Helsinki
  • Kuva: Helsingin kaupungin aineistopankki / Kimmo Brandt.

Artikkeli |  19.01.2016Teemu Kemppainen

Koettua hyvinvointia Helsingin seudun lähiöissä

Alustavia tuloksia koetusta terveydestä ja turvallisuudesta

Sosiaalinen ja etninen segregaatio luonnehtii monien Helsingin seudun lähiöiden viimeaikaista kehitystä. Tämä artikkeli valottaa lähiöasukkaiden koettua hyvinvointia kahdesta näkökulmasta, tarkastelemalla koetun terveyden ja turvallisuuden vaihtelua asuinympäristön mukaan. Alustavia tuloksia pohditaan sosiaalisen sekoittamisen politiikan näkökulmasta.

Lähiöissä asuvien koetusta hyvinvoinnista on niukasti ajantasaista tietoa

Suomalaisella hyvinvointi- ja lähiötutkimuksella on pitkät perinteet ja subjektiivisen kokemuksen käsitteellä on kummallakin tutkimusalueella keskeinen asema. Akateemikko Erik Allardtin uraauurtavan sosiologisen työn tuloksena hyvinvoinnin koettu puoli sai jalansijaa pohjoismaisessa hyvinvointitutkimuksen perinteessä, joka oli ruotsalaisen koulukunnan hengessä keskittynyt pitkälti objektiivisiin resurssimittareihin. Pelkkä resurssien kuvaaminen ei Allardtin (1993) mukaan ollut riittävä lähestymistapa, vaan oli myös tarkasteltava kuinka hyvinvointivaltion kansalaiset kokevat elinolonsa (”having”), sosiaaliset suhteensa (”loving”) ja elämänsä merkityksellisyyden (”being”). Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että kokemusmaailmalla on ollut keskeinen asema myös lähiötutkimuksissa.

Kuten koko yhteiskunnan, myös lähiöiden nykytilanne on monessa mielessä muuttunut 1980- ja 1990-lukuihin nähden. Suomalaisen yhteiskunnan perustarakenne on muuttunut, mikä on näkynyt teollisten työpaikkojen menetyksenä ja palvelusektorin kasvuna. Tämä kehitys on horjuttanut erityisesti vähemmän koulutetun väestön asemaa ja on merkinnyt monien lähiöiden kohdalla suhteellisen pysyvää ja korkea työttömyyttä (Stjernberg 2013; Dhalmann 2014). Lisäksi ainakin Helsingin seudulla sosio-ekonominen segregaatio on alkanut limittyä etnisen segregaation kanssa, mikä tarkoittaa sitä, että huono-osaisten asuinalueiden etninen monimuotoisuus on lisääntynyt (Vilkama 2011). Erityisesti 1960- ja 1970-lukujen betonilähiöt ovat olleet julkisessa keskustelussa huolen kohteena näiden kehityskulkujen osalta.

Käytössämme ei ole ollut vankkaan tilastolliseen aineistoon perustuvaa tutkimusnäyttöä koetusta hyvinvoinnista näissä oloissa. Pyrin tässä artikkelissa osaltani täyttämään tätä aukkoa tietämyksessä. Tarkasteluni pohjautuu viime vuonna julkaistuun metodipainotteiseen artikkeliini (Kemppainen 2014), jonka menetelmällistä pääideaa havainnollistin käyttämällä esimerkkeinä kyselyvastaajien raportoimia terveyden ja turvallisuuden kokemuksia. Artikkeli on avoimesti saatavilla verkossa Sosiaalilääketieteellisen Aikakauslehden sivuilla.

Käytössä laaja kyselyaineisto ja Ruututietokannan rekisteritiedot

Käytin tutkimuksessani aineistona KatuMetro-hankkeen laajaa kyselyaineistoa Helsingin seudulta ja Lahdesta vuodelta 2012 (vastaajia 9609, vastausosuus 35,6 %), josta rajasin Lahden pois teknisistä syistä. Kaupunkimaantieteilijä Mats Stjernberg liitti aineistoon Ruututietokannan tiedot (2009) siten, että kukin vastaaja yhdistettiin tilastoruutuun (250 x 250 m), jolloin ruututiedot saatiin analyyseihin käyttöön asuinympäristöä kuvaaviksi kontekstitason muuttujiksi. Suomesta puuttuu koko maan kattava, aidompia naapurustoja kuvaava tilastoyksikkö, joka on käytössä esimerkiksi Ruotsissa ja Ranskassa. Ruutujen avulla päästään verrattain pieneen mittakaavaan käsiksi, mutta ruudun muoto on luonnollisesti irrallinen todellisiin naapurustoihin nähden. Lisätietoja kyselyaineistosta on saataville Laaksosen ym. (2015) tutkimuksesta, lähiö-muuttujan muodostamisen esittelee Stjernberg (2013) ja tässä käytetyn analyysin mittarit ja tekniset yksityiskohdat löytyvät artikkelistani (Kemppainen 2014).

Analyysit perustuvat lineaariseen regressioon, jossa ideana on katsoa, miltä selitettävän muuttujan (esim. koettu turvallisuus) ja selittävien kontekstimuuttujien (lähiö-muuttuja & ruudun sosio-ekonominen luokitus) välinen yhteys näyttää, kun vakioidaan keskeisiä yksilötason tekijöitä, kuten vastaajan ikä, äidinkieli, sukupuoli, kotitalouden muoto, työmarkkina-asema ja vastaajan kokemus kotitalouden toimeentulosta. Analyyseissä huomioidaan otanta-asetelman ja vastauskadon lisäksi tutkittavien ilmiöiden korrelaatio itsensä kanssa tilassa (ns. spatiaalinen autokorrelaatio), mitä voidaan pitää kansainvälisessäkin mielessä edistysaskeleena kyselyaineiston analyyseissä.

Esittelen seuraavassa artikkelin sisällölliset tulokset teemoittain ja teoreettisesti taustoittaen. Tarkemmista yksityiskohdista ja menetelmistä kiinnostunut löytää lisätietoja itse artikkelista. Tulosten tulkinnan kannalta on tärkeää pitää mielessä, että kyseessä on alkuperäisen artikkelin metodipainotteisen luonteen vuoksi ainoastaan alustava analyysi.

Koettu terveys ei juurikaan riipu naapurustosta Helsingin seudulla

Hyvinvointi on pohjoismaisessa tutkimusperinteessä tavallisesti ymmärretty moniulotteiseksi käsitteeksi, joka on kattanut taloudellisten resurssien, koulutuksen ja sosiaalisten suhteiden lisäksi myös mm. terveyden ja turvallisuuden (Johansson 1979).Tässä artikkelissa lähestyn terveyttä ja turvallisuutta kontekstuaalisen sosiaalitutkimuksen näkökulmasta, jolloin erityistä huomiota kiinnitetään tutkimusilmiön ympäristöön: mikä on asuinalueen rooli koetun terveyden kannalta? Entä miten koettu turvallisuus vaihtelee erilaisten naapurustojen välillä?

Niin kutsutulla kontekstivaikutuksella on keskeinen asema kontekstuaalisessa terveystutkimuksessa. Käsite viittaa yksinkertaisesti siihen, että kiinnostuksen kohteena oleva konteksti (esim. asuinalue, mutta myös vaikkapa perhe- ja kouluympäristö) vaikuttaa terveyteen. Kontekstivaikutuksen mahdollinen olemassaolo on terveystutkimuksessa itsessään kiinnostava tutkimuskysymys, ja sen selvittämiseksi on määritettävä, mikä merkitys on alueitten väestörakenteen eroilla. (Chauvin 2005.) Esimerkiksi Helsingistä on tuoretta näyttöä erittäin suurista alueitten välisistä eroista elinajan- ja terveiden elinvuosien odotteissa (Mäki 2015), mutta tämä ei vielä sinänsä viittaa kontekstivaikutuksen olemassaoloon. Aidon kontekstivaikutuksen tapauksessa konteksti vaikuttaa kaikkien sille altistuvien terveyteen, jolloin vaikutusta kuvaava tilastollinen yhteys säilyy, vaikka kontekstien sosio-demografinen koostumus otetaan huomioon vakioinneilla. Erottelulla on myös käytännön merkitystä, sillä politiikkatoimien kannalta on tärkeä tietää, mistä mahdolliset terveyserot johtuvat, jotta niiden tasoittamiseen suunnattavilla toimenpiteillä olisi mahdollisuus onnistua.

Kaupunkitutkijoita kiinnostava konteksti on monessa tapauksessa välitön asuinympäristö eli naapurusto, jolloin puhutaan vastaavasti naapurustovaikutuksista. Ulkomainen tutkimusevidenssi (Kim 2008; Steptoe & Feldman 2011) viittaa naapuruston terveysvaikutuksiin, jotka näyttävät johtuvan osittain sosiaalisen järjestyksen ongelmista. George Galster (2010) on erittellyt naapurustovaikutuksien mekanismeja teoreettisesti ja jakaa ne neljään luokkaan.

1) Sosiaaliset vuorovaikutuspohjaiset mekanismit käsittävät mm. käyttäytymisen, arvojen ja asenteiden leviämisen (”tarttumisen”) naapuruston vertaisryhmissä, sekä alueen sosiaalisen koheesion ja kontrollin.

2) Ympäristömekanismit viittaavat luonnolliseen ja ihmisen luomaan asuinympäristöön, kuten esimerkiksi altistumiseen turvattomuudelle tai ilman, maan ja veden terveyshaittoihin (esim. Myllypuron maanpuhdistusurakka).

3) Maantieteelliset mekanismit viittaavat naapuruston sijaintiin suhteessa taloudellisiin ja poliittisiin voimatekijöihin (esim. erot julkisissa palveluissa).

4) Institutionaaliset mekanismit viittaavat asuinalueen ulkopuolisten toimijoiden rooliin (esim. naapuruston huono maine ulkopuolisten silmissä).

Siirrytään seuraavaksi empiirisiin tuloksiin. Artikkelini analyysien mukaan koetun terveyden taso on 1960- ja 1970-lukujen lähiöissä tuntuvasti heikompi kuin muilla alueilla keskimäärin: erotus on 0,164 pistettä (asteikolla 1–5). Erotus korkeimman ja matalimman sosio-ekonomisen tason ruuduilla on vielä suurempi, lähes 0,3 pistettä. Kontekstuaaliset erot ovat siis selviä ja merkitseviä tilastollisessakin mielessä. Mutta onko kyse vain siitä, että lähiöissä ja matalan sosio-ekonomisen tason ruuduissa asuu sosio-demografiselta profiililtaan sellaisia yksilöitä, jotka ovat näiden yksilöllisten tekijöidensä takia alttiimpia terveysongelmille? Vai vaikuttaako konteksti kaikkiin, myös niihin joilla on suotuisampi tausta?

Vakioimalla vastaajien sosio-demografisia tekijöitä pääsemme askeleen lähemmäs käsitystä siitä, onko kyseessä kontekstivaikutus vai ei. Näiden tekijöiden vakioinnin jälkeen erot kutistuvatkin voimakkaasti. Lähiöt erottuvat edelleen muista alueista tilastollisesti merkitsevästi, mutta ero on enää varsin pieni, luokkaa 0,04–0,05 pistettä. Samoin käy ruudun sosio-ekonomisen tason kertoimille, joissa mainittujen ääripäiden ero on enää luokkaa 0,06–0,07. Alkuperäiset kontekstuaaliset erot viittaavat lähinnä ruutujen välisiin eroihin väestön – ja siis myös vastaajien – sosio-demografisissa tekijöissä, ja näyttö kontekstivaikutuksesta jää siten tällä tutkimusasetelmalla lopulta heikoksi. Koska asetelmaa on kuitenkin mahdollista tarkentaa ja jo nykyiselläänkin kontekstimuuttujat jäivät tilastollisesti merkitseviksi, on jatkotutkimuksissa syytä selvittää tilannetta tarkemmin.

Asuinympäristöllä on selvä rooli koetun turvallisuuden muovaajana

Kokemus asuinalueen turvallisuudesta sijoittuu teemana kaupunkisosiologisen, ympäristöpsykologisen ja kontekstuaalisen krimonologian yhteiselle alueelle ja liittyy olennaisesti kysymykseen sosiaalisesta järjestyksestä. Asuinalueella vallitseva sosiaalinen kontrolli ja järjestyshäiriöt vaihtelevat alueittain, mikä vaikuttaa muiden tekijöiden ohella siihen kuinka turvallisiksi asukkaat kokevat naapurustonsa (esim. Kemppainen ym. 2014). Kontekstuaalinen vaikutus on teoreettisesti ja empiirisesti tyypillisesti niin vahva, ettei siitä olla enää itsessään kiinnostuneita, toisin kuin terveyden tapauksessa. Sen sijaan pyritään selvittämään, mistä asuinalueiden väliset selvät erot sosiaalisessa järjestyksessä ja koetussa turvallisuudessa johtuvat.

Kysymys juontaa historiallisesti  lähes sadan vuoden taakse Chicagon klassiseen kaupunkisosiologis-kriminologiseen tutkimusperinteeseen ja liittyy sosiaalisen disorganisaation käsitteeseen. Käsitteen ydinajatus on, että sosiaalisen järjestyksen ongelmat vaihtelevat naapuruston rakenteellisen perustan mukaan. Köyhyys, muuttovilkkaus ja etninen heterogeenisyys olivat tekijöitä joiden havaittiin vuosisadan alun Chicagossa murentavan naapuruston sosiaalisen vuorovaikutuksen rakenteellista pohjaa siinä määrin, että syntyi ongelmia järjestyksenpidon kanssa. Selitykseksi tarjottiin ajatusta, jonka mukaan alueen rakenteellisen pohjan ongelmat tarjoavat huonon toimintaympäristön asukkaiden itse harjoittamalla sosiaaliselle kontrollille. Tätä ajatusta on näkyvästi kehittänyt viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana kaupunkisosiologi Robert Sampson kollegoineen (1997) ns. yhteispystyvyyden (collective efficacy) käsitteen muodossa.

Palataan seuraavaksi tulosten pariin. Koetun turvallisuuden suhteen tilanne on selvästi erilainen kuin terveyden kohdalla. Kontekstuaaliset erot ovat vahvoja ja säilyvät sellaisina huolimatta vakioinneista. Koetun turvallisuuden taso on lähiöissä selvästi matalampi kuin muilla alueilla keskimäärin: erotus on 0,24 pistettä (asteikolla 1–5). Matalan sosio-ekonomisen tason ruuduissa koettu turvallisuus saa lähes 0,5 pistettä heikomman arvon kuin korkeimman statuksen ruuduissa, mikä vastaa sosiaalisen disorganisaation käsitteen pohjalta syntynyttä odotusta. Kuten sopii odottaa, yksilöllisten tekijöiden vakioinnilla on vähemmän dramaattinen rooli kuin koetun terveyden tapauksessa. Väliä on siis sekä sillä, kuka turvattomuutta kokee että sillä, missä sitä koetaan. Toisin sanoen kontekstuaaliset erot eivät muutu ratkaisevasti, kun kontekstit saatetaan vertailukelpoisiksi vakioimalla turvallisuuden ”kokijoiden” sosio-demografinen koostumus. Alustavan analyysin perusteella lähiöiden heikompi koetun turvallisuuden taso voi liittyä siihen, että ne ovat muihin naapurustoihin nähden keskimäärin matalamman sosio-ekonomisen tason alueita. Vaikka analyysi on näiltä osin hyvin alustava, tulos kuitenkin vastaa aikaisempaa tutkimusnäyttöä.

Sosiaalisen sekoittamisen politiikalle on tutkimusevidenssiä

Tarkastelen lopuksi, mitä alustavat tulokset merkitsevät asuntojen hallintasuhteisiin vaikuttavan politiikan näkökulmasta. Galsterin (2007) mukaan sosiaalisen sekoittamisen poliikkaa on tavallisesti perusteltu korostamalla oikeudenmukaisuutta (mahdollisuuksien tasa-arvo ja sosiaalinen inkluusio) tai koko yhteiskunnan tason hyötyjä taloudellisen tehokkuuden muodossa (solidaarisuus, työvoiman tuottavuus, naapurustoyhteisöjen kestävyys). Galster esittää, että kunnollista evidenssiä ei ole kummankaan näkökulman tueksi.

Helsingin tapauksessa sosiaalisen sekoittamisen politiikan tavoite on kuitenkin ollut erilainen, sillä päämääränä on ollut sosiaalisen järjestyksen ongelmien ehkäisy. Siilitien vuokrataloalueen varhaisvuosien nuorisolevottomuuksista viisastuneena kaupunki päätti välttää vastaisuudessa yksipuolisesti vuokratalovaltaisten alueiden rakentamista (Helsingin Sanomat 2014). Toinen ero muualla Euroopassa käytyyn vilkkaaseen keskusteluun on ajoituksessa, sillä Helsingissä sekoittaminen on ollut ajatuksena ohjaamassa asuinalueitten rakentamista, eikä se ole ainakaan ensisijaisesti ollut jälkeenpäin tehtävää korjauspolitiikkaa – vaikka toki täydennysrakentamistakin on tässä mielessä tehty, esimerkkinä Aurinkolahti Vuosaaressa.

Arvioituna omista lähtökohdistaan käsin, Helsingin sekoittamispolitiikalle näyttää siten olevan empiiristä tukea. Näyttöä on siitä, että Suomenkin oloissa naapuruston sosio-ekonominen taso vaikuttaa koettuun turvattomuuteen (Kemppainen ym. 2014 ja käsillä oleva tutkimus) sekä sosiaaliseen järjestykseen (Kemppainen, työn alla);  kansainvälisessä kaupunkitutkimuskirjallisuudessa tämä havainto on hyvin vakiintunut tulos. Hallintasuhteiden osuuksien sääntelyn kautta on yritetty politiikkatoimilla vaikuttaa asuinalueiden sosio-ekonomiseen koostumukseen. Siinä määrin kuin tämä on onnistunut, on käsillä olevan evidenssin mukaan vaikutettu myös sosiaaliseen järjestykseen.

On luonnollisesti kokonaan toinen kysymys, mikä painoarvo sekoittamispolitiikan muille mahdollisille seurauksilla – aiotuille, toivotuille, ei-aioituille ja ei-toivotuille – annetaan politiikan toimivuuden arvioinnissa. Tämä arvio ei enää sellaisenaan kuulu tutkijan toimialueelle. Tiedossani ei kuitenkaan ole vakuuttavaa Suomen oloihin soveltuvaa tutkimusevidenssiä sekoittamispolitiikan haitallisista seurauksista.

Entä mitä esittelemäni koettua terveyttä koskeva alustava tulos merkitsee tästä näkökulmasta? Näiltäkin osin ulkomainen evidenssi viittaa naapuruston rooliin terveyden muovaajana, erityisesti niin, että sosiaalisen järjestyksen ongelmat voivat vaikuttaa negatiivisesti terveyteen. On mahdollista, että sekoittamispolitiikan vuoksi sosiaalisen järjestyksen ongelmat ovat Helsingin seudulla kansainvälisessä mittakaavassa varsin maltillisia, minkä vuoksi koetun terveyden suhteen ei tässä analyysissä havaittu merkittävää naapurustovaikutusta.

Lopuksi on syytä tuoda esiin tässä esitellyn alustavan analyysin eräs kehittämistä kaipaava kohta, joka on jo otettu jatkotutkimuksissa huomioon. Lähiöitä verrataan analyyseissä karkeasti muihin alueisiin, joka on hyvin heterogeeninen ryhmä: ryhmä ”muu” on jatkossa syytä erotella ainakin pientalo-alueisiin ja kaupunkimaisempaan vertailuryhmään. Valmistelenkin parhaillaan tutkimusta, jossa vertaan Helsingin seudun lähiöitä yhtäältä muihin kaupunkimaisiin alueisiin ja toisaalta pientalonaapurustoihin havaitun sosiaalisen epäjärjestyksen – eli käytännössä havaitun rauhattomuuden – suhteen. Valmistuttuaan tutkimus tulee valaisemaan tarkemmin näiden kolmen aluetyypin eroja sosiaalisen järjestyksen suhteen. Tämän lisäksi teen tutkimusta, jossa vertaan Suomen lähiöitä toisiinsa rauhattomuuden suhteen: tarkoitus on kiinnittää huomiota lähiöiden moninaisuuteen (vrt. Stjernberg 2013) ja selvittää, mikä merkitys sosiaalisella kontrollilla on rauhattomuuden vaihtelussa huono-osaisten ja parempiosaisten lähiöiden välillä. Kummankin tutkimuksen on tarkoitus ilmestyä vuoden 2016 aikana.

Teemu Kemppainen viimeistelee kaupunkisosiologian väitöskirjaansa Helsingin yliopistolla.

Kirjallisuus:

Allardt E (1993): Having, loving, being: an alternative to the Swedish model of welfare research, teoksessa Nussbaum M & Sen A (toim): The Quality of Life. Oxford, Clarendon.

Chauvin P (2005): Approches contextuelles de la santé: des enjeux de méthode et de santé publique, teoksessa Chauvin P & Parizot I (toim): Santé et expériences de soins. Pariisi, Inserm.

Dhalmann H (2014): Lähiöihin kohdistuvat kehittämishaasteet, teoksessa Dhima S (toim): Yhteistoiminnallinen lähiökehittäminen. Kokemuksia yhteisöllisestä ja tulevaisuusmyönteisestä korjauskulttuurista. Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskuksen raportteja 2/2014.

Galster (2007): Neighbourhood social mix as a goal of housing policy. A theoretical analysis. European Journal of Housing Policy, 7, 19–43.

Galster GC (2010): The mechanism(s) of neighbourhood effects. Theory, evidence, and policy implications. Paper for presentation at the ESRC Seminar “Neighbourhood Effects: Theory & Evidence”, St. Andrews University, Scotland, UK, 4-5 February, 2010. Revised 23 February, 2010. (http://clas.wayne.edu/Multimedia/DUSP/files/G.Galster/St_AndrewsSeminar-..., luettu 30.10.2015)

Helsingin Sanomat (2014). Siilitien nuoriso-ongelma otettu opiksi Helsingin asuntopolitiikassa. HS 50 vuotta sitten. HS 20.4.2014.

Kemppainen T (2014): Spatiaalista mallinnusta pistedatalla: kyselypohjainen analyysi koetusta terveydestä ja turvattomuudesta Helsingin metropolialueella. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti, 51, 253–271. (http://ojs.tsv.fi/index.php/SA/article/view/48471/14147)

Kemppainen T & Lönnqvist H & Tuominen M (2014): Turvattomuus ei jakaudu tasan. Mitkä asuinalueen piirteet selittävät helsinkiläisten kokemaan turvattomuutta? Yhteiskuntapolitiikka, 79, 5–20.

Kääriäinen J (2002): Rikollisuuden pelko kasvaa Itä-Helsingissä: asuinalueiden erilaistuminen ja turvattomuuden kokeminen Helsingissä ja Espoossa vuosina 1997 ja 2001. Yhteiskuntapolitiikka, 67, 214–222.

Kim D (2008): Blues from the neighborhood? Neighborhood characteristics and depression. Epidemiological Reviews, 30, 101–117.

Laaksonen S & Kemppainen T & Stjernberg M & Kortteinen M & Vaattovaara M & Lönnqvist H (2015): Tackling city-regional dynamics in a survey using grid sampling. Survey Research Methods, 9, 45–55.

Mäki N (2015): Elinajanodotteen kehitys Helsingissä aluettain 1996–2014. Kvartti 2/2015, 42–58.

Sampson RJ & Raudenbush SW & Earls F (1997): Neighborhoods and violent crime: a multilevel study of collective efficacy. Science, 277, 918–924.

Steptoe A & Feldman PJ (2001): Neighborhood  problems as sources of chronic stress: development of a measure of neighborhood problem, and associations with socioeconomic status and health. Annals of Behavioral Medicine, 23, 177–185.

Stjernberg M (2013): Lähiötutkimus tuo esiin lähiöiden moninaisuuden. Kvartti 4/2013, 64–73.

Vilkama K (2011): Yhteinen kaupunki, eriytyvät kaupunginosat? Kantaväestön ja maahanmuuttajataustaisten asukkaiden alueellinen eriytyminen ja muuttoliike pääkaupunkiseudulla. Tutkimuksia 2/2011. Helsinki, Helsingin kaupungin tietokeskus.

Kommentoi