Helsinki
  • Aukeama raastuvanoikeuden pöytäkirjasta 1600-luvun lopulta.

Artikkeli |  18.03.2015Seppo Aalto

Kieli- vai kansallisuuskiistoja 1600-luvun Helsingissä?

Vironniemen Helsingin porvaristo ja seurakunta jakautui 1650-luvulla ruotsalaiseen ja suomalaiseen ryhmään. Mihin tämä kahtiajako perustui? Oliko kysymys kielestä vai määrittelivätkö myös muut seikat ”suomalaisten” ja ”ruotsalaisten” väliset rajat?

Helsingin raatihuoneella vallitsi huhtikuun viimeisenä päivänä 1662 jännittynyt tunnelma, kun maistraatti kokoontui valitsemaan uutta raatimiestä kuolleen suurkauppias Hannu Matinpoika Punan vapaaksi jättämälle paikalle. Ehdokkaita oli kaksi: ”suomalaiset” porvarit esittivät Punan ystävää ja liikekumppania kauppias Erik Klemetssonia, ”ruotsalaiset” Tukholmasta Helsinkiin muuttanutta laivuri Arvid Erikssonia.

Vaalin tulos oli Helsingin valta-asetelmien muotoutumiselle erittäin tärkeä. Perinteiden perusteella paikka olisi kuulunut ilman vastaehdokkaiden asettamista Erik Klemetssonille. Nyt ne rikottiin.  Helsingin varakkain ja taloudellisesti vaikutusvaltaisin, häikäilemättömistä toimintatavoistaan tunnettu suurkauppias oli vaarassa jäädä poliittisen vallankäytön ulkopuolelle.

Tällöin maistraattia hallinneet Klemetssonin vastustajat olisivat kaupunginhallinnon kautta kyenneet panemaan kapuloita hänen monesti laillisuuden ja laittomuuden rajan väärällä puolella pyörineiden liiketoimiensa rattaisiin. Silti herää kysymys, yrittivätkö kilpailijat Arvid Erikssonin avulla ainoastaan suitsia Klemetssonin kasvavia valtapyrkimyksiä vai oliko taustalla laajempia ja syvempiä ristiriitoja helsinkiläisten välillä. Jos oli, niin mihin ne perustuivat? Aluksi kannattaa pohtia, miksi ehdokkaiden kannattajat olivat jakautuneet selkeärajaisesti ”suomalaisiin” ja ”ruotsalaisin” porvareihin.

Kieliriita?

Aikaisemmassa tutkimuksessa on korostettu Helsingissä 1650-luvulla puhjenneiden ristiriitojen, joiden yksi heijastuma raatimiesvaali oli, perustuvan kieleen. Pohjan tulkinnalle on antanut suomenkielisten helsinkiläisten vaatimukset kuulla jumalansanaa saarnattavan kirkossa omalla äidinkielellään. Suomenkielisten jumalanpalvelusten pito oli nimittäin tyystin loppunut väen siirryttyä Vanhastakaupungista Vironniemen Helsinkiin. Toinen kieliriitaa puolustava todiste on Helsingin suomenkielisten porvareiden suuhun ruotsinkielisistä pantu toteamus, että ”nämä ovat aiemmin olleet pelkkiä kerjäläisiä ja haluavat nyt kaupunkia hallita".

Toisin sanoen Ruotsin suurvalta yhdenmukaisti valtakuntaa työntämällä suomen käyttöä syrjään sekä kirkon että maallisen hallinnon piiristä. Jakautuminen kahteen leiriin uuden raatimiehen valintakokouksessa ja vaatimus suomenkielistä jumalanpalveluista olivat siis keskusvallan masinoiman kielipolitiikan tulosta.

Todisteet näyttävät vahvoilta, mutta ne eivät kestä syvempää ja laajempaa tarkastelua. Jako ”suomalaisiin” ja ”ruotsalaisiin” ei 1600-luvun Helsingissä perustunut yksinomaan kieleen. Porvareiden erottelu synnyinseudun mukaan oli tuona aikana Ruotsin kaupungeissa yleistä. Viipurissa kansallisuuksia oli kolme: suomalaiset, ruotsalaiset ja saksalaiset. Pienessä Helsingissä riitti kaksi ryhmää, sillä Baltiasta ja Itämeren etelärannikolta muuttaneiden saksalaisten lukumäärä oli vähäinen. Heillä oli sidoksia kumpaakin kansallisuuteen riippuen siitä, kuinka pitkään he olivat asuneet Helsingissä ja mitä sukusiteitä he olivat kaupungissa solmineet. Todennäköisesti saksalaiset muodostivat silti myös pienen kansallisuuden ja kielen yhdistämän ystäväpiirin.

Vanhastaan kaksikielisessä Helsingissä ”suomalaiset” helsinkiläiset käyttivät siis kotikielenään suomea, ruotsia ja joskus jopa saksaa ja ”ruotsalaiset” helsinkiläiset ruotsia ja saksaa. Täten jaossa korostui paikallisuus yhden kokonaisuuden, Ruotsin valtakunnan sisällä eikä äidinkieli.

Viipurissa eri kansallisuuksien välit olivat hyvin riitaiset. Myös Helsingissä ilmapiiri kiristyi 1650-luvulla. Syynä oli Uuden Helsingin perustajan ja suojelijan, kreivi ja valtaneuvos Per Brahen organisoima joukkomuutto Ruotsista Vironniemelle. Muutto kaupunkiin ja kaupungista oli sinänsä tavallinen ilmiö.  Tällä kertaa se ei toiminut vanhan kaavan mukaisesti, sillä Helsinkiin saapui ruotsalaismuuttajia lyhyessä ajassa poikkeuksellisen paljon.

Vielä Vanhassakaupungissa porvariston enemmistö oli alkuperältään suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuneita suomalaisia, joista useat Erik Klemetssonin tapaan hallitsivat molemmat pääkielet. Kansallisuuteen tai kieleen perustuvia kiistoja ja ristiriitoja ei ollut Helsingissä havaittavissa, sillä kaupunkiin muuttaneiden vieraiden porvareiden määrä ei ollut suuri, ja he sulautuivat yleensä kitkatta helsinkiläiseen porvariyhteisöön muun muassa yhteisten liiketoimien ja avioliittojen kautta.

Kaupunkielämä Vironniemelle perustetussa Helsingissä lähti hitaasti liikkeelle ja oli ylemmän ja alemman porvariston välisten, katkeruuden sävyttämien riitojen täyttämä. Uuden kaupungin talous ei myöskään ollut vielä 1650-luvulla varmalla pohjalla ja tulevaisuuden näkymät ja kasvu epävarmat. Helsinki oli kaukana niistä odotuksista, joita valtaneuvosto oli sille asettanut.

Helsingin oma porvaristo oli määrältään vähäinen ja vain harvalla heistä oli varallisuutta harjoittaa esivallan tapulikaupungilta edellyttämää vientiä ja tuontia. Helsinki kaipasi kehittyäkseen kipeästi vieraita kauppiaita, käsityöläisiä ja muita eri alojen ammattilaisia sekä virkamiehiä. Siksi Per Brahe järjesti joukkomuuton Ruotsista silmäteränään pitämäänsä Helsinkiin. Kreivin tavoitteena oli ensi sijassa antaa piristysruiske kaupungin talouselämälle ja taata ripeästi kasvavaan Tukholmaan Uudeltamaalta kuljetettavien elintarvikkeiden ja muiden tavaroiden määrän lisääntyminen. Valtakuntaa yhdistävän ruotsin kielen vahvistaminen muuttoliikkeen avulla tuskin edes juolahti Brahen mieleen.

Varakkaat ruotsalaiskauppiaat toivatkin mukanaan Helsinkiin kaivattua pääomaa, ammattitaitoa, kotimaan kauppaan soveltuvia laivoja, levensivät tavaravirtoja Tukholmaan ja Tukholmasta Helsinkiin ja vilkastuttivat pienporvareita hyödyttävää kaupungin sisäistä kauppaa. Heiltä Helsinki sai myös runsaasti verotuloja, mikä kevensi muiden porvareiden kokonaisrasitusta.

Näistä syistä ”ruotsit” olivat tervetulleita. Sopeutumista helpotti myös se, että heillä ei ollut tarvetta heti saavuttuaan syrjäyttää kovin ottein vanhoja helsinkiläisporvareita tervakomppanian hallitsemilta vientimarkkinoilta, koska he saivat aluksi päätulonsa kaupasta länteen. Helsingin kauppiaskunnan huipun kesken ei esiintynyt selvästi kieli- tai kansalliskysymykseen yhdistettäviä riitoja, vaan ne aiheutuivat useimmiten puhtaasti talouteen ja liiketoimintaan liittyneistä syistä. Sellaisia kaupungissa oli esiintynyt tuhkatiheään koko sen lyhyen elinkaaren aikana.

Mikään lintukoto Helsinki ei kuitenkaan voimakkaan muuttoliikkeen aikana ollut. Syitä kahden kansallisuuden väliseen kitkaan oli myös riittämiin. Ajan myötä ruotsalaiskauppiaiden huippuryhmä onnistui varakkuutensa ansiosta saamaan itselleen merkittävän osan kaupungin maaseutukaupasta ja lähes ainoan vientituotteen, tervan, kiintiöistä. Helsingin hallinnon tärkeimmät virat olivat jo 1650-luvun lopussa ”ruotsalaisten” hallussa ja raadissa heidän asemansa oli vahva.

Kulttuurierot ja arkipäivän elämäntavat saattoivat Tukholman ja Helsingin seuduilla monessa asiassa poiketa toisistaan. Joskus Tukholman liepeiltä tulleet suhtautuivatkin koppavasti ja ylimielisesti outoa murretta tai käsittämätöntä kieltä puhuviin, erikoisesti käyttäytyviin helsinkiläisiin.

Yhteisymmärrystä vähensi ja ryhmäkuntalaisuutta lisäsi myös se, että ystävä- ja suhdeverkostojen puute sai muuttajat eristäytymään omaan seurapiiriinsä. Eristymistä kasvatti vielä se, että tulokkaat törmäsivät arkipäivän elämässä ruotsia ja suomea erottaneeseen kielimuuriin. Enemmistö pitkään kaupungissa asuneista kauppiaista ja porvareista hallitsi molemmat pääkielet, mutta vaikeuksia ja tahattomia väärinkäsityksiä syntyi silloin, kun ainoastaan äidinkieltään ymmärtänyt ”ruotsalainen” kohtasi Uudenmaan ja Hämeen rajaseudun metsäpitäjistä lähteneen, lähes ummikkosuomalaisen pienkauppiaan, käsityöläisen tai palvelijan.

Vakavia väkivaltaisia yhteenottoja ”suomalaisten” ja ”ruotsalaisten” kesken ei Helsingissä esiintynyt. Jännitteet näkyivät hienovaraisemmalla tavalla: arvostuksen ja kunnioituksen puutteena, vaikenemisena, ylimielisyytenä, kyräilynä, kateuden ilmaisuina, halveksuntana ja pahansuopaisina katseina.

Ruotsista Helsinkiin 1660-luvulla muuttanut kauppias Henrik Wisenius valittikin raastuvassa vaimonsa kohtaavan muiden ihmisten taholta jatkuvaa ”kateutta ja vihaa”.  Vuonna 1684, suuren muuttovirran jo laannuttua ja pahimpien jännitteiden kadottua, viisi vuotta aiemmin kaupunkiin saapunut riikinruotsi kauppias Petter Sund nimitteli porvari Johan Bondasta ”suomipojaksi”. Johan ihmetteli Sundin käytöstä. Oliko tarkoitus ehkä pilkata? Paikalla ollut Samuel Forsman taas totesi, että siinä tapauksessa kauppias oli iskenyt harhaan, sillä ”emmeköhän me kaikki ole suomipoikia”. Lopulta Sund ja Forsman ajautuivat käsirysyyn, jota myöhemmin soviteltiin raastuvassa.

Mainittakoon, että kaikki riitaan osallistuneet olivat ruotsinkielisiä ja todennäköisesti ainoa miesten lausuma suomenkielinen sana oli ”suomipoika".

Eikö helsinkiläisporvareiden lausuma ruotsinkielisistä kerjäläisinä, jotka haluavat hallita kaupunkia, ole kuitenkin vahva todiste syvästä ja leveästä kuilusta kahden kieliryhmän välillä, ja katkeruudesta ruotsia puhuvien yrittäessä syrjäyttää vanhat suomenkieliset helsinkiläiset kaupungin johdosta?

Todisteet tästä murenevat palasiksi tarkemmin asiaa tutkittaessa. Yksikään helsinkiläisistä porvareista ei nimittäin kyseisiä sanoja sanonut. Ne tokaisi kirkkoherra Orlanderin talossa kornetti Johan Kristersson Tallberg, joka sanoi oikeudessa esiintyneiden todistajien mukaan sanatarkasti: ”Pormestarit Lars Håkansson ja Michael Zachrisson, raatimiehet Erik Gyntesson, Hans Johansson ja Ericus (kaupunginkirjuri) ovat ruotsalaisia (Svenske) ja eivät olleet aiemmin muita kuin kerjäläisiä, mutta nyt he hallitsevat kaupunkia".

Nimestä päätellen kornetti Tallbergin äidinkieli oli ruotsi ja paikalla olleet helsinkiläiset olivat joko ruotsinkielisiä tai kaksikielisiä kaupunkilaisia. Kaiken lisäksi kirkkoherran läsnä ollessa keskustelua ei käyty suomeksi, koska Orlander ei sitä hallinnut. Johan Tallberg suuntasikin ”halventavat” sanansa Ruotsin puolella valtakuntaa syntyneille ja sieltä Suomeen muuttaneille maistraatin jäsenille. Kyse oli siis tälläkin kertaa kansallisuudesta eikä kielestä. Perimmäinen syy kornetin ärhentelyyn ei myöskään johtunut taloudesta tai yleisestä kahden kansallisuuden välisestä ristiriidasta vaan vanhan oikeuskäytännön väistymisestä uuden tieltä.

Johan Tallberg oli nimittäin 1660-luvun alussa helsinkiläisten todellisuudeksi muuttunut painajainen. Hän riehui humalassa ja aseistettuna kaupungilla ja pahoinpiteli helsinkiläisiä kauppiaita välittämättä näiden arvosta ja asemasta. Väkivallan lisäksi kornetti sai myös syytteen vakavasta kotirauhan rikkomisesta. Häntä ei kuitenkaan saatu millään ilveellä raastuvanoikeuteen vastaamaan teoistaan.

Tallberg uhkaili avoimesti raadin jäseniä selkäsaunalla ja ilmoitti, että ”jos oikeuspormestari ja raati rohkenivat lähettää minulle käräjähaasteen, niin tulen tekemään sen päälle luonnolliset tarpeeni, suljen paperin ja lähetän sen takaisin”. Kesti kaksi vuotta, ennen kuin kaupungin viranomaiset saivat hovioikeuden ja maaherra Ernst Johan Creutzin tiukkojen käskyjen voimalla Tallbergin vihdoin oikeuden eteen vastaamaan rikoksistaan.

Miksi Johan Tallbergin sivallusten pääkohteina olivat maistraatin vasta helsinkiläistyneet ruotsalaiset jäsenet eikä raati kokonaisuutena? Kruunu oli jo pari vuosikymmentä tiukentanut oikeuslaitoksen valvontaa. Rikosasiat oli tuotava alioikeuksien käsiteltäviksi; vanhan perinteen mukaiset oikeuden ulkopuolella tehdyt sopimukset, joissa päätettiin tekijän uhrille maksamat korvaukset, olivat kiellettyjä. Kehitys kohti modernia oikeuskäytäntöä lähti liikkeelle Ruotsista, valtakunnan Suomen puoleisessa osassa muutos oli hitaampaa.

Suomessa tappelupukarit sopivat vielä 1600-luvun puolimaissa riitansa yleisesti ”hyvien miesten” välityksellä ilman oikeuskäsittelyä. Myöskään kornetti Tallberg ei pakoillut vastuutaan humalassa tekemistään pahoista teoista, vaan halusi hyvittää ne perinteisiä tapoja noudattaen. Hän ehtikin sopia korvauksista pahoin rusikoimansa Quirinus Grotin kanssa, mutta sitten yksityisten sopimusten tien katkaisi raati. Se haastoi Tallbergin raastuvanoikeuteen, koska kruunun käskyjä noudattaneet riikinruotsalaiset pormestarit ja kaupunginsihteeri sekä ruotsalaiseen tapaan tottuneet raatimiehet eivät hyväksyneet karkeissa ja vakavissa tapauksissa lain vastaista sovittelua.

Se oli perussyy, miksi Johan Tallbergin ärtymys sai kansallisen värin ja suuntautui kohti vallan Helsingissä ”kaapannutta” ruotsalaista ”kerjäläisjoukkoa”.

Populisti ja kielikiista

Huhtikuun 1662 raatimiesvaalissa ei ollut kyse helsinkiläisten kielikiistasta eikä oikeastaan edes kansallisuuksien välisestä yhteenotosta. Arvid Erikssonin ”ruotsalaiset” tukijat pyrkivät asettamaan rajat suurkauppias Erik Klemetssonin taloudellisille vastapyrkimyksille sulkemalla hänet maistraatin ulkopuolelle.

Tervakomppanian hoitaessa yksinoikeudella tervan viennin oli Klemetsson Helsingin muilla tavaroilla käydyn ulkomaankaupan valtias. Hän oli vallannut myös melkoisen nurkan muuttajien hallitsemasta Tukholman-kaupasta. Se oli piittaamattomuutta kauppiaiden välistä ”konsensusta” ylläpitävistä kirjoittamattomista säännöistä. Niinpä puolustusasemiin ajetut ruotsalaiset huippuporvarit olivat päättäneet pysäyttää tai ainakin hidastaa arveluttavia keinoja käyttäneen Erik Klemetssonin taloudellista etenemistä estämällä hänen pääsynsä kaupungin poliittisen vallan ytimeen.

Porvariston enemmistön muodostaneet suomalaiset pienkauppiaat ja käsityöläiset olivat kaksikielisen Klemetssonin takana, koska heitä hänen liiketoimintansa eivät merkittävästi haitanneet. Päinvastoin hän oli heidän luottohenkilönsä. Klemetssonia voi luonnehtia aikansa populistiksi, joka oli syntyperäinen helsinkiläinen, käsityöläisen poika, tavalliseen pieneläjään myönteisesti suhtautuva lahjoittaja ja suomenkielisten äänitorvi jumalanpalvelusten kielikysymystä ratkottaessa.

Erik Klemetssonin rooli oli suuri Helsingin kaupunkiseurakunnassa 1650-luvulta lähtien lähes 40 vuotta velloneessa kiistassa, joka koski jumalanpalveluksissa käytettyä kieltä. Muuttoliike Ruotsista oli lisännyt ruotsinkielisten määrää Helsingissä, mutta silti väestön enemmistön – etenkin pienporvareiden, käsityöläisten ja palvelusväen – äidinkieli oli suomi.  Osa heistä ymmärsi ja puhui ruotsia vain vähän, Hämeen metsäpitäjistä saapuneet olivat täysin ummikkosuomenkielisiä. Heille jumalansanan kuuleminen omalla äidinkielellä oli yksi hengellisen elämän peruslähteistä.

Myös esivalta piti tärkeänä, että rahvas ymmärsi jumalanpalveluksissa käytetyn kielen. Kruunu käytti kirkkoa ideologisena mielipidemuokkaajana. Papit julistivat saarnastuoleista seurakuntalaisille sekä jumalansanaa että jumalansanalla kuorrutettua kruunun vallan ja sotaisan politiikan oikeutusta. Kirkossa kuulutettiin myös kuninkaan, maaherran ja maistraatin käskyt sekä ilmoitettiin sotakentillä saavutetut voitot.

Toisin kuin Vanhassakaupungissa, Vironniemen Helsingin Pyhän Hengen kirkossa saarnattiin, messuttiin, veisattiin ja luettiin ”viranomaistiedotteita” vain ruotsiksi. Pyynnöt suomenkielisten jumalanpalvelusten aloittamisesta uudelleen kaikuivat papiston keskuudessa kuuroille korville.  Lopulta suomenkieliset suivaantuivat ja valittivat Erik Klemetssonin johdolla syrjinnästä maistraatille korostaen, ”etteivät he saaneet kuulla äidinkielellään vanhan tavan mukaan yhtään saarnaa tai messua, vaikka suorittivat kirkkoherralle kaikki velvoitteensa".

Maistraatti velvoitti kahteenkin kertaan kirkkoherra Jören Orlanderia järjestämään suomenkielisen jumalanpalveluksen joka kolmas sunnuntai. Orlander lupasi noudattaa maistraatin määräyksiä, mutta mitään ei tapahtunut, vaikka maistraatti langetti hänelle tottelemattomuudesta sakot ja myös tuomiokapituli asettui valittajien puolelle. Kuumennutta tilannetta kuvaa hyvin se, että kirkkoherra joutui pyytämään Erik Klemetssonilta raastuvanoikeudessa anteeksi sitä, että oli mustannut kauppiaan mainetta maaherran kanssa käydyssä keskustelussa.

Olivatko Helsingin ”ruotsalaiset” ja ”suomalaiset” seurakuntalaiset juuttuneet tukkanuottasille, missä kumpikaan osapuoli ei halunnut irrottaa otettaan? Halusivatko ruotsinkieliset lopettaa suomen käytön tyystin Helsingin kirkollisesta elämästä? Kumpaankin kysymykseen vastaus on kielteinen. Mitään suurempaa riitaa saarnakielestä ei ole havaittavissa kieliryhmien välillä. Päinvastoin ”ruotsalaisten” hallitsema raati vaati Orlanderia järjestämän kieliasian kaikkia seurakuntalaisia tyydyttävällä tavalla. Myöskään keskusvalta ei katsonut hyvällä Helsingissä vallinnutta tilannetta.

Ratkaisun avaimet olivat kirkkoherran käsissä. Miksi yleensä esivallan tahtoa tunnollisesti noudattanut Orlander ei suostunut ratkaisemaan kiusallista tilannetta järjestämällä kerran kolmessa viikossa Pyhän Hengen kirkossa suomenkielisen jumalanpalveluksen?

Syy jääräpäisyyteen on yksinkertainen: Jören Orlander oli ummikkoruotsinkielinen ja myöskään kappalaisen suomen kielen taidossa ei ollut kehumista. Kirkkoherra pystyi pitämään itse jumalanpalveluksen vain ruotsiksi. Hän olisi joutunut palkkaamaan suomea taitavan apupapin. Siihen hän ei suostunut. Oman papin palkkaa eivät kyenneet maksamaan myöskään vähävaraiset suomenkieliset seurakuntalaiset. Ruotsinkieliset helsinkiläiset taas eivät avanneet kukkarojensa nyörejä, koska asia ei heille kuulunut.

Kiistan kiivain vaihe päättyi vasta Jörn Orlanderin kuolemaan 1661. Laimenneena se jatkui aina vuoteen 1688, jolloin molemmat kielet hallinnut Andreas Ignatius astui kirkkoherran virkaan. Ignatiuksella oli koko joukko vastustajia, mutta suomenkieliset eivät häntä moittineet, sillä pitkän tauon jälkeen he saivat tyydyttävästi palveluja äidinkielellään.

Loppusanat

Maistraatin jäsenten enemmistö vastusti 1662 kokouksessa pitkään Erik Klemetssonin valintaa raatimieheksi. Lopulta niin kuitenkin tapahtui ja päätös oli vieläpä yksimielinen. Sen saneli maaherra Creutz toteamalla: ”Olen kuullut Erik Klemetssonin olevan pätevä ja taitava mies, joka sopii varsin hyvin raatimieheksi”. Sen jälkeen kukaan salissa olija ei uskaltanut avata suutaan ja vastustaa herkästi vihastuvan maaherran tahtoa. Monille helsinkiläiselle paljastui vasta silloin, että Erik Klemetsson oli maaherran luottomies, hänen viides kolonnansa porvariston keskuudessa.

Jyrkkä jako ”suomalaisiin” ja ”ruotsalaisiin” porvareihin katosi parissakymmenessä vuodessa, kun muuttajat sopeutuivat Helsinkiin ja joukkomuutto vaimeni normaaliksi muuttoliikkeeksi. Ensimmäisen Ruotsista tulleen sukupolven jälkikasvu oli jo ”oman kaupungin lapsia”. Kahden pääkielen voimasuhteet eivät myöskään kaupungissa muuttuneet, sillä vuonna 1697 raastuvanoikeuden pöytäkirjan mukaan enemmistö kaupunkilaisista oli suomea puhuvia.

On vielä korostettava, että Helsingissä jako ”suomalaisiin” ja ”ruotsalaisiin” porvareihin ei perustunut ainoastaan äidinkieleen vaan ennen kaikkea kotipaikkaan. Joukkomuutto toi tietysti mukanaan kaupunkiin kiistoja, mutta verrattuna Viipuriin ne olivat lieviä ja alkoivat kadota jo 1670-luvun aikana. Vaatimus suomenkielisistä jumalanpalveluksista taas erottui muista riidoista ja oli selkeästi puhdas kielikysymys. Vastakkain tällöinkään eivät olleet seurakuntalaiset vaan suomenkieliset ja suomen kieltä taitamaton papisto.

Seppo Aalto on Suomen ja Skandinavian historian dosentti Helsingin yliopistossa.

Kommentoi