Helsinki
  • Kuva haudatuista Senaatorintorin alta. Lähde: Senaatintori Historiallisen ajan (1640-) kaupunkialueella tehtyyn kaukolämmitysputkistojen kaivamiseen liittyvä arkeologinen pelastuskaivaus 23.9.-5.11.2012.

Artikkeli |  18.03.2015Elina Maaniitty

Kuolema ja kuolinsyyt 1700-luvun loppupuolen Helsingissä

Helsinki oli 1700-luvun jälkipuoliskolla pieni mutta nopeasti kasvava kaupunki. Kaupungin väestöä rasittivat lukuisat tartuntataudit, aikuisilla kuumetaudit ja lapsilla erityisesti toistuvat isorokkoepidemiat. Pikkulasten osuus kuolleista oli huomattavan suuri. Oman leimansa kaupungille antoi Viaporin linnoitusyhteisön läheisyys, jolla oli vaikutuksensa myös tartuntatautien leviämiseen.

Helsingin väestö 1700-luvulla

Helsinki oli tuhoutunut täysin isossavihassa omien joukkojen poltettua sen maan tasalle. Kaupunkilaiset olivat paenneet ja kaupungista oli tullut venäläinen sotilastukikohta, jonka muonituksesta huolehtivat muutamat Tallinnasta ja Viipurista saapuneet venäläiset kauppiaat. Uudenkaupungin rauha solmittiin vuonna 1721, ja vuoden 1722 lopulla muutamia satoja kaupunkilaisia oli palannut Helsinkiin (Hornborg 1950). Kaupungin väkilukujen perusteella täystuhosta elpyminen oli hidasta. Kaupunkilaisten määrä jumittui pitkäksi aikaa 1 100:n ja 1 300:n välille.

Vuosisadan puolivälissä kaupunki kuitenkin alkoi nopeasti kasvaa. Syynä olivat Viaporin rakennustyöt, jotka aloitettiin vuonna 1748. Linnoitustyöt toivat työmaalle sotilaita rakennustöihin, näiden joukossa myös riikinruotsalaisia rykmenttejä. Kasvavan kaupungin edustalle ja itse kaupunkiin muodostui nopeasti poikkeuksellisen suuri sotilasväestö. Vaikka Viapori, jonka väkiluku pian ylitti huomattavasti Helsingin väkiluvun, ei ollutkaan varsinaisesti osa kaupunkia, oli väestö toki kiinteässä yhteydessä puolin ja toisin. Tämä näkyy konkreettisesti kirkonkirjoissakin, sillä vaikka viaporilaiset lähtökohtaisesti merkittiin omien seurakuntiensa ja rykmenttiensä luetteloihin, löytyy erityisesti 1750-luvulla Helsingin puolelta kuolleiden luetteloista usein viaporilaisiksi mainittuja.

Viaporin rakentaminen vaikutti kaupungin väestöön sotaväen läsnäolon lisäksi monilla muillakin tavoilla. Linnoitustyömaa ja kasvava rakentajien joukko vilkastuttivat kaupankäyntiä, lisäsivät porvariston ja käsityöläisten asiakaskuntaa sekä tarjosivat kaupungin asukkaille monenlaisia työmahdollisuuksia niin lukuisien uusien tiiliruukkien kuin palvelusväkeä tarvitsevien upseeriperheidenkin muodossa. Linnoitustöiden aloittaminen oli Helsingille monella tapaa uuden elämän alku. 1700-luvun jälkipuoliskolla väestönkasvu jatkui tasaisempana, kunnes vuosisadan lopulla väkiluku ylitti 3 000 rajan.

Väestön, erityisesti sotilasväestön, kasvulla ja Helsingin uudella sotilaallisella merkittävyydellä ei ollut ainoastaan hyviä seurauksia. Sodankäynti ja liikkuva sotaväki lisäsivät kulkutautien leviämisen riskiä. Helsingin kannalta riski oli sen välittömässä läheisyydessä olevan linnoitusyhteisön vuoksi suurempi kuin monissa muissa pienehköissä kaupungeissa. Valtaosa sotaväestä oli majoittunut pienelle saarelle, jonka kosteat, kylmät, epähygieeniset ja erittäin ahtaat olot tarjosivat otollisen maaperän erilaisten tautien leviämiselle. Tungosta ja tautitilannetta pahensi myös se, että Viaporiin vakinaisesti sijoitettujen rykmenttien sotilailla oli usein perheensä mukana asuintiloissa, joita ei ollut rakennettu tätä silmälläpitäen. Kesäisin maatöihin kotiseuduilleen matkaavat ruotusotilaat puolestaan kuljettivat tartuntatauteja kaupungista maaseudulle ja toisinpäin.

Murheellinen esimerkki sodankäynnin ja kulkutautien yhteydestä nähtiin vuonna 1789, kun Kustaan sodan melskeissä kaapattu venäläinen sotalaiva Vladislav miehistöineen tuotiin voittoisasti Viaporiin. Laivan mukana saapui tuhoisa pilkkukuume-epidemia, joka ensin Helsingissä riehuttuaan levisi ympäri Suomen (af Hällström 2007). Pilkkukuumeen kanssa samanaikaisesti tai heti sen jäljessä esiintyi tavallista suuremmissa määrin monia muitakin tartuntatauteja, ja niiden yhteisesti aiheuttama Kustaan sodan väestökriisi verotti Helsingin asukaskuntaa erittäin raskaasti. Kuvaavaa on, että kaupunki joutui uudistamaan hautausmaansa, jotta kaikki menehtyneet saatiin haudattua. Vuonna 1790, jolloin pilkkukuume-epidemia oli kaupungissa vahvimmillaan, menehtyi helsinkiläisiä lähes kolminkertaisesti keskimääräiseen vuosittaiseen määrään nähden.

Uudistettu väestökirjanpito ja lapsikuolleisuuden ongelma

Kulkutautien lisäksi Helsinki kärsi 1700-luvulla samasta asiasta kuin koko Ruotsin valtakunta, ja laajemmin koko Eurooppa. Väestönkasvu oli kylläkin nopeaa, mutta samalla lapsikuolleisuus oli erittäin korkea. Valistuksen ajalle ominainen innostus tilastoihin ja kaikenlaiseen olojen parantamiseen ja hyötyjen kasvattamiseen johti Ruotsissa tabellilaitoksen perustamiseen vuonna 1749. Tavoitteena oli aiempaa tarkempi väestökirjanpito, ja uudistuksen myötä syntyneitä, vihittyjä ja haudattuja ennestäänkin kirjanneet seurakunnat saivat tarkempia ohjeita luetteloiden tekoon.

Haudattujen kohdalla tämä näkyi tietojen tarkentumisena, sillä pappien tuli nyt kirjata kustakin vainajasta kuolin- ja hautauspäivä, ammatti, nimi, ikä ja kuolinsyy. Aiemmin kirjatut tiedot olivat olleet melko sattumanvaraisia, ja Helsingin luetteloissakin on vielä 1750-luvun ajan usein puutteita. Viimeistään 1760-luvulla tarkkojen tietojen kirjaaminen vakiintui.

Tarkemman väestökirjanpidon tulokset havahduttivat viranomaiset lapsikuolleisuuden, erityisesti imeväiskuolleisuuden, hälyttävän suureen määrään. Asian korjaamiseen pyrittiin monin tavoin, muun muassa laajoin valistuskampanjoin, joilla korostettiin kansalle imetyksen tärkeyttä pikkulasten terveydelle. Lapsikuolleisuuden nimittäin katsottiin usein olevan seurausta huonosta hoidosta; tosiasiassa kuitenkin pikkulapset olivat erittäin alttiita tartuntataudeille, jotka levisivät tehokkaasti aikana ennen nykyisenkaltaisia rokotuksia.

Tietoutta erilaisista taudeista lisättiin yleistajuisilla, lääkärien kirjoittamilla oppailla, jotka sisälsivät ohjeita tautien tunnistamisesta, hoidosta ja lääkkeiden valmistuksesta sellaisille, joilla ei ollut mahdollisuutta kääntyä ammattilaisten puoleen. Oppaita jaettiin myös seurakunnille kuolinsyiden tunnistamista helpottamaan (Vuorinen 1999).

Pikkulasten korkean kuolleisuuden edessä ajan lääketiede oli kuitenkin voimaton. Ongelmana oli erityisesti isorokko, jota on kutsuttu 1700-luvun kansantaudiksi. Nykyisin täysin hävitetyksi julistettu tauti johti tuolloin joko kuolemaan tai pysyvään immuniteettiin. Siitä tuli ajan myötä lastentauti, joka iski epidemiana muutaman vuoden välein, kun tiettyyn yhteisöön oli ehtinyt syntyä riittävä määrä lapsia, joilla ei immuniteettia ollut (Kallioinen 2005).

Helsingissä isorokkoepidemiat näkyvät kuolleisuudessa selvästi, mutta lasten uhkana oli muitakin epidemioina esiintyneitä tauteja, erityisesti tuhkarokko ja hinkuyskä. Aikuisväestön kuolinsyyt olivat huomattavasti moninaisempia, mutta suurimpia yksittäisiä tappajia olivat erilaiset kuumetaudit sekä keuhkotauti eli tuberkuloosi.

Iän ja sukupuolen vaikutus

Vuosina 1750–1800 Helsingissä menehtyi 5 560 ihmistä, keskimäärin 109 henkeä vuodessa. Lapsikuolleisuuden todellisuudesta kertoo karua kieltään se, että yli puolet näistä vainajista oli iältään korkeintaan 10-vuotiaita. Useimpina vuosina lasten osuus kuolleista oli 45 ja 55 prosentin välillä. Korkeimmillaan se oli vuonna 1794, jolloin pikkulapsia oli 69,7 prosenttia vainajista. Osuus laski alle 45 prosentin lähinnä vuosina, joina aikuisia menehtyi tavallista enemmän. Lapsia ei siis silloin kuollut tavallista vähempää vaan heidän osuutensa laski suhteessa muihin ikäryhmiin.

Lapsikuolleisuudesta puhuttaessa on tässä käytetty mittarina varsin alhaista 10 vuoden ikää siitä syystä, että ”lasten” rajaaminen alle 15- tai 18-vuotiaisiin antaisi kuolleisuudesta hyvin virheellisen kuvan. Tutkimusaikana valtaosa menehtyneistä lapsista kuolikin aivan pikkulapsina. Yli 10-vuotiaiden kohdalla sen sijaan kuolleisuudessa ei ole olennaisia eroja muihin ikäryhmiin nähden. Yleistä käsitystä esiteollisten yhteiskuntien lyhyestä elinajanodotteesta vääristää korkea lapsikuolleisuus. 1700-luvun Helsingissä elettiin usein vanhaksi nykypäivänkin mittapuulla, eivätkä yli 80-vuotiaatkaan vainajat olleet poikkeuksellisia. Ennen modernin lääketieteen aikaa erilaiset taudit koituivat kuitenkin usein aikuisväestön kohtaloksi iästä riippumatta. Tästä syystä menehtyminen parhaassa työiässä oli hyvinkin todennäköistä ja vanhusten osuus kuolleista vähäinen. Vanhuksiksi on tässä katsottu vähintään 65-vuotiaat.

Sukupuolen vaikutus kuolleisuuteen sen sijaan oli erittäin vähäinen. Kuten yllä olevasta taulukosta nähdään, oli naisten ja miesten osuus menehtyneistä tasainen; sukupuoleltaan tuntemattomien ryhmä johtuu siitä, ettei aivan pienten lasten sukupuolta ole aina merkitty, vaikka muut tiedot löytyvätkin.

Miesten ja naisten kuolinsyyt olivat pitkälti samoja. Suurimmat uhat eli tartuntataudit iskivät tasaisesti kumpiinkin. Ainoat merkittävät eroavaisuudet johtuvat naisilla yleisestä synnytykseen liittyvistä kuolemantapauksista sekä miehillä yleisemmistä työhön liittyvistä tapaturmaisista kuolemista. Synnytys- ja lapsivuodekuolemia esiintyi tutkimusaineistossa useita vuosittain, tapaturmat sen sijaan olivat melko harvinaisia ja liittyivät yleensä raskaisiin linnoitustöihin. Myös vesimyllyjen käytön yhteydessä sattui toisinaan tapaturmia.

Kuolinsyistä

Yleisimpiä kuolinsyitä tutkimusaikana olivat isorokko lapsilla ja erilaiset kuumetaudit sekä tuberkuloosi aikuisilla. Kuolinsyiden kirjo oli kuitenkin erittäin laaja, ja tutkittavalla jaksolla Helsingin kuolleiden luetteloissa esiintyy 103 erilaista kuolinsyytä. Tämä osoittaa, että niiden tunnistamisessa ja kirjaamisessa pyrittiin mahdollisimman suureen tarkkuuteen. Pikkulasten kohdalla jouduttiin silti usein turvautumaan merkintään ”tuntematon lastentauti” (okänd barnsjuka) tmv. On esitetty, että tämä kertoisi siitä, että lapsikuolleisuuden ollessa suurta pikkulasten kuolinsyistä ja niiden merkinnästä ei juurikaan välitetty. Tätä käsitystä ei kuitenkaan tue se, että ulkoisesti helposti tunnistettavat kuolinsyyt, kuten isorokko, tuhkarokko, hinkuyskä tai tapaturmat, on pientenkin lasten kohdalla kirjattu.

Tuntemattoman lastentaudin yleisyys kuolinsyynä kuvanneekin lähinnä sitä, että esimerkiksi erilaisten kuumetautien tunnistaminen vainajan ollessa vauvaiässä tai muutaman vuoden ikäinen on aikakauden menetelmillä ollut erittäin vaikeaa. Jossain määrin verrannollinen ilmiö on nähtävissä vanhuuden ja vanhuudenheikkouden kirjaamisessa kuolinsyyksi. Helposti tunnistettavat taudit on erittäin vanhoilla kirjattu siinä missä muillakin, ja iän käyttäminen kuolinsyynä kertonee tapauksista, joissa menehtynyt on ollut yleisesti siinä määrin heikossa terveydentilassa, että selkeän yksittäisen kuolinsyyn määrittäminen on ollut vaikeaa.

Yksittäisistä taudeista merkittävin oli isorokko, joka toistui muutaman vuoden välein. Epidemioiden vakavuus ja vaikutus lapsikuolleisuuteen vaihtelivat, sillä vaikka ne välillä nostivat sitä selvästi, ei isorokkovuosina menehtyneiden lasten määrä aina olennaisesti poikennut vuosista, jolloin tautia ei esiintynyt. Muita lapsilla yleisesti esiintyneitä tartuntatauteja olivat edelläkin mainitut tuhkarokko ja hinkuyskä sekä vuosisadan vaihteen tienoilla toisinaan myös tulirokko. Erityisesti isorokko- ja tuhkarokkoepidemian esiintyminen samanaikaisesti saattoi nostaa lapsikuolleisuutta huomattavasti. Vähäisemmissä määrin pikkulapsilla esiintyi muun muassa halvauksia ja kouristuksia sekä suolistoloisten aiheuttamia kuolemia.

Aikuisväestön terveydelle suurin riski olivat erilaiset kuumetaudit, joita esiintyi jatkuvasti vuodenajasta riippumatta. Kaikkiaan niihin menehtyi tutkimusaikana 1 130 henkeä eli 20,3 prosenttia kaikista vainajista. Jos enintään 10-vuotiaat jätetään pois, on kuumetautien aikuisille muodostama uhka selvemmin nähtävissä, sillä tällöin jäljelle jäävistä 2 729 kuolemantapauksesta 41,4 prosenttia oli niiden aiheuttamia. Todennäköistä on, että kuumetaudit ovat usein olleet pikkulastenkin menehtymisen syynä tapauksissa, joissa heidän kuolinsyytään ei ole osattu kirjata.

Kuumetautien ryhmä sisältää useita taudinnimiä, joiden määrittäminen aikakauden keinoin lienee ollut ammattilaisillekin erittäin vaikeaa. Tällaisia nimityksiä olivat esimerkiksi flussfeber, hetsig feber eli polttokuume sekä todennäköisesti malariaan viitannut fråssa eli vilutauti. Ylipäätään kuolinsyyt olivat, lukuun ottamatta isorokon tai pilkkukuumeen kaltaisia helposti erotettavia tauteja, pitkälti oireenmukaisia: kuolinsyyksi siis merkittiin pikemminkin oireita kuvaava nimitys kuin varsinainen tauti. Erilaisten kuumeiden kohdalla onkin tästä syystä järkevämpää käsitellä niitä ryhmänä kuin erillisinä kuolinsyinä. Kuumetauteihin on luettu myös pilkkukuume, jota vuosien 1788–1791 tuhoisan epidemian lisäksi esiintyy aineistossa satunnaisesti muulloinkin.

Käytettyjen nimitysten ongelmallisuus näkyy myös tuberkuloosin kohdalla. Keuhkosairaudet (esimerkiksi lungsot ja bröstsjuka) olivat erittäin yleisiä, mutta nimitysten takana on voinut olla muitakin sairauksia kuin keuhkotuberkuloosi. Toisaalta tuberkuloosi on voinut monien epäselvempienkin nimitysten taustalla; tällaisia ovat esimerkiksi lukuisat riutumista tai verensyöksyjä kuvaavat kuolinsyyt. Tuberkuloosin aiheuttamien kuolemien määrä onkin erittäin todennäköisesti ollut suurempi kuin suoraan keuhkosairauksiin viittaavat nimitykset antavat ymmärtää.

Verrattain yleisiä kuolinsyitä olivat myös halvaukset, rintakivut ja turvotukset, punatauti ja ripuli sekä nivelkipuja aiheuttaneet sairaudet kuten kihti ja oireenmukaiset ”kuivaa särkyä” kuvaavat kuolinsyyt. Harvemmin esiintyi muun muassa erilaisia syöpiä ja sukupuolitauteja sekä kuolioita ja tulehduksia. Muuta kuin tautikuolleisuutta esiintyy vain hyvin vähän, sillä vaikka aineistosta löytyykin jonkin verran tapaturmaisia kuolemia sekä jokunen itsemurha- ja henkirikostapaus, on näiden osuus marginaalinen. Poikkeus tähän ovat hukkumiskuolemat, joita sattui muutamia vuosittain. Sotaan liittyviä kuolemia ei löydy aineistosta juuri lainkaan, mikä osoittaa, että menehtyneet sotilaat on kirjattu muualle, epäilemättä Viaporin kirkonkirjoihin.

Se, että valtaosan 1700-luvun loppupuolen Helsingin kuolemantapauksista aiheuttivat erilaiset tartuntataudit, kertoo paitsi ajan lääketieteen voimattomuudesta niiden edessä, myös kaupungin olosuhteista. Nopean väestönkasvun, asuintilojen ahtauden sekä Viaporin läsnäolon lisäämän väestön liikkumisen ohella kaupungin yleisellä siisteystasolla ja kunnollisen viemärijärjestelmän puuttumisella on täytynyt olla tautien leviämisessä suuri rooli.

Artikkeli perustuu kirjoittajan tekeillä olevaan pro gradu -tutkielmaan Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian oppiaineessa. Lähdemateriaalina on käytetty Helsingin ruotsalais-suomalaisen seurakunnan kuolleiden ja haudattujen luetteloita vuosilta 1750–1800.

Kommentit

pitkästä aikaa mielenkiintoinen gradu! onnea ja menestystä kirjoittajalle jatkossakin!

Ihan pikkujutu, mutta ajattelin kuitenkin mainita asian. Ruotusotamiehet eivät palanneet Viaporista ruoduilleen keväällä viljelemään torppiaan, vaan syksyllä linnoitustöiden lakattua talven ajaksi. Ruodun talonpojat auttoivat sotamiehen vaimoa maatöissä, jos sotamies joutui komennukselle.

Hienoa, että tällaisesta tutkimushankkesta syntyy pro gradu - töitä, joista myös tiedotetaan asiasta kiinnostuneille. Vaikka ikävä aihe, niin asia ja kirjoitus mielenkiintoinen! Uusia mirkka lappalaisia!

Kommentoi