Artikkeli 20.06.2018  |  Timo Cantell

Kohtaamisia ja kohtaamattomuutta – elämää suuressa kaupungissa

  • Kuva: Flickr.com, Pablo, CC BY-SA 2.0.

Kaupunkikulttuuri

Suurten kaupunkien asukkaat ja heidän tuottamansa kaupunkikulttuuri joutuvat usein erityisen huomion kohteeksi. Kaupunkilaisten valinnat, asenteet ja toimintatavat herättävät joskus myös arvostelua, sillä kaupunkielämä saattaa näyttäytyä etäisenä ja vieraannuttavana – ja sitä kautta itse kaupunkilaisiakin saatetaan pitää jossain määrin tylyinä. Vaikka maailman mittakaavassa Helsinki ei lukeudu suurten metropolien joukkoon, kysymystä on pohdittu myös täällä, onhan pääkaupunkimme Suomen mittakaavassa suuri ja näkyvä.

Kaupunkitutkijoiden klassinen kysymys on, tuottaako elämä ja vuorovaikutus suurissa kaupungeissa tietynlaisia asenteita ja käyttäytymismalleja, jotka ovat tyypillisiä nimenomaan suurkaupunkien asukkaille. Mitä nämä mahdolliset erityispiirteet ovat, miten ne ilmenevät, miten ne ovat selitettävissä? Ovatko suurten kaupunkien asukkaat jollain tapaa vaikeasti lähestyttäviä? Tuottaako elämä kaupungissa etäisiä ihmissuhteita, tylyä asennetta ja välimatkaa toisiin kanssakaupunkilaisiin? Käsittelen artikkelissani tähän tematiikkaan liittyvää keskustelua eräiden keskeisten kaupunkielämää tarkastelleiden tutkijoiden tekstien kautta.

Kaupunkielämä ja varauksellinen elämänasenne

Yhdysvaltalainen Louis Wirth julkaisi vuonna 1938 artikkelin urbanismista elämäntapana. Kirjoituksessaan Wirth hahmottaa elämää suurissa kaupungeissa ja avaa syitä kaupunkilaisten käyttäytymiselle ja toiminnalle. Tekstiä pidetään yhtenä vaikutusvaltaisimmista kaupunkielämän kuvauksista, johon monet tutkijat palaavat säännöllisesti (Wirth 1938).

Wirth selosti, miten ihmisten kanssakäyminen jäsentyy kaupungeissa. Wirthin mukaan nykyaikaisessa, tehokkaasti toimivassa kaupunkiympäristössä päivittäiset kontaktit ovat moninaiset mutta samalla ohuet. Inhimilliset suhteet ovat usein eriytyneitä ja ne vaikuttavat pinnallisilta ja etäisiltä. Toisessa ihmisessä kiinnostaa jokin erityispiirre, esimerkiksi ostovoima tai ulkonäkö, ei niinkään kokonaispersoona. Tai oikeastaan kanssakäyminen kaupungissa jakautuu kahtia: toisaalta ollaan persoonallisessa ja intiimissä vuorovaikutuksessa perheen ja läheisten kanssa, toisaalta harjoitetaan epäpersoonallista asioimista muiden kanssa.

Samalla on tyypillistä, että erilaisiin uusiin ihmisiin suhtaudutaan terveellä epäilyksellä ja kohtaamiset saavat muodollisia piirteitä. Naapurikontaktien merkitys vähenee, välitön sosiaalinen valvonta väistyy virallisen kasvottoman kontrollin tieltä. Fyysinen läheisyys ja samanaikainen sosiaalinen etäisyys aiheuttavat psyykkistä jännitystä. Wirthille metroon tiivistynyt ihmislauma oli urbaanin elämän metafora: yhteen pakattu yhteisö, jonka pinnan alla väreilevät patologiat ja sosiaaliset halkeamat.

Tästä seuraa Wirthin näkemyksen mukaan, että kaupungin julkisilla näyttämöillä, kaduilla, toreilla ja kauppakeskuksissa, liikutaan ikään kuin maski kasvoilla. Toisten lähelle osuneiden ihmisten asiat eivät kaupunkilaiselle kuulu ja vallitsevan sosiaalinen normin mukaan niihin ei pidäkään puuttua. Tästä tehtävä johtopäätös on seuraava: kyseessä ei ole mikään ongelma, vaan pikemminkin looginen seuraus kaupunkielämän asettamista vaatimuksista. Kaupunkielämä suorastaan edellyttää etäisyyttä ja epäilyä, sillä vain tietyllä varautuneella asenteella voimme toimia ja menestyä monien virikkeiden keskellä.

Jo yksin väenpaljous ruokkii varauksellisuutta tai tietynlaista itsekkyyttä. Liikennevälineissä ja kaupan kassalla on houkutus ehtiä ennen muita, tarvittaessa etuillakin, koska tuiki tuntemattomien reaktioista ei tarvitse suuremmin välittää. Vastaantulevia tuntemattomia ei tervehditä, useimpiin ei oteta katsekontaktia, kaikkia ei edes huomata. Eikä tämä ole tarpeellista saatikka odotettua.

Wirthin tulkinnat ovat olleet merkityksellisiä ja niistä on luettu ihmiselämän piirteitä laajemminkin, ei ainoastaan kaupunkielämää kuvaamaan. Kritiikkiä hän on saanut siitä, että hänen mallinsa sopii lähinnä Yhdysvaltoihin. Wirth myös ylikorostaa kaupunkielämän epäpersoonallisuutta, sillä kaupungeissa on toisaalta erilaisia urbaaneja kyliä, paikallisyhteisöjä, joissa voi tapahtua vuorovaikutusta ja kohtaamisia. Voi myös väittää, että uusia sosiaalisia kontakteja ja siteitä nimenomaan syntyy kaupunkitilassa, sen kaltaisia siteitä, joita muualla ei voikaan syntyä.

Itse asiassa nimenomaan kaupunkitila, sen tiiviys, asujaimiston erilaisuus mahdollistaa uusien suhteiden muodostumisen. Samalla kaupunki tuottaa uusia alakulttuureja, ei niinkään lähennä kaikkia asukkaita samanlaiseksi ”massaksi”. Etniseltä, uskonnolliselta tai alakulttuuritaustaltaan erilaiset ihmiset löytävät hengenheimolaisia ja voivat näin synnyttää, ylläpitää ja vahvistaa omaa kulttuuriaan ja identiteettiään. Esimerkiksi maahanmuuttajat hakeutuvat omiensa pariin, taiteilijat toistensa luo ja niin edelleen. Vaikka suuret kaupungit ovat omalla tavallaan muukalaisten maailmoja, tuottavat ne samalla myös mahdollisuuksia ennalta odottamattomien henkilökohtaisten suhteiden syntyyn.

Metropolin mentaliteetit

Jo ennen Wirthiä tunnettu sosiologi Georg Simmel tarkasteli kaupunkielämää katutasolta ja vähän korkeammaltakin. Hän oli kiinnostunut aikansa suurkaupungeista, erityisesti Pariisista, ja kirjoitti suurkaupunkiartikkelina tunnetun tekstinsä vuonna 1903. Simmelin mukaan suurkaupungissa asuvalta yksilöltä edellytetään mentaliteetteja, joita ovat älyperäisyys, kyllästyneisyys, varauksellisuus ja yksilöllinen erottautuminen. Omaksumalla nämä mentaliteetit yksilö oppii luovimaan kaupungin vilinässä, erilaisten virikkeiden ja odotusten keskellä. (Simmel 2005)

Elämä kaupungissa ei Simmelin mukaan ole taistelua luonnon kanssa, vaan pikemminkin se on muuttunut kamppailuksi toisia ihmisiä vastaan. Ja kuitenkin, vaikka kyse on osin vastakkainasettelusta, samalla etsintään parasta mahdollista tapaa elää yhdessä muiden joukossa. Siten kaupungissa asuminen tarkoittaa jatkuvaa ambivalenssia ja satunnaisuutta, vaaroja, yllätyksiä ja niiden avaamia mahdollisuuksia. Tämä vaikuttaa kaupunkilaisten mentaliteettiin ja kokemukseen siitä, mitä kaupunkilaisuus on.

Pinnallisena ja viileänä pidetty, etäisyyttä ottava elämäntyyli on tulkittavissa pikemminkin vastaukseksi ongelmiin kuin ongelma itsessään. Se, mitä sanomme pinnallisuudeksi ja viileydeksi, itse asiassa suojelee ja estää heittäytymästä täydellä tunteella jokaiseen hullutukseen ja hurmokseen. Kyse on rationaalisesta ja täysin järkiperäisestä valinnasta, vaikka se ei välttämättä siltä aina tunnukaan. Tämä on yksi todiste kaupunkielämän ambivalenssista; se tuottaa omat vaaransa ja ongelmansa, mutta samalla suuren määrän mahdollisuuksia.

Järkiperäisyys on Simmelille suurkaupunkielämän tyypillinen piirre. Sille vastakkaisena näyttäytyy pikkukaupunkien tunneperäisyys. Hieman yksinkertaistaen: järki ohjaa suurkaupunkilaisen ja tunne pienempien paikkakuntien asukkaiden elämää. Vaikka kuvaus ei välttämättä anna täyttä oikeutta näiden asukkaiden kokemuksille ja toimintatavoille, Simmel pyrkii tuomaan esille suurkaupunkielämän nopean rytmin, vaihtuvien tilanteiden, psyyken kuormituksen tuottaman eron pienempiin kaupunkeihin nähden. Hitaampi ja tasaisempi elämä ei tuota vastaavaa kuormitusta ja edellytä samankaltaista etäisyyden ottoa ja laskelmointia.

Kohtaamattomuuden taide

Hiljattain edesmennyt ja nykysosiologiaan paljon vaikuttanut Zygmunt Bauman puhui puolestaan navigoinnista nykyelämän metaforana. Jokaisella siirrolla on seurauksensa, joita on hyvä ennakoida ennen seuraavia käänteitä. Elämä on elämistä toisten kanssa, ja omat askelet täytyy sovittaa muiden liikkeeseen. Vaikka ihmiset tarvitsevat toisiaan, he luovivat eteenpäin Baumanin mukaan oikeastaan ollakseen kohtaamatta toisiaan. (Bauman 1991)

Tämä on itse asiassa rationaalinen valinta, sillä nykyelämä edellyttää eräänlaista kohtaamattomuuden tai tapaamattomuuden taitoa, tai suoranaista taidetta (the art of mismeeting). Se on samalla huomaamattomuuden taitoa, kykyä olla liiaksi kiinnittämättä huomiota toisiin, mutta myös kykyä olla tulematta huomioiduksi.

Tapaamattomuuden taito on sikäli vastavuoroista, että edellytämme samanlaista käyttäytymistä myös muilta. Emme loukkaannu, jos vastaantulija ei kiinnitä meihin mitään huomiota, emme odota sen suurempaa huomiota toisilta meitä kuin me heitä kohtaan, odotamme ja edellytämme oman tilamme ja yksityisyytemme kunnioitusta. Kyse on negatiivisesta solidaarisuudesta, mutta tämän käyttäytymismuodon sisäistäneille se ei määrity negatiivisesti eikä positiivisesti.

Kohtaamattomuus on itse asiassa välttämätöntä, jotta selviydymme urbaanissa maailmassa. Selviytymisstrategiamme kaupunkitilassa on nimenomaan sitä, että emme kiinnitä liikaa huomiota toisiin ihmisiin, emme jää tuijottamaan, keskustelemaan, emme antaudu alttiiksi vuorovaikutukselle. Täten voimme säilyttää oman tilamme, koskemattomuutemme, identiteettimme, asemamme. Navigoimme kaupungissa vapaina liiallisista sitoumuksista. Tästä on kysymys kohtaamattomuuden taidossa.

Edellä kuvattu ei ole kuitenkaan kaupunkielämän koko kuva. Bauman toisaalta kirjoittaa siitä, että kohtaamattomuuden taito opettaa meille myös kykyä tulla toimeen toiseuden, muukalaisuuden kanssa. Kaupungeissa opimme antamaan tilaa toisille ja ottamaan tilaa itsellemme. Kyse on jatkuvasta kaupunkitilan käytön neuvottelusta ja jakamisesta, toleranssista. Kaupunkilaisten viileästä asenteesta voi myös syntyä lämpöä. Toleranssissa on Baumaninmukaan suvaitsevaisuuden siemen, ja siinä taas on mahdollisuus solidaarisuuden kasvuun.

Kansalaishuomioimattomuus

Kohtaamattomuuden kuvaa on tarkasteltu terminologisesti myös muin tavoin. Erving Goffman puhui samasta asiasta termillä ”kansalaishuomioimattomuus” (civil inattention). (Goffman 1971). Goffmanin mukaan ihmiset soveltavat kansalaisuushuomioimattomuutta puolin ja toisin, heihin kohdistuu huomioimattomuutta ja he tekevät samoin toisille. Kuitenkin kyseessä on sosiaalisesti kontrolloitu tilanne, jossa kaikki osapuolet kohteliaasti etäisen katseen avulla huomioivat toisensa, mutta eivät kuitenkaan puutu toistensa tekemisiin millään tavalla. Kuitenkin tämän näennäisen etäisen katseen takana on menossa jatkuva tarkkailu ja varuillaanolo, jonka seurauksena tehdään havaintoja siitä, onko esimerkiksi syytä puuttua johonkin asiaan tai vaikkapa paeta.

Keskeistä on se, että omaksumalla kansalaisuushuomioimattomuuden – tai tapaamattomuuden taidon – toimintamalleja, voimme ylläpitää julkista järjestystä ja keskinäistä kanssakäymistä. Olkoonkin, että tämä saattaa näyttäytyä varsin etäiseltä.

Huomioimattomuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että emme tavalla tai toisella näkisi toisia kaupunkitilassa. Jane Jacobs korosti 1960-luvulta lähtien ihmisten ja silmien merkitystä kaupungissa. Hänen mukaansa katseet ja katsojat ovat tärkeitä, sillä silmiä tarvitaan kaduille. (Jacobs 1961)

Erityisesti muukalaiset ja heidän kohtaamisensa kuuluvat osaksi kaupunkielämää. Muukalaiset ovat heitä, jotka tulevat tänään ja asettuvat huomenna aloilleen, kuten Simmel kirjoitti muukalaisartikkelissaan. Suhtautuminen muukalaisiin on yksi keskeisiä kaupunkielämän kysymyksiä, kuinka oppia elämään heidän kanssaan, kuinka ottaa heidät osaksi kaupunkielämää. Tästä myös Jacobs puhui korostaessaan turvallisuuden tunteen tuottamista katutasolle. Siksi Jacobsin havainnot ovat tärkeitä, kohtaamisia ja kohtaamattomuutta harjoittavat ja tuottavat kaupunkilaiset jokapäiväisessä arjessa katutasolla.

Helsinki ja suurkaupungin elämä

Vaikka Helsinkiä ei voi lukea maailman mittakaavassa suurkaupungiksi, Suomen oloissa Helsinkiin ja helsinkiläisiin kohdistuu edellä kuvattuja piirteitä. Muualla maassa saatetaan kohdistaa kysymyksiä oletetuista suurkaupungeille tyypillisistä negatiivisista piirteistä.

Suurten kaupunkien ja kaupunkilaisten puolustukseksi tässä kuvatun keskustelun perusteella voi todeta, että kritiikissä suurten kaupunkien asukkaiden toimintaa kohtaan ei ole mitään uutta ja odottamatonta. Asia on ollut esillä jo pitkään niin meillä Helsingissä kuin muuallakin. Itse asiassa kaupunkilainen ei yksinkertaisesti pysty ottamaan vastaan kaikkia kaupungin tuottamia virikkeitä – kuten visuaalisia virikkeitä, ihmisvirtausta, liikennettä – vaan hänelle on luonteenomaista reagoida kaupungin tuottamaan virikkeiden kokonaisuuteen pitämällä sopivaa etäisyyttä. Tällainen etäisyys saattaa näyttäytyä negatiivisena, tylynä, toisia pois sulkevana. Kaupunkitutkimuksen keskeisten vaikuttajien mukaan tästä ei välttämättä ole kysymys, pikemminkin kyse on siis rationaalisesta valinnasta, sillä kaupunkielämän hyveisiin kuuluu tietyn etäisyyden pitäminen.

Siten helsinkiläiset toimivat ja käyttäytyvät kuten suurten ja keskuskaupunkien asukkaat käyttäytyvät. Suurten kaupunkien mentaliteetti tuottaa ja edellyttää tietynlaista kaupunkilaista asennetta, joka on kaupunkilaisille ymmärrettävä ja rationaalinen valinta. Kyse on kaupunkilaisen tapaamis- ja tapaamattomuustaidon opettelusta ja sen kanssa elämisestä.

Tilan antaminen tuottaa myös kaupunkikokemukseen liitettyä vapautta. Vapautta jäykistä sosiaalisista normeista ja kontrollista, vapautta tehdä uusia ja ennen kokemattomia asioita – vapautta, jota suurkaupungin ilmapiiristä nimenomaan haetaan. Tähän vapauteen osataan myös sopeutua, Helsingin asukkaista kautta aikain suurin osa on ollut muualta muuttaneita. Vähitellen heistä on tullut kaupungin asukkaita ja vähitellen myös he ovat oppineet suomalaisen suurkaupungin mentaliteetteja.

Timo Cantell toimii kaupunkitietopäällikkönä Helsingin kaupunginkansliassa.

Lähteet:

Bauman, Zygmunt (1991). Modernity and ambivalence. Cambridge: Polity Press.

Goffman, Erving (1971).  Relations in Public: Microstudies of the public order. London: Allen Lane.

Jacobs, Jane (1961). The Death and Life of Great American cities. New York: Random House.

Simmel, Georg (2005). Suurkaupunki ja moderni elämä. Kirjoituksia vuosilta 1895–1917. Helsinki: Gaudeamus.

Wirth, Louis (1938). Urbanism as a Way of Life, American Journal of Sociology 44(1), 1–24.

Kommentoi