjestyksen ja puhtauden ylläpito muodostui. Vakuuttaakseen virkailijat, jotka heidän asioitaan hoitivat, asunnonhakijat laativat myös asuntojen pohjapiirustuksia, joissa kuvattiin huonekalujen paikkoja ja etäisyyksiä (ks. Kuva 2).

Kuva 2. Työmies Östermanin piirustus asuntonsa päivä- ja yöjärjestelyistä. Kuvalähde: Huoneenvuokralautakunta 1941–1963, EgI:38, HKA.

Ympäristö- ja sosiaalipsykologisessa tutkimuksessa henkilökohtaisen tilan nähdään olevan inhimillinen perustarve, jonka suuruus on kuitenkin ikään sidonnainen ja joka jossakin määrin on sekä historiallisesti että kulttuurisesti muuttuva. Ahtaudessa asukkaiden oli vaikea eristäytyä omaan rauhaansa. Halusivatpa perheenjäsenet tai ei, he joutuivat altistumaan erilaisille sosiaalisille virikkeille, asukkaiden äänille, puheelle ja toiminnalle, sekä toistensa katseille ja fyysiselle läheisyydelle. Vaikka perhe- ja sukulaissuhteisiin perustuvassa yhteisasumisessa oltiin tekemisissä tuttujen – ja siten myös, ainakin useimmiten, turvallisten – ihmisten kanssa, nuoret parit kokivat perherauhan puutteen häiritsevänä. Asumisen ahtaus saattoi osaltaan muodostua intimiteetin esteeksi.

Pelkkä toisten alituinen läheisyys ja yksityisyyden puute loivat ärtymystä ja alensivat riitelyn kynnystä. Ahtaat asunnot toimivat katalyyttinä, jotka kasvattivat pienet riidat helposti suuremmiksi. Yhteisasumisen kontekstissa anopin ja miniän suhteita saattoi kiristää se, että pitkään jatkunut asuminen toisten luona velvoitti ainakin jossakin määrin vastavuoroisuuteen ja kotitöiden jakamiseen. Miniän astuessa anopin keittiöön hän astui väistämättä myös kodin emännän reviirille ja alaisuuteen. Anoppilassa tai appelassa asuvat nuoret parit hermostuivat usein myös vanhempiensa puheista. Riitoja tuotti muun muassa lasten kasvattaminen ja siihen puuttuminen. Pienissä asunnoissa lapsilla ei ollut kovin paljon tilaa liikkua, ja isovanhemmat saattoivat asettaa omia sääntöjä ja rajoja lasten toiminnalle.

Lähiomaisilta oli mahdollista pyytää pidempää avunantoa kuin tuttavilta ja kaukaisemmilta sukulaisilta, mutta jossakin vaiheessa myös lähiomaisten kyky ja halu auttaa tyrehtyi. Tyypillisesti kotiuttamisen jälkeen asunnontarpeessa olleet reserviläisperheet kykenivät asumaan 2–3 kuukautta sukulaisten ja tuttavien luona ennen kuin vaatimukset poismuutosta voimistuivat. Solidaarisuudellakin oli rajansa. On tosin huomattava, että vaikka yhteisasuminen alkoi kiristää asukkaiden välejä, vanhempien luona asuminen saattoi jatkua jopa vuosia.

Vieraat ihmiset kotirauhan rikkojina

Sosiaalisiin tukiverkostoihin perustuva majoitus auttoi vain osaa asunnontarvitsijoista, minkä johdosta majoitustilan järjestämisessä jouduttiin turvautumaan myös pakkokeinoihin. Taloudelliseen valtalakiin pohjautunut asuntosäännöstely oikeutti sijoittamaan väljiksi katsottuihin asuntoihin alivuokralaisia. Niin sanottu huone ja henkilö -periaate merkitsi sitä, että 15.10.1944 asunnonhaltijalla oli oikeus pitää omassa käytössään enintään yksi huone kutakin huoneistossa vakinaisesti asuvaa henkilöä kohden. Helsingissä sääntöä kiristettiin vielä siten, että heti vuoden 1945 alusta kaksi alle 10-vuotiasta lasta laskettiin yhdeksi henkilöksi. Vuosina 1944–1948 helsinkiläisasuntoihin sijoitettiin reilut 6 500 niin sanottua pakkoalivuokralaista.  Asuintilan jakamisella lievitettiin asuntopulaa, mutta toimet loivat samalla kaupunkiin ja asuntojen sisälle sosiaalisia jännitteitä.

Erityistä huolta ja suuttumusta asunnonhaltijoissa aiheutti se, että kesäkuusta 1946 lähtien asunnonhaltijat joutuivat valitsemaan asuntoon määrätyt asukkaat huoneenvuokralautakuntien kortiston hakijoista. Viranomaiset toivoivat kuitenkin asunnonhaltijoiden suhtautuvan pakkoalivuokralaisten vastaanottamiseen tyynesti ja muistaen asukkaiksi tulevien ihmisten hädän. Myös sanomalehdissä pyrittiin antamaan asunnonhaltijoille neuvoja uudenlaisen arjen järjestämiseen. Kotilieden kaltaisissa julkaisuissa tarjottiin muun muassa sisustusvinkkejä pienentyneen asunnon sisustamiseen.

Eri tahojen toivomuksista huolimatta pakkoalivuokraustapauksissa asunnonhaltijoiden ja uusien vuokralaisten väliset sosiaaliset suhteet muodostuivat usein kireiksi ja jopa riitaisiksi. Konfliktiherkkyys liittyi osaltaan siihen, että pakkoalivuokrauksessa tuntemattomat astuivat asunnonhaltijoiden kodin piiriin, ja moniin asumista koskeviin kysymyksiin suhtauduttiin tällöin tunteellisemmin kuin pelkkään taloudelliseen vaihtoon perustuvassa vuokrasuhteessa.

Vaikka pakkoalivuokraustapauksissa pyrittiin antamaan uusille tulokkaille tilat, jotka sallivat mahdollisimman häiriöttömän yhteiselon, joutuivat asukkaat pakosti kanssakäymiseen yhteisiä tiloja käytettäessä. Asuntojen yhteiset tilat muodostuivat asuntojen eteisistä, käytävistä, kylpyhuoneista ja keittiöistä. Yleisimmät riidan aiheet liittyivätkin näiden tilojen käyttämiseen ja asukkaiden tuottamiin ääniin. Päivittäisessä elämässä tilojen jakamisen pakko merkitsi sitä, että asukkaat joutuivat minimissään sopeutumaan ja sietämään toistensa läsnäoloa käytävillä.

Lisäksi muun muassa keittiön ja kylpyhuoneen ruuhkat pakottivat jonottamiseen. Usein käytössä olevat liedet riittivät kerrallaan vain yhden perheen tarpeisiin, mutta kuten todettua, kahden tai kolmen ruokakunnan asunnot eivät olleet kovinkaan harvinaisia. Jonottaminen ja ruuanlaiton hidastuminen merkitsi perheiden ruokataloudesta vastaavien, useimmiten perheenäitien, kannalta ajan hukkaamista ja ylimääräistä harmia. Vastaavasti keittovuorossa olevat joutuivat kiirehtimään ruuanlaiton kanssa jouduttaakseen muiden vuoroa.

Kuva 3. Kuvitusta Hufvudstadsbladetin jutusta, joka käsitteli perheiden yhdessä asumisen ongelmia. Kuvalähde: HBL 2.9.1945.

Asunnonhaltijoilla saattoi olla myös melko tarkkoja käsityksiä siitä, miten alivuokralaisten ylipäänsä tuli heille osoitetussa huoneessa käyttäytyä ja olla. Joissakin tapauksissa omaa kotia puolustettiin niin tiukasti, että alivuokralaisten liikkumavara – tila hengittää – jäi huomattavan vähäiseksi. Yhteisten tilojen käyttämisen rinnalla hyvin yleisiksi muodostuivatkin riidat, jotka liittyivät asukkaiden sopimattomaksi koettuun käyttäytymiseen. Koska alivuokralaiset tulivat asunnonhaltijoiden kotiin, katsoivat useimmat asunnonhaltijat oikeudekseen myös ylläpitää ja valvoa asumista koskevia sääntöjä.

Helsinkiläiset sodan rasitusten kantajina

Helsingin ja muiden kaupunkien asuntopula ja toisaalta kaupunkilaisten keskinäinen solidaarisuus loivat osaltaan edellytyksiä ”jälleenrakennuksen ihmeelle”. Antti Palomäki on nostanut esille, että siirtoväen ja rintamasotilaiden asuttaminen tehtiin nopeammin kuin muualla Euroopassa. Suomeen ei tarvinnut perustaa pakolaisleirejä, sillä kansalliset voimavarat kohdennettiin maaseudun rakentamiseen ja Lapin jälleenrakentamiseen. (Palomäki 2011, 451). Helsingin asuntopula edisti osaltaan muun Suomen jälleenrakennusta ja siten välillisesti yhteiskunnallista vakautta, mutta taakan tästä kantoi merkittävä osa asutuskeskuksien asukkaista. Ahtaan ja puutteellisen asumisen ongelmat eivät koskeneet ainoastaan asunnontarvitsijoita, vaan myös majoitusta vapaaehtoisesti tai pakon edessä tarjoavia helsinkiläisiä.

Asunnonhaltijat kokivat vuokrien säännöstelyn, asumisen tehostamisen ja tilan luovuttamisen asunnoista usein epäoikeudenmukaisena, ja mielipahaa purettiin lautakuntien jäseniin ja tarkastajiin. Kun asuntoihin piti ottaa tuntemattomia alivuokralaisia, osa asunnonhaltijoista oli taipuvaisia suojelemaan omaa vapauspiiriä ja mukavuuksia. Sotavuosina pakotettua solidaarisuutta harjoitettiin muun muassa työvelvollisuuden muodossa ja sodan päättymisen jälkeen lisääntyvien verojen muodossa, mutta kotien rauhan rikkomisen nähtiin menevän jo liian pitkälle.

Säännöstelytoimien synnyttämät sosiaaliset jännitteet muodostivat tyypillisen sodan jälkitiloihin liittyvän ilmiön. Niin ensimmäisen kuin toisen maailmansodan jälkeen säännöstelyviranomaisten oli vaikeata vakuuttaa eri väestöryhmät uhrausten välttämättömyydestä. Asuminen ja asunnot muodostivatkin yhden keskeisen alueen, jonka piirissä mitattiin sekä yhteiskuntapolitiikan että toisaalta kansalaisten solidaarisuus. Perheiden pakotettu ja vapaaehtoinen yhdessä asuminen ei sujunut ilman riitaisuuksia, mutta vaikeuksista huolimatta huomattava määrä helsinkiläisperheitä oli valmis valmiita tinkimään omasta tilastaan ja mukavuuksistaan muiden hyväksi. Monet helsinkiläiskodit supistivat asuintilaansa huomattavasti yli sen, mihin he olivat velvoitettuja.

Antti Malinen toimii tutkijatohtorina (Yhteiskunnan historian huippuyksikkö) Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksessa.

Kirjallisuus:

Artikkeli pohjautuu kirjoittajan väitöstutkimukseen (2014) Perheet ahtaalla. Asuntopula ja siihen sopeutuminen toisen maailmansodan jälkeisessä Helsingissä 1944–1948. Helsinki: Väestöliitto.

”Helsingin kaupungin asuntoreservi v. 1939” 1939: Sosiaalinen aikakauskirja (33), 123.

Juntto, Anneli 1990: Asuntokysymys Suomessa Topeliuksesta tulopolitiikkaan. Sosiaalipoliittisen yhdistyksen julkaisu; 50. Helsinki: Valtion painatuskeskus.

Palomäki, Antti 2011: Juoksuhaudoista jälleenrakennukseen: siirtoväen ja rintamamiesten asutus- ja asuntokysymyksen järjestäminen kaupungeissa 1940–1960 ja sen käänteentekevä vaikutus asuntopolitiikkaan ja kaupunkirakentamiseen. Tampere: Tampere University Press.

Kommentit

Olen syntynyt vuonna 1942 Oulunkylässä ja muistan jonkun verran tuota aikaa, jolloin meilläkin oli "pakkovuokralainen" asuessamme isäni rakentamassa uudessa omakotitalossa Fagerstassa (nyk. Vaarala). Alivuokralainen saapui Helsingin Töölöstä ja toi hetekassaan lutikoita, jotka pesiytyivät vuosiksi uusien seinätapettien alle. No, sellaistahan se aika oli. Nyt on tämä aika ja jotain samaa tässäkin ajassa, vaikka vähän taas erilaista. Joka aikakaudella omat murheensa.

Hei! Kiitoksia paljon tästä kommentista.

Hei Artikkelisi on varsin mielenkiintoista luettavaa ja koskettaa minunkin historiaani. Isäni ja äitini vuokrasivat pienen yksiön (n. 24 m2) Helsingistä Abrahaminkadulta 1945. Tiedän isäni palkan autonkuljettajana tuolta ajalta; 23 mk /h (joulukuu 1944). Muuntolaskurin mukaan palkka vastasi n. 4 euroa nykyrahassa ja inflaatio seuraavina vuosina vähensi sitä entisestään. Minua kiinnostaa paljonko vuokraa he mahdollisesti maksoivat kodistaan (jonne minäkin aikanaan synnyin)? Isäni teki ylitöitä ja ajoi lumi- sekä muuttokuormia viikonloppuisin. Äitini odotti ensimmäistä lastaan, joten isän tuloilla oli elettävä. Isä lienee sai lisäksi jotain asettumiskorvausta rintamalta palattuaan. Pääseekö väitöskirjasi lukemaan verkossa? Ehkä siinä on vuokratilastojakin? t. Anne

Kiitos kommentista! Vastaan kirjoittajan puolesta siltä osin että väitöskirja on kokonaisuudessaan luettavissa verkossa osoitteessa: https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/44416/Malinen_Perheet_ahtaalla_SISUS_MEDIA_3009.pdf?sequence=1. Tietämättä mitä asumistilastoa tarkemmin kaipaat, neuvoisin yhden lähteen historiallisia asumistilastoja varten Helsingissä, eli täältä löytyvät Helsingin kaupungin tilastolliset vuosikirjat vuodesta 1905 alkaen: https://www.hel.fi/static/tieke/digitoidut_asiakirjat/helsingin_kaupungin_tilastolliset_vuosikirjat/index.html Ystävällisin terveisin, Teemu / Kvartin toimitus

Kommentoi