Helsinki
  • Kuva: Helsingin kaupungin aineistopankki / Krista Keltanen Photography.

Artikkeli |  17.09.2019Susa Eräranta

Kestäviä kaupunkeja ei voi suunnitella sektori kerrallaan

Kaupungit ovat jatkuvasti muuttuvia kokonaisuuksia, joiden toisistaan riippuvat osatekijät vaativat kykyä systeemiseen ymmärrykseen. Kaupunkien kehittämiseen pyritään vaikuttamaan suunnittelulla, jonka vaikutukset ulottuvat vuosikymmenienkin päähän. Yksittäisten ihmisten kyky ratkaista tällaisia komplekseja suunnittelukysymyksiä on rajallinen. Kaupunkien kestävä tulevaisuus vaatiikin kykyä asiantuntijuusrajat ylittävään yhteistyöhön. Emme kuitenkaan ymmärrä vielä riittävästi sitä, miten tällaisen asiantuntijayhteistyön rakenteet vaikuttavat suunnitteluratkaisuiden kestävyyteen - ja sen myötä kaupunkeihin elinympäristöinämme. Tässä artikkelissa kuvataan tutkimusta, jossa asiantuntijayhteistyön arkea tarkasteltiin aidossa kaupunkisuunnittelukontekstissa. Tutkimuksen tavoitteena oli ymmärtää, miten asiantuntijayhteistyötä tehdään, ja miten se tukee kokonaisvaltaisen suunnitteluymmärryksen luomista. Tulosten perusteella yhteistyön rakenteilla on vahva merkitys sektorirajan ylittävän ymmärryksen syntymiseen. Kaupunkien kohtaamat kompleksit haasteet vaativat tavoitteellista verkostoajattelua sekä kykyä ja halua asiantuntemuksen jakamiseen yli sektorirajojen.

Viheliäisiin haasteisiin vastataan parhaiten verkostomaisella toiminnalla

Maailman tilaa koskevat tuoreet raportit nostavat esiin laajan kirjon haasteita, jotka vaikuttavat kaupunkiemme tulevaisuuteen. Arvioiden mukaan yli 60 % ihmisistä asuu kaupungeissa vuoteen 2030 mennessä. Kaupunkien merkitys kestävän tulevaisuuden kannalta on keskeinen, eikä se miten suunnittelemme ja kehitämme kaupunkejamme ole yhdentekevää. Ilmastonmuutos, sosiaalinen eriarvoistuminen ja muut kaupunkien kohtaamat kompleksit haasteet vaativat kykyä yhteistyöhön ja sujuvaan tiedonkulkuun kestävän tulevaisuuden mahdollistamiseksi.

Kaupunkisuunnittelun avulla ratkotaan kestävyyden haasteita elinympäristömme tasolla. Suunnittelun vaikutukset ulottuvat vuosikymmenienkin päähän ja koskevat monia eri toimijaryhmiä. Suunnittelulla määritellään esimerkiksi minne ja miten rakentuminen sijoittuu, millaiset liikkumisyhteydet ovat mahdollisia ja millaisia viher- ja virkistysalueita on saavutettavissa. Kaupunkien onkin todettu olevan komplekseja systeemejä (Innes & Booher 2010, Batty 2005, de Roo 2017, Boonstra 2015), joissa jatkuvasti muuttuvat osasysteemit, kuten ekosysteemit, liikennejärjestelmät, palveluverkot ja asuminen vaikuttavat toisiinsa sekä siihen kuinka kestäviksi kaupungit kehittyvät. Ominaista tällaisille systeemeille on, ettei niitä voi ymmärtää yksittäisten osatekijöidensä kautta. Näissä systeemeissä syntyy jatkuvasti uusia ominaisuuksia, jotka eivät tule ilmi yksittäisiä osatekijöitä tarkastelemalla. Kestäviä kaupunkeja ei voikaan suunnitella sektori kerrallaan, vaan tarvitaan kokonaisvaltaista ymmärrystä.

Yksittäisten ihmisten kyky ratkaista tällaisia komplekseja kysymyksiä on rajallinen. Suunnittelukysymykset vaativat eri asiantuntijuuksien yhteensovittamista mahdollistaakseen toimivan ja viihtyisän kaupungin - kodin, jossa on hyvä elää. Suunnitteluun osallistuukin usein joukko erilaisia toimijoita, kuten suunnittelijoita, maanomistajia, konsultteja, rakennuttajia, muita viranomaisia, poliittisia päätöksentekijöitä, erilaisia järjestöjä sekä asukkaita. Näiden toimijoiden näkemykset tulevaisuuden kaupungeista voivat olla hyvinkin erilaisia vaatien usein ristiriitaisten intressien ja arvojen yhteensovittamista suunnitteluprosessien aikana (Healey 1997, Forester 2008).

Suunnittelun arkea eletään sosiaalisissa verkostoissa

Suunnitteluprosessit, joissa tieto kulkee eri toimijoiden välillä tukevat kykyämme vastata muuttuvan maailman asettamiin haasteisiin. Kun viheliäisimmät haasteemme ovat poikkitieteellisiä, myös prosessiemme tulee vastata tähän mahdollistaen monipuolisen asiantuntemuksen hyödyntäminen (Holden 2012). Kompleksisuus ei olekaan enää vain kaupunkiympäristön ja yhteiskunnan haaste, vaan olennainen osa suunnitteluprosessien sisäistä rakennetta. Monialainen ja jatkuvasti muuttuva asiantuntijajoukko sekä tiedonkulun katkokset haastavat suunnittelun arjen korostaen tarvetta asiantuntijayhteistyön parempaan ymmärtämiseen.

On oleellista tarkastella, miten oikeastaan suunnittelemme. Suunnittelua ei tehdä kasvottomissa instituutioissa, vaan sitä tekevät tuntevat ja ajattelevat ihmiset, joilla on prosessien toimijaverkostoissa erilaisia arvoja sekä hierarkkisia ja sosiaalisia asemia. Mitä näissä verkostoissa tapahtuu vuosia kestävien prosessien aikana? Miten voidaan varmistua siitä, että prosessit mahdollistavat asiantuntijatiedon hyödyntämisen kestäviin suunnitteluratkaisuihin pääsemiseksi? Tätä asiantuntijaprosessien sosiaalista puolta ja sen vaikutusta suunnitteluun – ja kaupunkiemme tulevaisuuteen – ei kuitenkaan ymmärretä vielä riittävän hyvin. Käytössämme ei ole ollut riittäviä menetelmiä prosessien sosiaalisen kompleksisuuden kuvaamiseen tavalla, joka tukisi myös toimijoiden ja organisaatioiden ymmärrystä ja kykyä oppia omasta tekemisestään (Argote 2013, Argyris & Schön 1996, Schön 1983).

Jokapäiväinen asiantuntijayhteistyö tutkimuskohteena

Tutkimuksessa, jonka tuloksiin tämä artikkeli perustuu, tarkasteltiin kaupunkisuunnittelun arkea asiantuntijayhteistyön näkökulmasta (Eräranta 2019). Tutkimuksen tavoitteena oli ymmärtää, miten suunnittelutietoa jaetaan ja kehitetään eteenpäin eri asiantuntijoiden vuorovaikutuksessa, ja miten yhteistyö tukee kokonaisvaltaisen suunnitteluymmärryksen syntymistä. Tutkimuksessa hyödynnettiin esimerkkinä aitoa monivuotista strategisen maankäytön suunnittelun prosessia eräästä pääkaupunkiseudun kunnasta, jotta voitiin testata käytännöstä johdettujen tulosten ja kehitysajatusten viemistä heti takaisin käytäntöön. Strateginen maankäytön suunnittelu on tyypillinen esimerkki kontekstista, jossa erilaisen asiantuntijatiedon huomioiminen sekä jatkuvasti muuttuvan epävarmuuden sietäminen on keskeistä suunniteltaessa vuosikymmeniksi eteenpäin. Tutkimuseettisten syiden vuoksi prosessi on täysin anonymisoitu.

Prosessin aikana järjestetyistä asiantuntijatapaamisista koottiin aikasarja, josta ilmenivät tapaamisiin osallistuneet toimijat ja niissä keskustellut teemat. Aikasarja analysoitiin sosiaalisten verkostojen analyysillä (Wasserman & Faust 1994), joka on alunperin kehitetty erilaisten verkostorakenteiden kuvaamiseen. Menetelmää ei ole aiemmin hyödynnetty suunnittelun asiantuntijayhteistyön tutkimiseen, joten saadut tulokset validoitiin yksilöhaastatteluilla prosessiin osallistuneiden henkilöiden kanssa. Tulosten hyödynnettävyyttä arvioitiin ryhmähaastatteluilla eri organisaatioita edustavien suunnittelijoiden kanssa. Ryhmähaastatteluiden perusteella tulokset ovat tyypillisiä myös muissa kuin nyt analysoidussa prosessissa.

Esimerkkiprosessin aikana järjestettiin noin 400 tapaamista, joihin osallistui noin 400 henkilöä pois lukien asukkaat, joita ei pystytty yksilöimään tutkimuskäyttöön saadusta datasta. Kokouksissa käsitellyt teemat luokiteltiin 15 pääteeman alle vastaamaan yleispiirteisesti kaupunkisuunnittelun aikana teetettävien asiantuntijaselvitysten teemoihin. Näihin teemoihin sisältyi esimerkiksi liikkumiseen, viheralueisiin ja palveluihin liittyviä aiheita sekä yleiseen prosessinhallintaan kuuluvia teemoja. Prosessin aikana kokoustamiseen käytettiin noin 4000 tuntia, jonka lisäksi prosessissa tuotettiin noin 10500 tiedostoa noin 1100 tiedostokansioon. Puhutaan siis valtavista määristä resursseja jo yhden suunnitteluprosessin kohdalla.

Vastaavatko suunnitteluprosessit kestävyyden systeemiseen haasteeseen?

Yhteistyön verkostorakenteet vaihtelivat jatkuvasti prosessin aikana (Kuvio 1). Näillä rakenteilla viitataan siihen, miten paljon eri asiantuntijat osallistuivat samoihin kokouksiin keskustellakseen teemojen keskinäisistä vaikutuksista, eli tapoihin, joilla tieto eri suunnitteluteemojen välillä liikkui. Myös prosessiin osallistuvien henkiöiden määrä, eli verkoston koko, vaihteli prosessin aikana. Toimijoita liittyi prosessin aikana mukaan tai poistui prosessista vieden mukanaan hiljaista ja dokumentoimatonta tietoa. Huolimatta siitä, että henkilöstön vaihtuvuus oli maltillista, vain yksi neljästäsadasta henkilöstä osallistui lähes kaikkiin kuvattuihin vaiheisiin.

Erityisesti prosessin alkuvaiheessa asiantuntijoiden oli mahdollista keskustella toistensa kanssa oppiakseen toistensa teemoihin liittyvistä mahdollisuuksista ja rajoitteista sekä teemojen välisistä riippuvuuksista. Tämä näkyy verkostorakenteen tasapainoisuutena kuvion 1 ensimmäisissä kuvaajissa. Prosessin edetessä suunnitelman sisällöstä keskusteltiin kuitenkin pääosin erillisissä teematapaamisissa, joiden välillä tieto liikkui vain yhden tai kahden henkilön kautta. Yli puolet toimijoista työskenteli vain yhden viidestätoista teemasta parissa prosessin aikana käyden keskusteluita vain muutaman keskushenkilön kanssa. Tähän viittaavat kuvion 1 verkostorakenteet, joissa näkyy useita aliverkostoja. Nämä rakenteet olivat tyypillisiä prosessin alkuvaiheen jälkeen ja vaikuttivat haitallisesti tiedonkulkuun, oppimiseen, suunnitteluratkaisun kokonaisvaltaiseen ymmärrykseen sekä osallisten työmotivaatioon. Monet haastatelluista korostivat, ettei prosessista muodostunut kokonaisvaltaista ymmärrystä yhteistyön temaattisen erottelun vuoksi. Tulosten perusteella sektorikohtaiset kokoukset eivät edistä kestäviin kokonaisratkaisuihin pääsemistä. Herääkin kysymys siitä, miten tämä vaikuttaa kaupunkisuunnittelun kykyyn käsitellä komplekseja haasteita.

Tulosten perusteella suunnittelun kokonaisvaltaisen ymmärryksen syntyminen riippuu vahvasti yhteistyön rakenteista. Tutkitun prosessin verkostorakenteet jakautuivat viiteen perustyyppiin, joista on esitetty kolme keskeisintä kuvassa 2. Yksikeskuksisessa rakenteessa tiedonkulku ja teemojen yhteensovittaminen keskittyivät yhdelle henkilölle. Keskustelua käytiin sektorikokouksissa, eivätkä eri alojen asiantuntijat juurikaan olleet suorassa kontaktissa toisiinsa systeemisen kokonaisymmärryksen tukemiseksi. Täydellisessä rakenteessa toimijat osallistuivat prosessiin tasavertaisesti ja keskustelu eri alojen asiantuntijoiden välillä oli jatkuvaa. Rakenteen haasteena on kuitenkin resurssi-intensiivisyys, kun suuri määrä henkilöitä tapaa toisiaan usein. Monikeskuksiset rakenteet mahdollistivat samanaikaisesti temaattisen asiantuntemuksen syventämisen ja suunnittelun kokonaisymmärryksen vahvistamisen muodostamalla joustavan verkoston, jossa yhden toimijan vaihtuminen ei aiheuttanut riskiä ymmärryksen ja tiedon säilymisen kannalta.

Kuvio 1. Kahden kuukauden jaksoihin jaettu kuvaus prosessin asiantuntijaverkoston muutoksesta neljän vuoden aikana. Yksi piste kuvaa yhtä ihmistä, yhteys pisteiden välillä merkitsee, että henkilöt ovat osallistuneet samaan tapaamiseen. 

Tiedon jakamattomuus estää kestävien suunnitteluratkaisujen syntymistä

Tutkimuksen perusteella kaupunkisuunnittelu vaatii aidosti verkostomaisen toimintatavan. Ymmärryksen lisääminen asiantuntijayhteistyöstä on edellytys suunnitteluprosessien kehittämiselle sekä kestävien suunnitteluratkaisuiden mahdollistamiselle. Tulosten perusteella vahvasti tavoitteellinen verkostoajattelu ei kuitenkaan ole vielä tyypillistä monissa suunnitteluorganisaatioissa. Useissa kunnissa on tunnistettu digitalisaation mahdollisuudet suunnittelun tietopohjan kehittämisessä. Tämän rinnalla on kuitenkin tärkeää muistaa, että kaikkien tiedonkulun rakenteiden perustaso ovat ihmiset, joiden työmotivaatio, persoonallisuus, ja henkilökohtaiset arvot vaikuttavat siihen miten he tätä käytössä olevaa tietopohjaa hyödyntävät, ja miten he tekevät yhteistyötä eri asiantuntuntemustensa välillä.

Tavoitteellinen verkostoajattelu korostaa suunnitteluyhteistyön olevan enemmän kuin ihmisten kokoamista saman pöydän ympärille. Tärkeää on, että tieto eri asiantuntijoiden välillä saadaan kulkemaan ja kehittymään eteenpäin. Kun prosessit perustuvat jaettuun asiantuntemukseen, käytössä olevan osaamisen määrä kasvaa. Tällainen asiantuntijuusrajat ylittävä yhteistyö ei kuitenkaan rakennu hetkessä, vaan verkoston kehittyminen ja luottamuksen syntyminen vaativat aikaa ja pitkäjänteistä suunnittelua. Tietoinen pyrkimys eri asiantuntijuuksia integroivaan prosessirakenteeseen tukee organisaation kykyä oppia ja työskennellä kompleksien haasteiden parissa jatkuvan muutoksen keskellä. Kaupunkien kohtaamat kompleksit haasteet vaativatkin kaupunkisuunnittelun toimijoilta kykyä ja halua asiantuntemuksensa jakamiseen yli sektorirajojen kestävämpien suunnitteluratkaisuiden mahdollistamiseksi.

Kuvio 2. Kolme esimerkkiä prosessin perusrakenteista: yksikeskuksinen, täydellinen ja monikeskuksinen verkosto.

Susa Eräranta toimii arkkitehtina Helsingin kaupungin kaupunkiympäristön toimialalla. Artikkeli perustuu kirjoittajan väitöskirjaan maankäytön suunnittelun ja liikennetekniikan alalta Aalto-yliopistossa.

Kirjallisuus:

Argote, L. 2013. Organizational Learning: Creating, Retaining and Transferring Knowledge. Heidelberg: Springer.

Argyris, C. & Schön, D.A. 1996. Organizational Learning II. Theory, Method, and Practice. Reading, MA: Addison-Wesley.

Batty, M. 2005. Cities and Complexity: Understanding Cities with Cellular Automata, Agent-based Models, and Fractals. Cambridge, MA: MIT Press.

Boonstra, B. 2015. Planning Strategies in an Age of Active Citizenship: A Post-Structuralist Agenda for Self-Organization in Spatial Planning. InPlanning.

de Roo, G. 2017. Ordering Principles in a Dynamic World of Change–On Social Complexity, Transformation and the Conditions for Balancing Purposeful Interventions and Spontaneous Change. Progress in Planning.

Eräranta, S. 2019. Memorize the Dance in The Shadows? Unriddling the Networked Dynamics of Planning Processes through Social Network Analysis. Väitöskirja, Aalto-yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-60-8403-9

Forester, J. 2008. Understanding Planning Practice. Contemporary Movements in Planning Theory, 35–76.

Healey, P. 1997. Collaborative Planning: Shaping Places in Fragmented Societies. Basingstoke: Macmillan.

Holden, M. 2012. Is Integrated Planning Any More than the Sum of Its Parts? Considerations for Planning Sustainable Cities. Journal of Planning Education and Research, 32(3), 305–318.

Innes, J.E. & Booher, D.E. 2010. Planning with Complexity: An Introduction to Collaborative Rationality for Public Policy. London: Routledge.

Schön, D.A. 1983. The Reflective Practitioner: How Professionals Think in Action. New York: Basic Books.

Wasserman, S. & Faust, K. 1994. Social Network Analysis: Methods and applications (Vol. 8). Cambridge, UK: Cambridge University Press.

Kommentoi