Helsinki

Kansainvälistä vertailua ja kynnysarvoja?

Sosiaalisten ja alueellisten rakenteiden muutokset ja niihin liittyvät mahdolliset hyvinvointivaikutukset ovat ajankohtaisia teemoja kaupunkitutkimuksen kentällä. Niin Euroopassa kuin Pohjoismaissakin alueellisen eriytymisen etninen ulottuvuus on kehittynyt omaksi keskustelukseen — maahanmuuton ja monikulttuurisuuden lisääntyessä useilla kaupunkiseuduista.

Olemme yhdessä pohjoismaisten kollegoidemme kanssa tutkineet kuluneiden neljän vuoden ajanpohjoismaisten hyvinvointivaltiomallien ja havaitun sosiaalisen ja etnisen eriytymisen välisiä yhteyksiä NODES-tutkimushankkeessamme (Nordic Welfare States and the Dynamics and Effects of Ethnic Residential Segregation, ks. http://blogs.helsinki.fi/nodesproject/). Hanke on Suomen Akatemian ja eurooppalaista tutkimusyhteistyötä tukevan NORFACE-tutkimusohjelman ”Migration in Europe – Social, Economic, Culturaland Policy Dynamics” rahoittama (ks. http://www.norface-migration.org/).

Tutkimushankkeen tavoitteena on ollut selvittää laaja-alaisesti asumiseen ja väestön etniseen moninaisuuteen liittyviä kehityskulkuja sekä pureutua erityisesti ajankohtaisiin kysymyksiin yhteiskunnallisen eriarvoisuuden lisääntymisestä ja asuinalueiden tasapainoisesta kehityksestä pohjoismaisilla pääkaupunkiseuduilla.  Hankkeeseemme on osallistunut tutkimusryhmiä Ruotsista, Norjasta, Tanskasta ja Suomesta.

Samankaltaisten Pohjoismaiden erot?

Maahanmuutto- ja segregaatiotutkimusten näkökulmasta Pohjoismaat mahdollistavat kiinnostavalla tavalla vertailevan asetelman rakentamisen. Yhtäältä ne ovat yhteiskunnallisten rakenteiden ja hyvinvointivaltiollisen perustansa osalta riittävän samanlaisia, mutta tarkemmin vaikkapa asuntopolitiikkaan tai maahanmuuttopolitiikkaan perehdyttäessä sopivan erilaisia (esim. Kautto 2001; Lujanen 2004; Andersson ym. 2010; Vaattovaara ym. 2011; Anttonen ym. 2012).

Kun Oslossa pääosa asukkaista asuu omistusasunnoissaan (79 %; ml. niin kutsutut cooperative-asunnot) ja vain 3 prosenttia sosiaalisesti tuetuissa vuokra-asunnoissa, ovat vastaavat osuudet esimerkiksi Kööpenhaminassa 58 ja 25 prosenttia (Taulukko 1). Edelleen erityisesti sosiaaliseen asuntotuotantoon pääsemisen kriteerit ovat maissa hyvin erilaisia. Lisäksi maahanmuuton historia ja määrä sekä yleisimmät lähtömaat vaihtelevat suuresti (Taulukko 2).

Tutkimushankkeemme pääkysymyksenä on ollut tarkastella, kuinka nämä yhtäläisyydet ja erot vaikuttavat etnisen ja sosiaalisen eriytymisen rakenteisiin ja prosesseihin pohjoismaisilla pääkaupunkiseuduilla. Erilaisin tutkimusasetelmin, menetelmin ja aineistoin olemme tutkineet maahanmuuttajien asumista ja asumisvalintoja (mm. etenemistä asumisuralla ja asumiseen ja integraatioon liittyviä valintoja) sekä aivan erityisesti myös niin sanotun kantaväestön muuttopäätöksiä ja liikkeitä.

Suuri osa viimeaikaisesta etnisen segregaation tutkimuskirjallisuudesta on korostanut kantaväestön käyttäytymistä ja asumisvalintoja keskeisimpinä asuinalueiden etniseen eriytymiseen vaikuttavina mekanismeina (esim. Andersson 1998; Crowder 2000; Bråmå 2006; Vilkama 2011). Kantaväestön asema erilaisina portinvartijoina, lainsäätäjinä, vuokranantajina, ja virkamiehinä rajaa ja määrittää maahanmuuttajien asumisen ja alueellisen sijoittumisen vaihtoehtoja. Tämän lisäksi kantaväestön omat muuttopäätökset ja asumisvalinnat vaikuttavat asuinalueiden eriytymiskehitykseen, mikäli kantaväestö muuttaa pois heikoiksi koetuilta alueilta tai välttelee näille alueille muuttoa. Asenteet maahanmuuttoa ja maahanmuuttajataustaisia naapureita kohtaan ovat yksi mahdollinen tekijä muuttopäätösten taustalla.

Tässä artikkelissa tarkastelemme Oslon, Helsingin ja Tukholman kaupunkiseuduilla asuvan kantaväestön näkemyksiä maahanmuuttajien sopivasta määrästä omalla asuinalueellaan. Samalla pohdimme vertailevan tutkimusasetelman mahdollisuuksia ja rajoitteita tilanteessa, jossa tutkittava ilmiö – tässä tapauksessa maahanmuutto – näyttäytyy kohdealueilla hyvin erisuuruisena.

Vertailevan tutkimusasetelman haasteista

Tässä artikkelissa käsittelemiemme kysymysten aineisto koostuu Oslon, Helsingin ja Tukholman seuduilla asuvan kantaväestön asumisvalintoja, asenteita ja muuttopäätösten syitä kartoittaneesta alueellisesti ositetusta kyselyaineistosta, joka kerättiin syksyn 2011 aikana. Kysely lähetettiin yhteensä 9000 henkilölle (3000 kullakin kaupunkiseudulla). Vastausprosentit olivat varsin korkeita, ja samalla hyvin samansuuntaisia vaihdellen kaupunkiseuduittain ja ositteittain 40–55 prosentin välillä. Kyselyn asetelma rakennettiin siten, että aineisto mahdollistaa kantaväestön kokemusten vertailun erilaisilta asuinalueilta pois muuttaneiden ja niillä pitkään asuneiden vastaajien kesken sekä kaupunkiseutujen sisällä että niiden välillä (kyselyasetelmasta tarkemmin Vilkama ym. 2013). Erityisenä kiinnostuksena oli selvittää mahdollisia eroja maahanmuuttajatiheillä ja muilla alueilla asuvan kantaväestön asenteissa ja kokemuksissa.

Aidon vertailuasetelman rakentaminen osana kansainvälistä tutkimushanketta ei ollut täysin yksinkertaista. Se vaati syvällistä pohdintaa paitsi alueyksiköiden valinnan yhtäläisyydestä, myös alueiden luokittelun tavasta.  Ruotsin, Norjan ja Suomen pääkaupunkiseuduilla asuvien maahanmuuttajien määrässä on suuria eroja. Kun esimerkiksi Tukholman seudun asukkaista yli viidennes on ulkomailla syntyneitä, on vastaava osuus Suomen pääkaupunkiseudulla edelleen vain noin 10 prosenttia. Miten tällaisessa tilanteessa tulisi määritellä, missä menee maahanmuuttajatiheiden alueiden raja?

Tilastolliset perusteet ja tutkimuskirjallisuus esittävät lukuisia erilaisia vaihtoehtoja asuinalueiden luokitteluun maahanmuuttajaosuuden perusteella. Monet aiemmin käytetyistä luokittelutavoista eivät kuitenkaan soveltuneet pohjoismaisen tutkimushankkeemme tueksi, sillä ne perustuivat usein absoluuttisiin raja-arvoihin. Esimerkiksi australialaiset ja isobritannialaiset tutkijat Poulsen, Johnston ja Forrest (2001) ovat kehittäneet aluetypologian, joka luokittelee asuinalueita niiden maahanmuuttajaosuuksien mukaan. Heidän luokittelussaan keskittymäalueiksi (minority enclaves) määrittyvillä alueilla maahanmuuttajiin tai etnisiin vähemmistöihin kuuluvien osuuden tulee nousta yli 50 prosenttiin alueen asukkaista. Tämänkaltaisia alueita on pohjoismaisilla kaupunkiseuduilla ylipäätään hyvin vähän ja Helsingin seudulla ei lainkaan.  

Ratkaisimme erisuuruisten maahanmuuttajamäärien tuottaman ongelman määrittelemällä hankkeessamme maahanmuuttajatiheät alueet absoluuttisten raja-arvojen sijaan suhteellisia raja-arvoja käyttäen. Kunkin kaupunkiseudun asuinalueet jaettiin Pohjoismaiden ulkopuolella syntyneen väestön osuuden mukaan kymmeneen samansuuruiseen ryhmään (desiileihin). Korkeimpia maahanmuuttajaosuuksia saavien alueiden ryhmästä, eli niin sanotusta ylimmästä kymmenyksestä, muodostettiin oma aluetyyppinsä, joita kutsumme ”maahanmuuttajakeskittymiksi”. Muiden alueiden ryhmä toimi tutkimuksessa verrokkiryhmänä. Tämänkaltainen luokittelu asemoi maahanmuuttajakeskittymät kullakin seudulla samalla tavoin suhteessa seudun keskitasoon ja muihin alueisiin.

Helsingin seudulla Pohjoismaiden ulkopuolella syntyneiden osuudet ovat selvästi muita pohjoismaisia kaupunkiseutuja alhaisempia kautta linjan. Pohjoismaiden ulkopuolella syntyneiden osuus vaihteli pääkaupunkiseudun maahanmuuttajatiheimmillä alueilla 11–21 prosentin välillä. Tukholman seudulla vastaavat osuudet olivat 24–67 prosentin ja Oslossa 34–58 prosentin välillä. Pääkaupunkiseudun maahanmuuttajakeskittymät olisivat siten sijoittuneet Oslon ja Tukholman kaupunkiseuduilla muiden alueiden ryhmään, desiileihin 4–8 Oslossa ja desiileihin 6–9 Tukholmassa.

Jos pääkaupunkiseudun maahanmuuttajaosuuksia tarkasteltaisiin vieraskielisten osuuden perusteella, kuten suomalaistutkimuksissa on yleensä tapana tehdä, nousisivat osuudet myös meillä korkeammiksi. Vuodenvaihteessa 2007/2008 vieraskielisten osuus vaihteli keskittymien alueilla 12–25 prosentin välillä ja kyselyn lähettämistä edeltäneessä vuodenvaihteessa 2010/2011 14–28 prosentin välillä. Suurella osalla ylimpään kymmenykseen kuuluvista alueista vieraskielisten osuus oli selvästi yli 20 prosenttia, ja näillä alueilla osuudet ovat myös kasvaneet selvästi muita alueita nopeammin viimeisten kymmenen vuoden aikana.

Artikkelimme pääkysymyksenä on, näkyvätkö erot maahanmuuttajien absoluuttisissa osuuksissa kantaväestön asenteissa ja kokemuksissa siten, että pääkaupunkiseudun asukkaat ovat oslolaisia ja tukholmalaisia maltillisempia asenteissaan ja arvioissaan, sillä maahanmuuttajien määrät ovat täällä selvästi Oslon ja Tukholman kaupunkiseutuja alhaisempia. Vai onko niin, että asukkaat mieltävät maahanmuuttajakeskittymät kullakin kaupunkiseudulla samalla tavoin huolimatta erisuuruisista absoluuttisista määristä?

Vaikka otanta-asetelma korostaa maahanmuuttajaosuuksien välisiä eroja, oli asetelma rakennettu niin, että se tavoittaa myös tutkimuskirjallisuudessa tärkeiksi todetut erot alueiden fyysisessä ja sosiaalisessa rakenteessa. Maahanmuuttajakeskittymiksi lukeutuvat alueet eroavat kaikilla kaupunkiseuduilla muista alueista myös asuntokannan ja asukkaiden sosioekonomisen rakenteen perusteella.

Kantaväestön arvio maahanmuuttajien toivotusta määrästä asuinalueilla

Tarkastelimme kantaväestön asenteita maahanmuutosta ja asuinalueensa kehityksestä useilla eri kysymyksillä. Vastaajilta kysyttiin muun muassa heidän toivettaan maahanmuuttajien määrästä nykyisellä asuinalueellaan. Yllättäen, eriasteisista maahanmuuttajien määristä huolimatta, tulos oli kaikilla kaupunkiseuduilla hyvin samankaltainen. Alueelleen nykyistä vähemmän maahanmuuttajia toivovien osuus kasvaa hyppäyksenomaisesti niiden vastaajien kohdalla, jotka asuvat korkeimpien maahanmuuttajaosuuksien alueilla. Näin vastanneiden osuus nousee selvästi noin kahdeksannen aluedesiilin jälkeen Oslossa ja Helsingissä, ja Tukholmassa jo hieman aikaisemmin, seitsemännen desiilin jälkeen (Kuvio 1; alueiden jakautumisesta desiileihin ks. edellinen kappale ja taulukko 3). Noin viidennes näillä alueilla vastanneista toivoo, että maahanmuuttajien määrä olisi heidän alueellaan nykyistä alhaisempi. Äärevimmillä, korkeimpien osuuksien alueilla (maahanmuuttajakeskittymät eli desiili 10 kuviossa 1) alhaisempaa maahanmuuttajien osuutta toivoo lähes puolet (40–65 %).

Tulokset siis osoittavat, ettei määrällisillä, absoluuttisilla maahanmuuttajaosuuksilla näytä olevan asenteiden kannalta suurtakaan merkitystä (vrt. Taulukko 3). Tämä on nähdäksemme varsin yllättävä tulos ja kyseenalaistaa jossain määrin etenkin julkisessa keskustelussa usein esitetyn oletuksen absoluuttisten kynnysarvojen (esimerkiksi 20 prosentin raja-arvon) olemassaolosta. Yksittäisen yleispätevän absoluuttisen kynnysarvon sijaan merkityksellistä näyttäisi olevan asuinalueen suhteellinen asema kaupunkiseudulla. Tulosten perusteella asukkaat arvioivat omaa asuinaluettaan ja maahanmuuttajien osuutta alueella nimenomaan muuhun kaupunkiseutuun nähden. Kullakin kaupunkiseudulla yhä suurempi osuus vastaajista on mieltänyt maahanmuuttajien määrän liian korkeaksi suunnilleen siinä vaiheessa, kun osuudet nousevat seudun keskitason yläpuolelle – Oslossa siis noin 19–24 prosentin maahanmuuttajaosuuksien kohdalla, Tukholmassa 11–13 prosentin kohdalla ja Helsingissä, pääkaupunkiseudulla, jo 7–8 prosentin jälkeen. Mitä korkeammaksi osuus tämän jälkeen nousee, sitä useampi toivoo alueelleen vähäisempää maahanmuuttajien määrää.

Kovin kriittisesti pohjoismaiden pääkaupunkiseutujen asukkaat eivät kuitenkaan suhtaudu maahanmuuttajiin. Valtaosa asukkaista on kaikilla kolmella kaupunkiseudulla tyytyväisiä alueensa nykyiseen maahanmuuttajamäärään ja pieni osa toivoo alueelleen jopa nykyistä enemmän maahanmuuttajia (Kuvio 1). Tyytyväisten osuus kuitenkin laskee selvästi korkeimpien maahanmuuttajaosuuksien alueilla.

Seudullisen dynamiikan ja tulosten tulkinnan kannalta on hyvä muistaa, että edellä esitetyt taulukkoon 3 perustuvat luvut maahanmuuttajien alueellisista osuuksista ovat vuodenvaihteen 2007/2008 tietoja. Kullakin kaupunkiseudulla maahanmuuttajien määrä ja osuus ovat tämän jälkeen kasvaneet.

Keskustelua

Olemme vertailevassa NODES-tutkimushankkeessamme pyrkineet selvittämään laaja-alaisesti väestön etnisen moninaistumisen vaikutuksia asuinalueiden kehityskulkuihin pohjoismaisilla pääkaupunkiseuduilla. Rakentamamme tutkimusasetelma on tarjonnut kiinnostavan mahdollisuuden verrata viimeaikaisen kehityksen yhtäläisyyksiä ja eroja Pohjoismaiden kesken.

Tutkimushankkeemme tulokset osoittavat, että suomalainen yhteiskunta on jälleen kerran myöhään, mutta nopealla vauhdilla, kohtaamassa samoja merkittäviä kaupunkikehityksen muutoksia, joista muissa Pohjoismaissa on raportoitu jo parinkymmenen vuoden ajan. Myös pääkaupunkiseudulle on alkanut muodostua selkeitä nopeasti tiivistyneitä maahanmuuttajien alueellisia keskittymiä, joskin maahanmuuttajien osuudet jäävät näissä keskittymissä edelleen selvästi muita pohjoismaisia pääkaupunkiseutuja alhaisemmiksi.

Tästä näkökulmasta onkin nähdäksemme hieman yllättävää, kuinka samankaltaisena Helsingin seudulla asuvan kantaväestön arviot maahanmuuttajien määristä asuinalueellaan näyttäytyvät muihin Pohjoismaihin verrattuna. ”Maahanmuuttajakeskittyminä” näyttäytyvät alueet peilautuvat kullakin kaupunkiseudulla kantaväestön asenteissa ja mielikuvissa hyvin samanlaisina siitäkin huolimatta, että maahanmuuttajien todellinen määrä ja osuus eroavat kaupunkiseuduittain merkittävästi. Poliittisen ohjauksen näkökulmasta tulos on vähintäänkin kiinnostava, sillä se asettaa kysymyksen erilaisista raja-arvoista (tipping points) – määristä tai osuuksista – kehityskulkujen kääntäjinä kyseenalaiseksi. Absoluuttisten raja-arvojen sijaan merkitykselliseksi näyttäisi nousevan asuinalueiden kehitys suhteessa muuhun kaupunkiseutuun.

Katja Vilkama on Helsingin kaupungin tietokeskuksen erikoistutkija. Mari Vaattovaara on kaupunkimaantieteen professori Helsingin yliopistossa.

Taulukko 1. Asuntojen hallintasuhdejakauma (%) pääkaupunkiseuduilla 2008 (Oslo 2001) (Lähde: Skifter Andersen 2013).

Taulukko 3. Pohjoismaiden ulkopuolella syntyneiden osuudet Helsingin, Oslon ja Tukholman pääkaupunkiseuduilla otanta-asetelmassa käytetyn alueluokituksen mukaisesti vuoden vaihteessa 2007/2008.

Kuvio 1. Asuinalueelleen vähemmän (a), saman verran (b), tai enemmän (c) maahanmuuttajia toivovien osuus vastaajista aluetyypeittäin ja kaupunkiseuduittain.

Kirjallisuus:

Andersson, R. (1998). Socio-spatial dynamics: ethnic divisions of mobility and housing in post-Palme Sweden. Urban Studies 35: 3, 397–428.

Andersson. R., Dhalmann, H, Holmqvist, E., Kauppinen, T., Magnusson Turner, L., Skifter Andersen, H. Soholt, S., Vaattovaara, M. Vilkama, K. Wessel, T. & Yousfi, S. (2010). Immigration, housing and segregation in the Nordic Welfare States. Department of Geosciences and Geography C2. University of Helsinki, Helsinki.

Anttonen, A., Häikiö, L. & Stefánsson, K. (2012). Welfare State, universalism and diversity. Edward Elgar Publishing, Cheltenham.

Bråmå, Å. (2006). ‘White flight’? The production and reproduction of immigrant concentration areas in Swedish cities, 1990–2000. Urban Studies 43, 1127–1146.

Crowder, K. (2000). The racial context of white mobility: an individual-level assesment of the white flight hypothesis. Social Science Research 29: 2, 223–257.

Kautto, M. (2001) Diversity among Welfare States. Comparative study on welfare state adjustment in Nordic Countries. Research Report 118. Stakes, Helsinki.

Lujanen, M. (2004; toim.). Housing and housing policy in the Nordic countries. Nord 2004:7. Nordic Council of Ministers, Copenhagen.

Poulsen, M., Johnston, R. & Forrest, J. (2001). Intraurban ethnic enclaves: introducing a knowledge-based classification method. Environment and Planning A 33: 11, 2071–2082.

Skifter Andersen, H. Andersson, R., Wessel, T. & Vilkama, K. (2013). Housing systems and ethnic
spatial segregation: Comparing the capital cities of four Nordic Welfare States. Seminaari-esitelmä
ENHR-konferenssissa, Tarragonassa, 19–22.6.2013. 

Vaattovaara, M., Kortteinen, M. & Schulman, H. (2011) A Nordic welfare model at a turning point? Social housing and segregation in Finland. Teoksessa Houard, Noémie (toim.): Social housing across Europe, 49–70. La documentation Française, Pariisi.

Vilkama, K. (2011) Yhteinen kaupunki, eriytyvät kaupunginosat? Kantaväestön ja maahanmuuttajataustaisten asukkaiden alueellinen eriytyminen ja muuttoliike pääkaupunkiseudulla. Tutkimuksia 2/2011. Helsingin kaupungin tietokeskus, Helsinki.

Vilkama, K., Vaattovaara, M. & Dhalmann, H. (2013). Kantaväestön pakoa? Miksi maahanmuuttajakeskittymistä muutetaan pois? Yhteiskuntapolitiikka 78: 5, 485–497.

Kommentoi

Lehdessä: