Helsinki
Kvartti 3/2016 |  07.10.2016Jenni Kuoppa

Miksi käveltävyyden mittarit eivät riitä?

Näkökulmia kävelemiseen ja kaupunkisuunnitteluun

Käveltävyyden (walkability) käsite on löytänyt tiensä myös suomalaiseen keskusteluun, ja kävelemisen edistämisestä on tullut ajankohtainen ja tärkeä politiikka- ja suunnittelutavoite. Helsingissä kaupunkirakenteen tiivistäminen, kantakaupungin laajentaminen ja keskustamaisen rakenteen ulottaminen myös esikaupunkikeskuksiin nostavat käveltävyyden kehittämisen tärkeäksi osaksi tulevia suunnitteluratkaisuja. Suunnittelun kannalta on olennaista pohtia, mitä käveltävyyden käsitteeseen sisällytetään ja kuinka sitä arvioidaan. Artikkelissa tarkastelen kysymystä pohjautuen tutkimukseeni, joka keskittyi kävelijöiden kokemuksiin ja käytäntöihin erilaisissa suomalaisissa kaupunkiympäristöissä, muun muassa Herttoniemessä ja pääkaupunkiseudun kauppakeskusympäristöissä.

Käveleminen on noussut tärkeään osaan kaupungeissa: se on esillä strategioissa, suunnitteludokumenteissa, mediassa, blogeissa ja kaupunkitapahtumissa. Erityisesti ilmastonmuutos ja liikkumattomaan elämäntapaan kytkeytyvät terveysongelmat ovat tehneet selväksi, ettei kaupunkien suunnittelu autoilun ehdoilla voi olla enää tulevaisuudessa vaihtoehto. Käveltävän kaupunkiympäristön luominen on alettu nähdä myös taloudellisena arvona: vetovoimatekijänä, joka houkuttelee asukkaita, asiakkaita ja yrityksiä. (esim. Leinberger & Rodriguez 2016, Leinberger 2007; Speck 2012; Talen & Koschinsky 2013; ks. myös Helsingin kaupunki 2015.) Lisäksi käveleminen elävöittää kaupungin julkisia tiloja ja tuottaa sosiaalisia kohtaamisia. Sosiokulttuuristen merkitysten tarkastelu on kuitenkin jäänyt melko teoreettiseksi, kun kävelemisen määrien lisääminen ja sen helpommin arvioitavat hyödyt ovat korostuneet kävelytutkimuksessa. (Middleton 2011, ks. esim. Solnit 2000; Shortell & Brown 2014, 1-18).

Käveltävyys käsitteenä kuvaa sitä, millainen ympäristö kannustaa ja ohjaa kävelemiseen. Se on muodostunut laajan asiantuntijakeskustelun ja tutkimuksen kohteeksi. Esimerkiksi Jeff Speckin (2012) neljä yleistä periaatetta luonnehtivat käveltävää kaupunkiympäristöä. Kävelemisen on oltava hyödyllistä. On oltava kävellen saavutettavia toimintoja eli syitä kävellä. Toiseksi, ympäristön tulee olla kävelijälle liikenteellisesti ja sosiaalisesti turvallinen. Kolmanneksi, kävelyn on oltava helppoa ja mukavaa. Siirtymien sujuvuuden takaa sopiva ja riittävä infrastruktuuri. Rakennusten tulisi muodostaa katutilasta viihtyisiä, suojaisia ja jäsentyneitä tiloja. Neljänneksi, kävelykokemuksen pitää olla kiinnostava. Arkkitehtuurin ja katuelämän on tarjottava kävelijälle virikkeitä ja vaihtelua. Käveltävyyttä toteuttavat tutkimusten mukaan parhaiten suhteellisen tiiviit monitoimintoiset alueet, joilla on tiheä katuverkko monine reittivaihtoehtoineen. (Speck 2012, 11; ks. myös Southworth 2005; Mehta 2008).

Näitä tekijöitä on muunnettu suunnittelun ja arvioinnin tarpeisiin ympäristöä kuvaaviksi mitattaviksi muuttujiksi ja luotu käveltävyysindeksejä, joita pidetään siirrettävänä ja objektiivisena tapana arvioida käveltävyyttä. Käveltävyyden yhä tarkempi mittaaminen on nähty olennaisena tavoitteena suunnittelun kannalta. Valtava määrä kirjallisuutta on keskittynyt toisaalta mittareiden ja auditointivälineiden kehittämiseen, toisaalta kävelemisen hyötyjen, erityisesti terveysvaikutusten, mittaamiseen. (Sungduck & Talen 2014; Talen & Koschinsky 2013.)  Mittaaminen ja auditointi jättävät kuitenkin paljon huomiotta. Niiden rinnalle on peräänkuulutettu myös laadullisempia tarkasteluita ja sellaisten tekijöiden huomioimista kuin kauneus, paikan henki, sosiaalinen ympäristö ja konteksti, elävyys sekä mikrotason aistiympäristö, joiden mittaaminen teknisin apuvälinein on suhteellisen mahdotonta ja paikan päällä auditoiminen vähintään hyvin työlästä (esim. Mehta 2008; Riggs 2015; Sungduck & Talen 2014).  Olen väitöskirjassani (Kuoppa 2016) pyrkinyt täydentämään tutkimusta tarkastelemalla kävelyä sekä kävelijän ja ympäristön suhdetta lähtien kävelijöiden itsensä kokemuksista tutkijoiden ja suunnittelijoiden määrittämien mittareiden sijaan. Aineistona hyödynsin kävelyhaastatteluja, joista esitän artikkelissa esimerkinomaisesti joitakin katkelmia (ks. Kuoppa 2016, 79—85).

Suunnittelussa käveltävyys on tunnistettu arvona erityisesti keskustakehittämisessä, mutta muut hyvin yleiset elinympäristöt kaupungissa jäävät yhä pitkälti syrjään. Mitä käveleminen ja käveltävyys merkitsevät perinteisen kaupunkikeskustan tai kantakaupungin ulkopuolella, kuten tiivistyvissä lähiöissä tai kauppakeskusten ympäristöissä – tyypillisissä arjen paikoissa? Artikkelissa esitellyt tulokset perustuvat Helsingin Herttoniemessä ja kahden kauppakeskuksen, Espoon Ison Omenan sekä Vantaan Jumbon ympäristöissä kerättyihin aineistoihin.Herttoniemessä (peruspiiri) kerrostuu luonnonläheistä, väljää, maastoon sovitettua 50-luvun lähiörakentamista, tehokkaamman ja rationaalisemman lähiörakentamisen tuotoksia sekä kantakaupunkimaisempaa rakennetta. Kauppakeskuksista Iso Omena edustaa aluekeskustyypin kauppakeskusta ja Jumbo kehätyypin kauppakeskusta. Jälkimmäinen kytkeytyy yleensä heikosti kävelyn reitistöön tai ympäröivään kaupunkikudokseen. (Kauppakeskuksista tarkemmin esim. Rantanen 2010, 35—36.) Mitä kävelykokemukset näissä konteksteissa kertovat käveltävyydestä ja sen suunnittelun mahdollisuuksista?

Käveleminen rikastuttaa arkea ja ympäristösuhteita

Kävellen kaupunki koetaan läheltä, eri aistien välityksellä ja pienipiirteisiä muutoksia ja rytmejä tarkkaillen. Se, mikä liikenteen näkökulmasta pelkistyy siirtymäksi, yhdeksi segmentiksi kulkumuotojakaumassa, on monenlaisten kokemusten, sosiaalisten merkitysten ja ympäristösuhteiden tapahtumapaikka.

Herttoniemessä ympäristön erityispiirteet, erityisesti rakennettuun ympäristöön ja kävelyreitteihin lomittuva luonto nousivat vahvasti esiin haastateltavien myönteisissä kävelykokemuksissa. Luonto ja esimerkiksi vuodenaikaisuus puuttuvat kuitenkin suurelta osin käveltävyyskeskustelusta. Siinä luonto on usein läsnä vain virkistysalueilla, joille mennään erikseen niiden elvyttävien kokemusten vuoksi, tai kadunvarsipuiden määränä. Esimerkiksi Jeff Speck, joka on kirjoittanut yhden tunnetuimmista käveltävyysteoksista suunnittelijoille, ei tunnista luonnonympäristöllä olevan erityistä arvoa kaupungissa kävelijälle: kävelijää viihdyttää vain ihmistoiminta rakenteineen (Speck 2012, 32, 249–250). Herttoniemessä kuitenkin niin toiset ihmiset kuin luonnon elävyys ja vaihtelu lisäsivät kävelyiden kiinnostavuutta arkisissa ympäristöissä, toistuvilla ja rutinoituvilla reiteillä.

No se löytämisen ilo. Se on se suurin – mutta voi hyvänen aika tuoki on taas ruvennu kukkimaan sitte keväällä varsinki – sitte sekin ku mä huomasin että tuolla kasvaa semmonen metsäkuusama yhen koivun juurella, ja mä aattelin että mistä tulee noin hyvä tuoksu, kauas se tuli. Ja että se oli kukassa viime kesänä. Minusta mä en oo koskaan nähny niin kukkivana ku se oli. ( …) Oikeestaan mä rakastan semmosia yllätyksiä, että mä lähden vaan ensin käveleen ja sitten mä rupeen yhtäkkiä et mäpäs käyn kattomas et mitäs on tuon polun päässä...

Herttoniemen kaltaisessa ympäristössä luontokokemukset sekoittuvat voimakkaasti kaupunkimaisempiin kävelykokokemuksiin, kuten sosiaalisiin kohtaamisiin ja ihmisen rakentamaan kulttuuriseen ympäristöön. Kävelijän luontokokemuksia varten ei tarvita rakentamattomia suuria viheralueita, vaan niitä voidaan lomittaa urbaanin osaksi. Lähiöiden tiivistyessä luonnon ja rakennetun ympäristön yhteenliittymisen tavoille voidaan pyrkiä löytämään muotoja, jotka ovat osin tuttuja jo 50-luvulta, osin jotakin uutta.

Tavat kokea ympäristö myös muovautuvat kävelijän kokemusten myötä. Kävelijä kehittää huomiokykyä ja taitoja havainnoida ympäristöään ja suuntautua siinä kohti hänelle itselleen kiinnostavaa koko elämänkaarensa ajan. Ympäristö opitaan tuntemaan ja harjaannutaan hyödyntämään erilaisia ympäristön tarjoamia olosuhteita. Kävelijät valitsevat taitavasti reittejään vaihdellen niitä muun muassa vuodenaikojen ja kaupungin rytmien mukaan, etsiytyen erilaisia kokemuksia kohti.  Tähän liittyy myös juurtumisen kokemuksia, kun kävelijöistä tulee ympäristönsä elämään kiinnittymään pyrkiviä toimijoita.  Kävelijät herättävät kaupungin kadut, puistot, aukiot ja polut eloon, ja samalla kaupungin elämä tulee osaksi kävelijän kokemuksia. Tämä on tärkeää niin kaupunginosan julkiselle elämälle kuin yksilölle itselleen. Eräs haastateltu kuvaa:

Ja nyt sitte tietysti mulla ei oo perhettä, ni tää et nyt kiinnittys, mul on kauhee into kiinnittyy tähän paikkaan ja löytää niitä omia kiinnekohtia ja omia ryhmiä ja semmosia, että mä nyt oon hyväkuntonen, mä oon kuuskytviis, ni jaksan vielä kävellä ja muuta. Että sit mä opin nää väylät et vanhanaki osaan mennä ulos ovesta (…) Ku kuitenki haluais liittyä jotenki tähän ympäristöönsä, ettei vaan se neljä seinää olis sitte...

Tulevaisuudessa Herttoniemen kehittäminen ja kasvu (ks. Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto 2016) voivat auttaa luomaan sellaisia julkisia tiloja, jotka mahdollistaisivat tämän yhä paremmin.  Toimivatko asemanseudut tällaisten mahdollisuuksien toteuttajana? Entä rakenteilla oleva uusi kauppakeskus Hertsi? Vai löytyvätkö ne muualta? Myös asukkaiden oma aktiivisuus on jo tuottanut Herttoniemeen aloitteita kävelykulttuuriin sopivista tiloista ja tapahtumista, kuten pihakirppiksiä, kaupunginosajuhlia ja kesällä 2016 kaupunkilaisten kohtaamispaikaksi avatun Taukotilan. Kävelyn tuottamat ympäristösidokset ja herkkyys nähdä niin ympäristön ongelmia kuin mahdollisuuksia ovat olennainen pohja tällaiselle asukasaktiivisuudelle.

Kävelymahdollisuudet muotoutuvat arjen kokonaisuudessa – myös hypermarketin käytävillä

Kauppakeskusympäristöissä autoliikenteen infrastruktuuri ja kauppakeskusten suuri mittakaava aiheuttivat saavutettavuuteen liittyviä hankaluuksia läheltä, ympäröiviltä asuinalueilta, saapuville asiakkaille. Erityisesti hypermarketit toimivat päivittäistavaroiden ostospaikkoina kävelijän näkökulmasta huonosti. Haastatellut pystyivät kuitenkin myös kauppakeskuksissa hyödyntämään ympäristöään tarpeisiinsa.  Heillä oli taktiikoita suorittaa ostokset mahdollisimman tehokkaasti ja vaivattomasti ja sovittaa ne osaksi arkensa kokonaisuutta. Tästä syntyi odottamattomia tilanteita: kauppakeskukseen kuljettiin kävelyetäisyydeltä autolla, vaikka samaan aikaan kauppakeskuksen lähiympäristön vilkas autoliikenne ja ruuhkautuminen harmittivat monia lähellä asuvia. Hypermarketin pitkien käytävien kiertämisen vaiva kannustaa suuriin kertaostoksiin ja siten autoiluun, vaikka kävely-yhteys kotoa olisi periaatteessa toimiva. Ostosten teko sovittuu autolla hoituvan arjen palaksi ja kauppamatka yhdistetään esimerkiksi työmatkaan autolla. Lisäksi kauppakeskuksen välitön lähiympäristö koettiin usein ankeaksi ja liikenteellisesti turvattomaksi; se ei kannustanut kävelyyn tai ajanviettoon. Eräs haastateltava ajoi joskus autolla kauemmas pienempään kauppaan välttääkseen turhauttavan kävelyn. Toinen halusi kehittää hänelle tärkeän kaupunginosan keskuksen turvallisuutta ja viihtyisyyttä myös kävelijän näkökulmasta.

Automarketin konsepti on sellanen että kilometrikaupalla semmost inhottavaa, mul oli rasitusvammoja urheilun takia jaloissa, mä kaipasin potkulautaa et mä saisin sen maitolitran tuolta perältä. (…) Haastattelija: mitä sulla menee yleensä aikaa tollaseen peruskauppareissuun? Alle tunti. Ja siihen tuntiin sisältyy kävelyä, kävelyä, kävelyä. (…) kävelyyn menee niin kauan, pysäköimiseen, parkkipaikan etsimiseen ja sinne kävelemiseen menee täällä kauppakeskuksen sisällä menee niin paljon aikaa...

mut tää on niin huippuärsyttävä paikka tää. (…) täs ei oo yhtään ajateltu et kukaan vois tulla pyörällä tai kävellen ja tää on kuitenkin pääsisäänkäynti. Tää pääsisäänkäynti on tehty ihan autoille. Tää [aukio sisäänkäynnin edessä] vois olla niinkun tori periaatteessa jos tästä vähän raivais näitä parkkipaikkoja veke. (…) Tässä voi vaalienkin aikaan jotain esitteitä jakaa tai. Tää vois olla paljon viihtyisämpi kyllä, tähän on vaan tottunut. Ja äkkiä juostaan sisään.

Käveltävyys ja saavutettavuus riippuvat paitsi etäisyydestä, myös ympäristön mikrotason piirteistä, kauppakeskuksen rakennustyypistä, konseptista ja koko arjen ja käytäntöjen toiminnallisesta kokonaisuudesta. Suurimittakaavainen, liikenteen solmukohdaksi sijoittuva kauppakeskus hypermarketteineen ei ole välttämättä paras tapa kehittää paremmin käveltävään kaupunkiympäristöön kytkeytyvää, arkea sujuvoittavaa ja kaupunkia elävöittävää kaupallista tilaa.

Muutoksen ituja voi kuitenkin piillä myös kauppakeskuksiin liittyvissä positiivisissa kokemuksissa.  Kauppakeskuksen sisätiloissa käveleminen koettiin usein miellyttävänä, ja kauppakeskus saattoi muodostaa olohuoneen kaltaisen puolijulkisen tilan asukkaille. Kauppakeskukset loivat paikan sosiaalisille kohtaamisille ja kiireettömälle ajanvietolle. Tämä voi aktivoida asukkaita vaatimaan myös parempaa saavutettavuutta muunkin kuin henkilöautoliikenteen näkökulmasta. Kauppakeskuksissa katu palveluineen, mahdollisine oleskelutiloineen ja aukioineen siirtyy kuitenkin yksityiseen sisätilaan. Hukataanko näin kävelijöiden tuottama potentiaali rikastaa katuelämää ja kaupunkikulttuuria? Syntyykö kauppakeskusten liepeille myös elävää julkista tilaa, jos kaupallinen elämä kootaan seinien sisään? Uusia ratkaisuja kaivataan.

Käveltävyys keinona laajempien muutosten toteuttamiselle kaupungissa

Käveltävyys, jos se ymmärretään fyysisen kaupunkiympäristön mitattavina piirteinä, on vasta alku. Tutkimukseni perusteella ymmärrän käveltävyyden pikemminkin tilanteittain erilaisissa ympäristöissä sovellettavina, muovaantuvina nyrkkisääntöinä, joilla voidaan edistää kävelemistä osana laajempia kaupunkielämää koskevia tavoitteita.

Tutkimukseni tarjosi täydentäviä näkökulmia siihen, miksi, missä ja miten kävelemistä tulisi kehittää. Kävelemisen potentiaalit paikka- ja ympäristösuhteita rikastuttavana sekä arkea sujuvoittavana liikkumismuotona tulisi ottaa huomioon suunnittelua ohjaavana argumenttina siinä missä terveyshyödyt tai hiilidioksidipäästöjen väheneminenkin. Ne saattavat olla kävelijöiden itsensä näkökulmasta jopa tärkeimpiä kävelemistä motivoivia tekijöitä, ja ne voivat auttaa luomaan aktiivista kaupunkikulttuuria. Niissäkin ympäristöissä, jotka eivät vastaa keskustaurbaanin ihannetta, voi olla kävelijöille tärkeitä merkityksiä ja kokemuksia, joita suunnittelu voi tukea.

Miten käveltävyyden kehittäminen siis tulisi ymmärtää, paitsi mittarein seurattavina fyysisen ympäristön suunnittelumääreinä? Käveltävyys ei synny vielä tietystä tiiveysasteesta, väyläverkosta tai siitä, että palvelut löytyvät joltakin mitatulta etäisyydeltä. Ratkaisevaa on kaupunkikudos (Speck 2012, 10) ja sen liittyminen ihmisten arjen käytäntöihin. Tämä on lähtökohta, jolle rakentuu se, mikä tekee kaupungista kävelijälle houkuttelevan: toiset ihmiset, eri aisteille tarjottavat kokemukset ja yksityiskohdat, toimimaan kutsuvat ja sujuvakäyttöiset tilat, sekä elävä ympäristö ja luonto.  Tutkimuksessa kävi ilmi, että kaupunkisuunnittelun asettamat ehdot ja rajat liikkumiselle ovat joustavia, sidoksissa arjen kokonaisuuteen ja prosessuaalisesti kehittyviä.

Kokemusperustainen tutkimus voi tuoda uusia näkökulmia käveltävyystutkimukseen, jota on kritisoitu asiantuntijavallan korostumisesta, rationalistisuudesta ja fyysisdeterministisestä asenteesta (Riggs 2015, 2014). Asukkaiden käytäntöjen ja kokemusten ennakoimattomuus on kuitenkin haaste suunnittelulle.

Suunnittelun dilemma on sen kahdessa tärkeässä tavoitteessa: sen pitäisi sekä ohjata kehitystä käveltävämpiin kaupunkiympäristöihin että jättää tilaa kävelemisen arjesta versovien uusien ja ennakoimattomien potentiaalien kasvulle erilaisissa tiloissa. Käveltävyyttä on lähestyttävä myös kontekstisidonnaisena ilmiönä ja tutkittava paikallisesti kävelyn kehittämisen mahdollisuuksia. Uusia mahdollisuuksia voi nousta esiin. Kävelijän hienovireinen havainnoinnin taito ja ymmärrys ympäristöstä tulisi huomioida yhä paremmin myös osallistuvan suunnittelun menetelmiä kehitettäessä. Suunnittelijoiden jalkautuminen kävelijöiden matkaan ja erilaisten kävelykierrosten menetelmien kehittäminen voisi olla hedelmällinen tapa tutustua ympäristöön kävelijän ja asukkaan näkökulmasta.

Kirjallisuus:

Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto (2015) Helsingin liikkumisen kehittämisohjelma. Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston liikennesuunnitteluosaston selvityksiä 2015:4. http://www.hel.fi/hel2/ksv/julkaisut/los_2015-4.pdf

Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto (2016) Helsingin yleiskaava. Selostus. Kaupunkikaava – Helsingin uusi yleiskaava päivätty 6.10.2015. Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston yleissuunnitteluosaston selvityksiä 2016:3.

Kuoppa, Jenni (2016) Kävelyn lupaukset kaupungissa. Kolme tapausta kävelijöiden arjesta ja kokemuksista sekä kaupunkisuunnittelusta. Tampere: Acta Universitatis Tamperensis 2147.

Leinberger, Christopher B. (2007) Option of Urbanism: Investing in a New American Dream. Washington, DC: Island Press.

Leinberger, Christopher B. & Rodriguez, Michael (2016) Foot Traffic Ahead. Ranking Walkable Urbanism in America’s Largest Metros 2016. Washington DC: The George Washington University School of Business. http://www.smartgrowthamerica.org/documents/foot-traffic-ahead-2016.pdf

Mehta, Vikas (2008) Walkable streets: pedestrian behavior, perceptions and attitudes. Journal of urbanism 1:3, 217-245.

Middleton, Jennie (2011). Walking in the city: The geographies of everyday pedestrian practices. Geography Compass 5:2, 90−105.

Rantanen, Annuska (2010) Kauppakeskus kaupunkitilana – integroituminen lähiympäristöön. Teoksessa Kanninen, V. & Rantanen, A. (toim.) Kauppakeskus osana kestävää kulutusta ja kaupunkirakennetta. Espoo: Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja C 82, 34−37. http://lib.tkk.fi/Reports/2010/isbn9789526035420.pdf

Riggs, William (2015) Walkability: to quantify or not to quantify. Journal of Urbanism: International Research on Placemaking and Urban Sustainability, s. 1-3.

Riggs, William (2014). Steps toward validity in active living research: Research design that limits accusations of physical determinism. Health & Place 26 (2014), 7-13.

Shortell, Timothy & Brown, Evrick (2014) Walking in the European City. Quotidian Mobility and Urban Ethnography. Farnham: Ashgate.

Solnit, Rebecca (2000) Wanderlust. A History of Walking. New York: Viking Penguin.

Speck, Jeff (2012) Walkable City. How Downtown Can Save America, One Step at a Time. New York: Farrar, Straus and Giroux.

Southworth, Michael (2005) Designing the walkable city. Journal of Urban Planning and Development 131:4, 246−257.

Sungduck, Lee & Talen, Emily (2014) Measuring Walkability: A Note on Auditing Methods, Journal of Urban Design, 19:3, 368-388.

Talen, Emily & Koschinsky, Julia (2013) The walkable neighbourhood: A literature review. International Journal of Sustainable land Use and Urban Planning. 1:1, 4−63.

Kommentoi

Lehdessä: