Aloite: Amerikan malli ja Facebook

Maaliskuussa 2020 koronatilanteen vaikeutuessa Lauttasaaren kirkkoherra ja Helsingin seurakuntayhtymän johtaja Juha Rintamäki teki aloitteen hädänalaisten auttamisesta. Hän oli kuullut pohjoisamerikkalaisten uskonnollisten yhteisöjen mobilisoitumisesta koronakriisiin ja pohti, voisiko seurakuntayhtymää käyttää alustana laajalle auttamistyölle. Tausta-ajatus oli, että kirkko ei olisi vain ihmisille tehty vaan ihmisten itsensä tekemä. Kriisiaikana kirkon tehtävä on vahvistaa toivoa ja luottamusta ja kannatella ihmisten henkistä ja hengellistä hyvinvointia. Diakonista kriisiapua alettiin valmistella.

Samaan aikaan toisaalla, mutta ei kaukana: Lauttasaari-Facebook-ryhmässä Jonna Katarina (Jonna Slavasevits) oli ehdottanut koottavaksi listaa vapaaehtoisista auttajista saaren riskiryhmäläisten ruoka- ja lääkehuoltoon. Hän katsoo aloitteen nousseen omasta arvomaailmastaan: ”toivoo että ei oltaisi itsekeskeisiä, ja jos on mahdollisuus auttaa muita pienillä jutuilla niin sitä olisi suotavaa tehdä.” Ehdotuksesta tykkäsi lopulta 543 ryhmän jäsentä ja se sai 175 kommenttia, joista 74 oli ilmoittautumisia Slavasevitsin kokoamalle ja kirkolle välittämälle listalle. Keskustelu sai vauhtia, kun Rintamäki osallistui siihen kertomalla seurakunnan suunnittelevan jo ryhtymistä toimeen ja ehdottamalla yhteistä koordinaatiota ja organisoitumista. 

Avunpyyntö: kaupungin kantokyky ei riitä

Samana iltapäivänä ilmestyi Helsingin Sanomissa toimittaja Veera Paanasen juttu Facebook-ryhmässä ja seurakunnassa tapahtuneesta nopeasta järjestäytymisestä. Jutun luki Helsingin kulttuurin ja vapaa-ajan toimialajohtaja Tommi Laitio, joka ehdotti Rintamäelle yhteistyötä. Kaupungilla tilannekuva oli uhkaava. Epäiltiin epidemian pahenevan pisteeseen, jossa sosiaali- ja terveyspuolen kantokyky ei kestä.

Kaupungilla ei ollut valmista toimintamallia, mutta kylläkin valmiuksia ja resursseja toimia, koska iso joukko työntekijöitä oli koronarajoitusten vuoksi estynyt tekemästä tavanomaisia töitään. Poikkeuslaki mahdollisti heidän siirtämisensä toisiin tehtäviin esimiehen päätöksellä, kuten myös seurakuntayhtymässä. Sellaista määrää työntekijöitä ja vapaaehtoisia ei ollut, mikä tarvittaisiin avunannon kenttätyön operointiin. Seurakunnilla ja järjestöillä oli tarjota molempia huomattava määrä lisää.

Asian tultua julkiseksi alkoi yhteistyötarjouksia vyöryä sekä järjestöistä että yrityksistä. Ketään ei tarvinnut kutsua eikä vastavuoroisuutta pyydetty. Yrityksiä ja järjestöjä osallistui lopulta kymmenkunta kumpiakin. Yhteistyön rakentaminen ja ylläpito pääkumppaneiden ulkopuolelle kuului sekä kaupungin että kirkon tehtäviin. Osalla yhteistyökumppaneista oli tietty oma tehtävänsä hankkeessa. SPR:lle syntyi apteekkitoimituksista selvä oma tehtävänanto kaupungin sopimana. Helsinki Missio oli seurakuntayhtymälle tuttu jo aiemmasta yhteistyöstä. Se tarjosi vapaaehtoisia ja apukanavia, samoin Mieli ry. Toisilla kumppaneilla ei ollut varsinaista omaa tehtävää mutta ne antoivat vapaaehtoisensa käyttöön. Järjestöjen kanssa yhteistyö oli laajaa vaikkakin väljempää kuin pääkumppanien kesken. Järjestöillä ei ollut palkattuja työntekijöitä tai muita valmiuksia, joten tätä vahvempaa yhteistyötä ei tavoiteltu.

Yritysten oma-aloitteinen ja pyyteetön mukaantulo oli kaupungille uutta ja yllättävää, samoin vapaaehtoisten ihmisten määrä, vaikka ihmisten on tiedetty kriisitilanteissa osoittavan tavallista enemmän solidaarisuutta ja auttamisvalmiutta. Vapaaehtoisia ilmoittautui lopulta 600, mikä oli liikaakin koko joukon organisoimiseksi. Sosiaalisessa mediassakin saatiin asialle runsas tuki. Nämä kaikki asiat yhdessä näyttävät antaneen projektin tekijöille uskoa, että ponnistus onnistuu. Uskoa on tarvittu, koska on tehty visioiden uutta, isossa mittakaavassa, hyvin nopeasti ja uudenlaisissa organisoitumisen ja yhteistyön kuvioissa. Tavoitteena oli mittava, vaikuttava ja systemaattinen toiminta: kaikkien kaupungin ikäihmisten tarvelähtöinen kohtaaminen ja auttaminen yhteistyössä ja turvallisesti.

Yhteistyön organisointi: viestintäpulmia ja anteeksipyyntöjä

Organisoituminen tapahtui tehokkaasti. Viikossa pystyttiin rakentamaan johtotiimi, tekemään tarvittavat sopimukset, rakentamaan ruokatilausjärjestelmä ja perustamaan 18 koordinaatiopistettä. Koko Helsinki-avun organisaatio johtotiimistä kenttätyötekijöihin piti yhteistyökykyä merkittävänä onnistumisena ja omaa työtä motivoivana. Kriittisin tehtävä oli saada yhteydenottojärjestelmä pystyyn parissa päivässä, jolloin ensimmäiset puhelinsoitot voitiin tehdä jo ennen niiden ohjeistuksen valmistumista.

Yhteistyökumppaneiden väliset sopimukset olivat tärkein kaupungin tuotos yhteistyöprosesseihin.  Prosessi pyrittiin pitämään mahdollisimman läpinäkyvänä, jotta kaikki osapuolet saattoivat varmistua toiminnan lainmukaisuudesta. Vaikka toimittiin poikkeusoloissa ja nopeasti, toiminnan lainmukaisuus pystyttiin varmistamaan heti alkuun ja juristeja osallistettiin pitkin matkaa. Lainmukaisuuden perään kysyviä reaktioita tulikin ja niihin vastattiin. Seurakuntayhtymän yhteisen seurakuntatyön johtaja Stefan Forsén kutsuu tätä ”moraalisen turvallisuuden” ulottuvuudeksi. Laitio on ylpeä projektin läpi kantaneista turvallisuudesta ja systemaattisuudesta. Kaupunki huolehti siitä, että vastuut projektissa ovat selkeät, koska kyse oli sosiaalihuoltolain mukaisesta toiminnasta.

Kaupunki on seurakuntia hierarkkisempi toimija ja sen näkökulmasta Helsinki-avun toimintaa johdettiin ”vähän kuin sotaa” eli reagoimalla siihen, mitä vastaan tuli. Äkkitilanteessa kuitenkin annettiin myös alaspäin valtuuksia luoda uutta. Kirkko taas kuunteli toimintakulttuurinsa mukaisesti seurakuntien väkeä, etenkin kirkkoherroja, ennen kuin teki päätöksiä. Laition mukaan toimintakulttuurien eroista syntyi jännitteitä, samoin kuin siitä, että kaupunki on kirkkoa isompi toimija. Yhdessä tekemisen henki oli hyvä, mutta välillä kaupungin koettiin ”jyräävän”. Johtoryhmä kokoontui aluksi päivittäin, jotta hankauksia pystyttiin käsittelemään heti pois pöydältä. Laition mukaan kaupunki oli nopeampi päätöksentekijä mutta kirkko ketterämpi kohdentamaan työntekijöitä ja operoimaan kentällä.

Viestinnän omistajuudesta keskusteltiin paljon johdon piirissä. Vaikka viestintää koordinoitiin, kirkon puolella saatettiin ajoittain kokea kaupungin viestivän hankkeesta omanaan. Viestintää johdettiin pormestarin kansliasta, mutta tiedotteiden ajoitus ei ollut aivan synkronoitua. Myös operoivalla tasolla kaksilinjainen organisaatio ja sen mukainen viestintä aiheutti ongelmia. Koordinaatiopisteistä vastanneen suunnittelija Sami Komppulan mukaan työyhteisö oli yhteinen, mutta työntekijöiden toimintaohjeet saattoivat olla erilaiset, jopa työparin kesken. Ei ollut aina varmuutta siitä, mistä saisi kertoa kumppaniorganisaation puolelle, ja mistä ei, kun oli jo tietoa uudesta linjauksesta, josta ei ollut vielä tiedotettu toisen organisaation puolella.

Mielipahaa syntyi ja anteeksipyyntöjäkin kuultiin. Komppulan mielestä oli jopa ratkaisevaa se, että oltiin hyvällä asialla ja annettiin anteeksi itselle ja muille. Ongelmia hoidettiin tiheällä keskinäisellä viestinnällä ja tiiviillä kokoustamisella. Esimerkki viestintäkatkoista oli Laition pikainen päätös delegoida johtaminen nuorisotyön aluepäällikkö Tiina Hörkölle, jolla oli sopivaa kokemusta muun muassa vapaaehtoistyöstä. Hänen mukaansa jännitteet olivat johdon ja päätöksenteon tasolla, kun päätöksiä tehtiin kirkon mielestä liikaa kaupungilla.

Kenttätyötä tehneiden parissa toteutetun kyselyn (n = 102) avovastauksissa yhteistyötä yleensä kiitellään, vaikka sille annettu kokonaisarvosana jää keskinkertaiseksi. Vain yhden vastaajan mukaan seurakuntapuolella kyti tyytymättömyyttä. Alkuvaikeuksien ja viestinnän ristiriitaisuuksien suhteen vastaukset ovat linjassa haastateltujen puheiden kanssa. Ylimmälle johdolle annettu kokonaisarvosana on selvästi alempaa johtoa heikompi, mikä liittynee viestintäongelmiin. Tiedonkulkuun keksi diakoniatyön asiantuntija Mare Kinanen järjestettävän joka päivä klo 11 etäpäiväkahvit. Ne saivat kyselyssä kiitosta, sillä niissä sai antaa palautetta ja kritiikkiä kaikista hankaluuksista, myös toimintakulttuurieroista ja niiden yhteensovittamisesta. Kahveille saivat kaikki johdosta kentälle tulla mukaan, ja kymmeniä aina tulikin, koska sieltä sai ajankohtaisimmat tiedot.

Verkkokokouksista kentälle: seurakunnat operoivat

Aputoimet koordinoitiin paikallisesti seurakuntajaon mukaan. Kirkkoherrat olivat avainasemassa johtamassa operointia seurakuntapiirissään. Seurakuntiin perustetut koordinaatiopisteet vastaanottivat palvelupyynnöt, ja esimerkiksi paikallisen kauppiaan kanssa sovittiin ruoan hausta ja viennistä asiakkaalle. Vapaaehtoisten löytäminen ei ollut ongelma, vaikka osa vakituisista vapaaehtoisista oli itse iäkkäitä tai muuten riskiryhmää. Apua tarvitsevien tavoittaminen oli haastavampaa kuin auttajien. Sama ilmiö huomattiin koronakevään aikana muuallakin kuin Helsinki-avussa: auttajia tarjoutui paljon, avunpyyntöjä tuli vähän.

Kaupunki siirsi noin 300 työntekijää uusiin tehtäviin, kuten puhelinpalveluun, mikä ei voinut tapahtua ilman kipuja. Samalla tehtiin valtava digiloikka, kun kokoukset ja muu työ järjestettiin etänä. Ohjeistukset vaihtuivat, henkilökemiat eivät aina toimineet, varsinkin aluksi tehtiin paljon ylitöitä. Seurakuntien puolella lomat peruttiin ja uudet työt tulivat entisten päälle. ”Oltiin kovilla”, sanoo Kinanen, minkä moni kenttätyöntekijä kyselyssä vahvistaa. Vertaisten ja lähiesimiesten tuki saa kyselyssä kiitosta, ylintä johtoa moititaan poissa olemisesta ja kuuntelemattomuudesta. Huolta tuli myös mahdollisista oheisvahingoista: ”Nyt kaiken ajan vei Helsinki-apu ja monet seurakuntalaiset jäivät siksi ihan heitteille.” Kirkossa oltiin myös huolestuneita siitä, että keskusteluavun henkinen ja hengellinen hoito saattoi jäädä kauppakassien ja nopeiden puhelujen varjoon. Henkisen ja hengellisen keskusteluavun järjesti kirkko, mutta sitä antamaan se kutsui myös muita uskontokuntia – esimerkiksi islamilaisten yhteisöjen imaamien kautta – sekä uskonnollisesti sitoutumattomia keskusteluavun tarjoajia.

Alueiden erot tunnistettiin mutta myös se, että yksinäisiä hädänalaisia avuntarvitsijoita oli kaikkialla. Seurakunta-alueisiin perustuneet toimipiirit kattoivat koko kaupungin ja logistiikkakin toimi joka puolella. Forsénin mukaan alueiden välillä oli eroja, mutta kuitenkin syntyi kokemus, että tehtävä kyettiin hoitamaan yhdenvertaisesti, koska kaikille soitettiin. Yksinäisyyttä ja pelkoa on koettu kaikkialla, mutta avuntarve on vaihdellut yksilöllisesti. Komppulan mukaan alue-erot olivat isoja sekä avun tarpeessa että toteutuksessa. Jossain vietiin kasseja kymmenittäin, toisaalla vain muutamia. Viitettä siitä, että apu olisi toteutunut huonommin sosioekonomisesti heikoimmilla alueilla, ei ole.

Onnistumisen eväät: hätä avaa rajapintoja – muttei kaikkia

Rintamäen mukaan nopea liikkeelle lähtö oli tärkeää, kun kaikki olivat ”ensimmäisen aallon harjalla” samoin uhka-ajatuksin ja yhteisessä tahtotilassa. Organisaatioiden välisten suhteiden, luottamuspohjan ja henkilösuhteiden on oltava kunnossa. Ennen kaikkea organisaatiot eivät saa katsoa sisään- vaan ulospäin avoimesti ja niiden on luotettava tarvelähtöisyyteen organisaatiolähtöisyyden sijasta, vaikka valmiita toimintamalleja ei ole. On osattava hyödyntää olemassa olevia resursseja eri tahoilla ja rakentaa yhteistä, ei omaa.

Kaupunki ja kirkko täydensivät toistensa toimintatapoja ja osaamista. Kirkon lähtökohta oli diakoniatyö, joka auttaa ihmisiä kokonaisvaltaisesti, myös heidän henkisessä ja hengellisessä hädässään. Kaupungin tavoite oli kannatella ihmisiä sosiaalisesti ja taloudellisesti. Laition mukaan onnistumisen edellytyksiä olivat hyvin tehdyt laki- ja sopimuspohjat, yksinkertainen palvelukuvaus, työnjako kunkin kykyjen mukaan ja uskallus pyytää apua. Yhteistyön rajapinnat pystyttiin pitämään auki, ja toimijoiden roolit olivat selvät. Vastaavaa toimintaa oli ollut aiemmin pienemmässä mittakaavassa. Kuitenkin Hörkön näkemys on, että ”kahden ison organisaation yhdessä tekeminen jäi oppimatta” eikä ”kaikkea voida yhdessä tehdäkään”. 

Rintamäen mukaan kaupungin toimialat eivät keskustelleet hyvin keskenään, kun alussa mietittiin lasten ja nuorten tukemista, ja myös seurakuntayhtymässä oli vastaavia haasteita. Sen sijaan siirtymä etätyöhön näyttää kenttätyöntekijöille tehdyn kyselyn mukaan olleen yllättävänkin helppoa. Heidän avovastauksissaan onnistumisina korostuvat käytännön toimien ja yhteistyön sujuminen ja alkuhankaluuksien helpottuminen. Moni näkee paikallisten toimijoiden ansioksi sen, että äkkiä kyhätty koneisto saatiin viritettyä toimivaksi. 

Rintamäki korostaa kontaktien ja verkostojen tärkeyttä, niin kaupungilla kuin järjestöissä, johdosta työntekijöihin. Yritysyhteistyö oli nyt uutta mutta osa siitäkin syntyi henkilökohtaisten kontaktien kautta. Rintamäen mielestä Lauttasaari-Facebook-ryhmällä oli ”iso merkitys tapahtumien alussa”, kun hänen yhteistyötarjouksensa nousi ”valtavaan mielenkiintoon”. Hän pitää tärkeänä, että tehdään aloitteita ja mahdollistetaan pienen kasvaminen isoksi. Ryhmän jäsenet olivat lopulta paljon auttamassa mukana ja yhteydenottoja tuli vielä myöhemminkin. Lauttasaaressa myös soitettiin ensimmäiset apupuhelut.

Slavasevits yllättyi, kun hänen aloitteestaan syntynyt kansalaisporukan avunantoliike esitettiin myöhemmin mediassa kaupungin ja kirkon nimissä: ”Pidän jollain tavalla epäreiluna, että vapaaehtoisten auttajien avulla parannetaan esimerkiksi kirkon ja seurakuntien mainetta. Ihmiset, jotka ovat lähteneet mukaan ansaitsisivat kiitosta.” Hän pelkää, että ihmisten motivaatio heikkenee, jos toiminnasta jää epäreilu kuva, ja aikoo itse auttaa vastedes omatoimisemmin, jos se on mahdollista. Organisaatioiden hallitsemassa maailmassa yksittäiset ja vapaamuotoiset toimijat voivat jäädä vaille kiitosta (ks. Mäenpää & Faehnle 2021, 217–218). Myös kenttätyöntekijöiden kyselyssä esiintyy kriittisiä arvioita kirkon ja kaupungin julkikuvan kiillotuksesta.

Kriisin opetukset: kaikille vai tarvitseville?

Kenttätyötä johti ”diakonian ykkösketju”, jotta toimet olisivat tehokkaita. Vapaaehtoisten mukanaoloa rajoitettiin normaaliin toimintaan verrattuna ja työtä toteutettiin enemmän virkavastuulla, jotta haavoittuvia ihmisiä voitiin suojata. Uutta oli toiminnan mittakaava ja esimerkiksi ruokatilausten takaaminen luottotietonsa menettäneille. Vapaaehtoisten roolit vaihtelivat mutta tehtävät olivat ruoan keräilyä ja kuljetusta eli yleensä samoja kuin kaupungin jalkautuneilla työntekijöillä. He saivat koulutuksen esimerkiksi hygienia-asioista ja heidän kanssaan tehtiin sopimukset. Ruokakassien ovelle viemisen ja luovuttamisen menettelystä sovittiin niitä vieneiden työntekijöiden ja vapaaehtoisten kesken.

Forsén pitää diakonisesti merkittävänä oppina sitä, miten apua tarvitsevia voidaan näin laajasti tavoittaa. Toisaalta Kinasen mielestä Helsinki-apu ei ollut alun perin diakoniaa lainkaan, koska se kohdistui ikäluokassa kaikille eikä oikeasti tarvitseville. Vastaava kritiikki toistuu useasti kenttätyöntekijöiden vastauksissa: ”Miksi tarvekartoitus muuttui matkan varrella koko toiminnan markkinoimiseen?” Kaupungin taholta tulleen yhdenvertaisuusvaateen katsotaan vääristäneen alkuperäisen toimintaidean, sillä useimmat olisivat saaneet ruokansa muutenkin. Puhutaan jopa avun hyväksi käyttämisestä ja väliinputoajista, vaikka toisaalta pelkkä huolenpitokin sai vanhuksilta paljon kiitosta. Joitakin ilmoituksia saatiin haavoittuvassa asemassa olevista, joita apu ei tavoittanut.

Vähävaraiset saivat kyllä ruokaa laskulla mutta ilman kykyä maksaa sitä. Ruoka-apu merkitsi maaliskuussa aluksi käytännössä ruokajonoon menemistä. Kinasen edustaman kritiikin myötä akuuttikasseja alettiin kuljettaa koteihin ja saatiin rahaa, jonka turvin voitiin jakaa hävikkiruoan lisäksi kauemmin säilyvää kuivatavaraa. Huono-osaisten tarvetta ja Helsinki-avun mittakaavaa suhteessa siihen kuvaa, että viidessä kuukaudessa seurakuntien ja pienempien toimijoiden yhteinen tavanomainen, huono-osaisia palveleva ruoka-apu toimitti 152 000 ruokakassia, kun Helsinki-avun akuuttikasseja toimitettiin 2 535 kappaletta.

Haastatellut kokevat etupainotteisen tiedotuksen keskeneräisistä asioista olleen riski, joka kannatti, vaikka sitä kentällä kritisoitiinkin. Se varmaan kiritti toimijoitakin mutta ennen kaikkea toi mukanaan uusia avuntarjouksia ja osallistujia. Tämä liittyy siihen, mitä Laitio korostaa kriisin päällimmäisenä oppina: Kaupungin kannattaa tunnustaa oma rajallisuutensa ja sillä tavoin antaa valmiuksia tai jopa kutsua muita mukaan. Ajatus ei ole luonteva vahvalle julkiselle vallalle, joka meillä perustuu hyvinvointivaltioprojektin pyrkimykseen suvereeniksi toimijaksi universalismin periaatteen hengessä. Laition mukaan ”(t)uli näkyväksi, missä kaupunki on todella vahva, mitkä asiat kuuluvat selvästi julkisen vallan vastuulle ja minkä taas joku muu osaa paljon paremmin” (Rossi 2020).

Hörkön mukaan oppi jatkoon on, että tekijöihin kannattaa luottaa antamalla vastuuta ja valtaa. Yhteistyö edellytti tiivistä vuorovaikutusta, koska prosessi eteni yhtä aikaa eri puolilla ja asioita kehitettiin tekemällä. Kumppanitahojen ihmisten tunteminen ja yhdessä tehden ja pohtien onnistuminen tarkoittavat Hörkön mielestä aitoa ja kantavaa yhteistyöotetta. Laitio tunnetaan kuuntelevana ja myötätuntoisena johtajana. Se saattoi olla merkittävä tekijä siinä, että yhteistyö seurakunnan diakoniatyön, avun ja myötäelämisen ammattilaisorganisaation, kanssa onnistui. Komppulasta ratkaisevaa oli toimiminen ”hyvällä asialla, annettiin anteeksi itselle ja muille”.

Yhteistyön kokemus on siis ollut kokonaisuutena hyvä ja sitä halutaan ylläpitää. ”Helsinki-apu kakkosta” on suunniteltu tarkastelemalla saatuja kokemuksia. Se voidaan tarpeen mukaan avata 3–5 työpäivässä, jos vastaava henkilöstöresurssi on taas käytössä. Henkistä tukea järjestettäisiin aiempaa laajemmalla verkostolla. Akuuttikassipalvelua kehitettäisiin ravitsemuksellisesti, ja liikkumista ja kulttuuripalveluja liitettäisiin mukaan. Yrityskumppaneita voitaisiin kilpailuttaa mutta apteekkiasiat hoidettaisiin kuten aiemmin, vaikka apteekkariliitto kritisoikin yhteistyötä vain yhden toimittajan eli Yliopiston Apteekin kanssa. Vapaaehtoiset aiotaan ottaa voimakkaasti mukaan edelleen pop up -vapaaehtoisuuden hengessä ja digitaalisella alustalla Nappi Naapuri -alustan tapaan. (Hörkkö ym. 2020)

Kaupungin kulttuurin ja vapaa-ajan sekä sosiaali- ja terveystoimen ja kirkon kesken on sovittu jatkotapaamisista kahdesti vuodessa. Yhteistyötä on toki ollut ennenkin, mutta nyt saatiin Forsénin mukaan rohkeutta luottaa sen kantavuuteen. Hänestä saatu oppi seuraavaan kriisiin on rohkeus lähteä liikkeelle, kutsua ihmisiä mukaan, järjestäytyä kevyesti osallistuviin organisaatioihin sopeutuen. Pitää myös tiedostaa kriisien erilaisuus ja yllätyksellisyys ja vastata niihin luovuudella. Komppulalle Helsinki-apu kertoo, että ketteryys on mahdollista myös julkishallinnossa. Se on tahdosta kiinni, ja siitä että ylin johto toimii riittävän voimakkaasti. 

Uusia valmiuksia: verkostoja ja rakenteita

Rakennettuja yhteydenotto- ja asiakkuusjärjestelmiä ei jäänyt myöhempään käyttöön, koska tietosuojasyistä niiden tuli olla kertaluontoisia, eikä muutakaan tarvetta nähty. Sen sijaan sosiaalista pääomaa, tietotaitoa ja valmiita toimintamalleja avun nopeaan organisointiin Rintamäki katsoo kertyneen monille toimijoille. Lähempänä kenttää työskennelleet haastatellut korostavat syntyneiden henkilösuhteiden merkitystä. Komppulan mukaan ”valtaosalle jäi suhteita ja verkostoja sekä kaupungin sisäisesti että ulospäin, ja nyt on helppo tehdä yhteistyötä”. 

Kaupunki sai seurakuntayhteistyöstä eli kristillisestä toimintakanavasta hyvin vähän kritiikkiä. Toisaalta kaupungin oma sosiaali- ja terveystoimiala jäi toiminnasta sivuun jatkamaan huolehtimistaan normaalitilanteessakin tukea tarvitsevista, mutta toimiala myös otti vastaan Helsinki-avun puolelta välitettyjä huoli-ilmoituksia. Vastaisuudessa soten roolia aiotaan kasvattaa. Silloin kirkon ja kaupungin sosiaali- ja terveydenhuoltoalan keskinäinen roolitus voisi nousta keskusteluun ja sen mukana myös laajempi pohdinta uskonnollisten yhteisöjen ja uskonnon asemasta kriisipalveluissa.

Vapaaehtoiset olivat enimmäkseen vanhoja tuttuja, eikä uusista tulokkaista monikaan jäänyt pysyviksi vapaaehtoistyöntekijöiksi. Lyhytaikaisen ja projektimaisen vapaaehtoisuuden (”pop-up-vapaaehtoisuuden”) tarve on kirkon puolellakin huomattu ja siihen tulisi kehittää uusia valmiuksia, esimerkiksi lyhyitä osallistumissarjoja. Laitio seuraa amerikkalaisten kaupunkien osallisuuskeskusteluja. Siellä avunpyyntö yhteisöille on tavanomaista ja osallisuuspuhe muutenkin toisenlaista, kun ”kaikesta” huolehtivaa hyvinvointivaltiota ei ole, vaan yhteisöt joutuvat ja osaavat mobilisoitua toimiin itse. Opin hakeminen sieltä ei Laitiosta tarkoita hyväntekeväisyysmallin tuomista hyvinvointivaltion tilalle vaan julkisen vallan ulkopuolisten resurssien tunnistamista ja hyödyntämistä. Tätä kohti Helsingissä on menty määrittelemällä osallisuutta uusiksi hallintosäännössä siten, että sen kärki on osaamisen ja kyvykkyyden tunnistaminen kaupunkiorganisaation ulkopuolella. Nopeasti tehty, iso ja menestyksekäs Helsinki-apu näyttää toimineen tähän suuntaan. 

Seurakuntien puolella Helsinki-avun kokemus on vauhdittanut poikkeusoloihin varautuvien rakenteiden luomista, joka kuuluu nyt Kinasen tehtäväkenttään. Eri puolilla kaupunkia on kolme diakoniatyön eräänlaista hyvinvointikeskusta, Varustamoa, joita valmistellaan siten, että ne voidaan muokata nopeasti kriisitilanteisiin. Kaupunki on niissä kumppanina mukana. On huomattava, että diakonia- ja sosiaalityön näkökulmasta poikkeusolot eivät tarkoita vain uuden apukanavan pystyttämistä vaan myös vanhan, jatkuvasti toimivan huono-osaisia kannattelevan järjestelmän mukauttamista.

Kaikkia kumppanitarjokkaita ei voitu ottaa Helsinki-apuun mukaan, mistä saattoi aiheutua pettymyksiä, koska projektin nopeus edellytti sen rajaamista hallituksi. Voi kysyä, menetettiinkö resursseja nopeuden ja tehokkuuden kustannuksella. Tasapuolisuusasioita alettiin miettiä vasta vähitellen. Voisi olla hyvä jatkossa ylläpitää jonkinlaista valmiutta julkistaa avoin kutsu tulla mukaan ja varautua poimimaan sopivimmat kumppaneiksi sekä etsiä muiden kanssa yhdessä vaikutusmahdollisuuksia muin keinoin. Tähän voitaisiin käyttää myös sosiaalista mediaa, varsinkin paikallisia resursseja etsittäessä. Valmiuksia kaivataan myös kenttätyöntekijöiden kyselyssä, ettei toimeen jouduta liian hätäisesti.

Slavasevitsin mielestä järjestöissä olisi hyvä olla toimintasuunnitelmia valmiina ja ihmiset valmiiksi verkostoituneina. Vapaaehtoisten tai some-yhteisöjen suhteen ei hänen mielestään tarvita erityisiä valmiuksia, vaan kriisitilanteessa viesti kulkee nopeasti. Rintamäen mielestä kaupungissamme on pohja ja perustat kunnossa. Pitää kuitenkin muistaa, että lähimmäisenrakkautta ja toisistamme huolehtimista ei voi ulkoistaa. Helsinki-avun esikuvan mukaan Rintamäki visioi jonkinlaista polarisoituvan kaupungin ”konfliktikarttaa”. Eri toimijat päivittäisivät havainnoillaan hiljaisista signaaleista alueilla ja niiden yhteisöissä ja tekisivät yhteistyötä sosiaalisten ongelmien juurisyiden kitkemiseksi.

Pohdintoja kaupunkiyhteiskunnan kriisinkestävyydestä

Kiinnostavaa on, että koronapandemian kriisitilanteessa kaupungin toiminta organisoitiin seurakuntajaon mukaan. Palattiin ikään kuin historiassa taaksepäin aikaan, jolloin maallinen valta järjestyi kirkollisen vallan rakenteisiin. Eikä kyse ollut vain hallinnan maantieteestä vaan koko kriisitilanteeseen organisoitumisen luonteesta. Laition sanoin: ”tuotettiin julkista palvelua seurakuntien kautta”. Kriittinen tekijä Helsingin koronakeväälle oli valmiuslain poikkeusolot, joiden nojalla työntekijöitä siirrettiin kriisitehtäviin esimiehen päätöksellä. Kannattanee selvittää, mitkä ovat kaupungin ja seurakuntien valmiudet toimia, jos valtiovalta ei syystä tai toisesta poikkeusoloja julista. 

Laition mukaan kriisi synnytti kokemuksen ihmisten arvostamisesta, avoimuudesta ja luottamuksesta, arvoista ja yhteisyydestä. Myös julkisia palveluja arvostetaan. Seurakuntayhteistyön suhteen kaupunki on ollut Laition mielestä tähän saakka varovainen ja ”käynyt kohteliaita keskusteluja”, vaikka esimerkiksi nuorisotyössä kirkko on kaupungin jälkeen toiseksi suurin toimija. Kriisivalmiuksien ylläpitämiseksi on syytä pohtia, miten pitää yhteistyön rajapinnat jatkuvasti auki – tai ainakin ylläpitää valmiutta niiden avaamiseen. Laition mielestä monien järjestöjen painiessa resurssipulassa kaupunki ja kirkko näyttäytyvät resursseista rikkaana voimakaksikkona.

Evankelisluterilaisella kirkolla on suomalaisessa yhteiskunnassa poikkeuksellinen rooli pitkän historiansa, suuren kokonsa ja julkisoikeudellisen asemansa vuoksi. Valtakirkon kautta kaupunki saattoi päästä paremmin yhteyteen myös muiden uskontokuntien edustajien kanssa, eikä kirkon keskeinen asema vaikuta olleen erityinen ongelma muiden uskontokuntien edustajille ja uskonnottomille. Asetelma kannattaa kuitenkin keskustella näiden tahojen kesken läpi. Toisaalta kirkko ja muut uskontotaustaiset toimijat auttavat arkisissakin kriiseissä, esimerkiksi ruoka-apu on pitkälti näiden toimijoiden käsissä (esim. Ohisalo ym. 2013). Kirkon yhteiskunnallista roolia ja auttamistyötä toivovat laajasti sekä kirkkoon kuuluvat että kuulumattomat. Kirkon jopa julkisia hyvinvointipalveluja paikkaava rooli on korostunut myös aiemmissa kriiseissä kuten 1990-luvun lamassa. (esim. Grönlund & Pessi, 2017.)

Kaupungilla saatetaan luulla liikoja kaupunkilaisten toiveista hyvinvointivaltiollista neutraalisuutta kohtaan kumppanuuksissa elämänkatsomuksellisten yhteisöjen kanssa, ja sellaisiahan laajassa mielessä monet yhteisöt ovat. Forsén pohtii sitä, miten yhteiskunta esiintyy neutraalina toimijana ja sosiaalitoimi vastuunkantajana, mutta ihmiset eivät ole neutraaleja vaan heillä on näkemyksiä ja uskomuksia, joista he pitävät kiinni. Slavasevitsin mukaan he haluavat pitää kiinni myös toimijuudestaan, eivät kantaa organisaatioiden lippua. Uskonnollisilla yhteisöillä voi olla sekä annettavaa että opittavaa tällaisen herkkyyden tuomisessa mukaan, kun kriisi aktivoi ihmisten moraaliset ja eksistentiaaliset ajatukset.

Kaupungin asemoituminen hyvinvointivaltiolliseksi hyvinvoinnin kannattelijaksi mittavin toimin näyttää vastaavan diakoniatyöstä tullutta Helsinki-avun kritiikkiä. Kaupunki tavoitteli ja sai yhteistyön avulla toteutettua systemaattisia toimia perustuen universaaleihin oikeuksiin ja sosiaaliseen ja alueelliseen tasapuolisuuteen. Kaikki ikäihmiset saivat mahdollisuuden samaan palveluun. Silti vähävaraisimmat näyttävät jääneen vähemmälle huomiolle ja hävikkiruoan varaan, ja tässä mielessä universalismin voi väittää hukanneen resursseja. Ison luokan hätäapuhanke saattoi jopa viedä happea heikkojen kannattelun arkitoimilta. Olisiko seuraava kriisi sekä oikeudenmukaisempi että tehokkaampi hoitaa kirkon eikä kaupungin ideologisten periaatteiden pohjalta?

Mikä merkitys oli Laition johtajuudella, jota pidetään uudenlaisena kaupunkiorganisaatiossa? Oliko se jopa avaintekijä, jota ilman apuhanketta ei olisi syntynyt? Entä Rintamäen rohkeus ottaa aloite sekä kirkon että kansalaisyhteiskunnan puolella – tai Hörkön valmius ottaa hetkessä operatiivinen johto ja Forsénin kyky valjastaa seurakunnat mukaan? Aineistojemme pohjalta ei voi tehdä pitkälle meneviä päätelmiä, mutta Helsinki-avussa näyttävät olleen oikeat henkilöt oikeissa paikoissa. Sen varaan kriisinkestävyyttä ei voi asettaa.

Entä jos tilanne on niin kuuma, ettei lakia ehditä lukea ja sopimuksia viilata? Silloin ei oltaisi enää sellaisessa tilanteessa (juridisesti tai ehkä moraalisestikaan), jossa julkista palvelua vain tuotettaisiin kumppanien kautta, vaan jouduttaisiin operoimaan harmaammassa ja vaihtelevammassa sopimusympäristössä. Entä jos henkilö- ym. resursseja ei ole käytössä ja joudutaan turvautumaan kokonaan vapaaehtoistyöhön ja yritysten ja muiden yhteisöjen avuntarjouksiin, kenties myös toimimaan kumppanina niiden itsensä järjestämissä prosesseissa? Entä jos ei ole edes viikkoa aikaa tehdä sopimuksia ja päästä kentälle auttamaan? Miten koordinoida äkkiä paikallisesti itseorganisoituvia ”nopean toiminnan joukkoja”, jos sellaisia ilmaantuu (ks. Mäenpää & Faehnle 2021, 201–207)?

Tällaiset kysymykset osoittavat, että kevään 2020 koronakriisi ei kuitenkaan ollut pohjoismaisen hyvinvointivaltiollisen kaupungin todellinen kriisivalmiuden happotesti. Melkoinen koettelemus se kuitenkin oli ja sen menestyksekkäästä läpikäynnistä saatuja oppeja kannattaa hyödyntää yhtäältä toimintaan normaaliaikana ja toisaalta valmistautumiseen vielä äkillisempiin ja vakavampiin tapahtumiin. Mikä nyt tehdystä toimisi astetta pahemmassa tilanteessa? Miten korvata ne toimenpiteet, joita ei kyettäisi silloin käyttämään? Mitkä resurssit putoaisivat pelistä? Miten nämä muutokset vaikuttaisivat koko hätäavun systeemiin? Mitä jos naapurikunnasta tulee hätäapupyyntö? Tällaisia valmistautumista auttavia ”kriisipelejä” kannattaisi pelata nyt, kun koronakriisin korttipakka on käytössä.

Artikkeli on osa Lähiöiden yhteisöllinen resilienssi -tutkimushanketta Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Hanke on osa ympäristöministeriön Lähiöohjelmaa 2020–2022. Haastattelimme etänä seitsemää Helsinki-avun keskeisintä toimijaa syksyllä ja talvella 2020–2021. Nämä olivat Lauttasaaren kirkkoherra ja Helsingin seurakuntayhtymän johtaja Juha Rintamäki, Helsingin kulttuurin ja vapaa-ajan toimialajohtaja Tommi Laitio, Helsingin nuorisotyön aluepäällikkö Tiina Hörkkö, yhteisen seurakuntatyön johtaja Stefan Forsén, suunnittelija Sami Komppula ja diakoniatyön asiantuntija Marja-Terttu Kinanen sekä lauttasaarelainen Jonna Slavasevits. Lisäksi käytimme Helsinki-avun kenttätyöntekijöille kesällä 2020 tehtyä kyselyä.

Pasi Mäenpää on kaupunkisosiologian dosentti ja yliopistotutkija Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Henrietta Grönlund on kaupunkiteologian professori Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. 

Kirjallisuus:

Grönlund, H. & Pessi, A. B. (2017) Suomen evankelis-luterilaisen kirkon uusi julkinen rooli? Kansalaisten odotukset kirkon hyvinvointityölle. Teologinen aikakauskirja, 122(2), 116-133.

Hörkkö, Tiina & Tomi Lempiäinen & Annika Ilmola & Sami Komppula (2020): Helsinki-apu – hyvät käytännöt ja vol 2. Julkaisematon raportti. Helsingin kaupunki ja Helsingin seurakuntayhtymä.

Mäenpää, Pasi & Maija Faehnle (2021): Neljäs sektori -kuika kaupunkiaktivismi haastaa hallinnon, muuttaa markkinat ja laajentaa demokratiaa. Vastapaino, Tampere. Tulossa 2/2021.

Ohisalo, Maria & Eskelinen, Niko & Laine, Jonna & Kainulainen, Sakari & Saari, Juho (2013): Avun tilkkutäkki: Suomalaisen ruoka-apukentän monimuotoisuus. Helsinki: RAY.

Rossi, Venla (2020): Haloo, täällä Helsinki. https://www.hel.fi/seniorit/fi/apua/neuvonta-ja-asiointi/helsinkiapu/hal...