Helsinki

Onko Turun kaupunkiseutu erilainen?

Kaupunkien sosiaalisten alue-erojen lisääntyminen Suomessa on varsin tunnettu tosiasia. Tähän viittaavat niin huomiot julkisessa keskustelussa ja kaupunkien kehittämistoimenpiteiden perusteluissa kuin myös enemmistö varsinaisista tutkimushavainnoista.

Tämä on varsin ymmärrettävää, sillä kuntatasoon keskittyvät tutkimukset ovat tuoneet esille suurten kaupunkiseutujen kuntarakenteen olevan sosiaalisen eriytymisen osalta toistensa kaltaisia (Karvonen & Kauppinen 2008). Kaupunkiseutujen keskuskuntiin on keskittynyt taloudellisen kasvun ja vaurauden lisäksi selkeimmin myös asukkaiden huono-osaisuuden ongelmia, ympäristökuntiin puolestaan enemmän hyväosaisuutta.

Toisaalta esimerkiksi valtakunnallisissa Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskuksen (ARA) lähiöprojekteissa on osaksi kohdealueita valikoitunut sosiaaliselta ongelmakuvaltaan hyvin samankaltaisia lähiöitä eri puolilla Suomea. Myös tämä viittaa yhteneviin kehityskulkuihin kaupunkirakenteessa paikkakunnasta riippumatta.

On siis perustellumpaa olettaa, että sosiaalisia aluejakoja koskevat ilmiöt esiintyvät suhteellisen samankaltaisina pääkaupunkiseudun lisäksi myös muilla suomalaisilla kaupunkiseuduilla, kuin ettei näin olisi. Toisaalta pääkaupunkiseutu on monella tapaa poikkeuksellinen. Väestön ja työpaikkojen kasvu on ollut eurooppalaisittainkin huomattavan voimakasta. Lisäksi niin sanottuun sosiaaliseen sekoittamiseen tähtäävää asuntopolitiikkaa on harjoitettu etenkin Helsingissä jo vuosikymmeniä aivan omanlaisella painoarvolla suhteessa muihin suuriin kaupunkeihimme (Vaattovaara & Lönnqvist 2003). Vaikka eri sosiaaliryhmien samalla asuinalueella asumisen mahdollistamista pidetään suomalaiseen asuntopolitiikkaan sisäänkirjoitettuna koodina, missään muualla se ei ole niin voimakkaasti julkilausuttua kuin Helsingissä. Näillä seikoilla on ilmeinen vaikutus sosiaalisten aluejakojen muodostumiseen. Myös kansainvälisessä aihepiiriä koskevassa keskustelussa on korostettu paikallisten analyysien tarvetta. Tietyistä sosiaalisen eriytymisen säännönmukaisuuksista huolimatta on paikallisella historiallisella rakentumisella, suunnittelutraditiolla ja asumista koskevalla sääntelyllä tärkeä osa siinä, miten kaupunkien sosiaalinen eriytyminen ilmenee (van Kempen & Murie 2009).

Suomalaiset kaupunkiseudut ovat jo lähtökohtaisesti erilaisia. Esimerkiksi oman väitöskirjatutkimukseni kohteena olleessa Turussa on kaupunkiasumisen historiaa ja kulttuuria vuosisatojen ajalta, ja se on muokannut omanlaisensa fyysisen ja sosiaalisen aluerakenteen (Andersson 1983). Toisaalta nimenomaan Turkua on pidetty ilmeisimpänä esimerkkinä vanhan puutalokaupungin ja keskustan kivitalojen hävittämisestä sotien jälkeisinä vuosikymmeninä (Lahtinen 2009). Erityisesti kaupunkikeskustan ja lähialueiden asuntorakenne on kokenut monia muutoksia vuosikymmenten aikana. Turun kaupunkiseutu on myös poikennut väestönkasvun suhteen useimmista muista suurista kaupunkiseuduista. Väestönkasvu on ollut erityisesti keskuskaupungissa viimeisen viidentoista vuoden ajan hyvin vähäistä ja painottunut maahanmuuttoon (Turun kaupunki 2012). Muihin suuriin kaupunkeihin verrattuna Turun väestörakenteessa korostuvat eläkeikäiset ja nuoret aikuiset, etenkin opiskelijat, mikä välittyy myös yksinasumisen yleisyytenä (www.nordstat.org). Jopa yli puolet turkulaisista asuinkunnista on yksinasuvia. Väestörakenteen ominaisuuksista johtuen Turussa on ollut muita kaupunkiseutuja vaatimattomampi keskimääräinen tulotaso (Suomen kuutoskaupungit 2007). Kokonaisuudessaan Turun kaupunkiseutua voidaan pitää väestörakenteeltaan ”keskiluokkaisena”, etenkin suhteessa pääkaupunkiseutuun. Kun sosiaalisten aluejakojen tarkastelun keskiössä ovat juuri väestörakenteeseen liittyvät ominaisuudet, voi tällä olettaa olevan merkitystä.

Miten siis on Turun laita? Oman väitöstutkimukseni keskiössä olivat Turun kaupunkiseudun sosiaalista eriytymistä koskevat muutokset ja niiden seuraukset (Rasinkangas 2013). Erityistä huomiota kiinnitettiin sosiaalisen eriytymisen negatiiviseen reunaan, niin sanottuun segregaatioon, jolloin tiettyjen alueiden sosiaalisessa kehityksessä voidaan havaita taantumiseen viittaavia prosesseja. Käsittelemäni kaupunkiseutu muodostui tiiveimmin asutetusta osasta kaupunkiseutua ja sisälsi Turun lisäksi kahdeksan naapurikuntaa ja -kaupunkia. Koska aikaisempaa tutkimusta ei Turun kaupunkiseudun osalta ollut juurikaan tehty, oli tutkimukseni tarkoitus olla eräänlainen perusanalyysi kaupunkiseudun tilasta ja sen kehityksestä.

Kokonaisuudessaan tutkimukseni tulokset vahvistavat aikaisempia, lähinnä pääkaupunkiseutua koskevia havaintoja sosiaalisten aluejakojen syvenemisestä. Yleistäen voidaan todeta, että siinä missä pääkaupunkiseudun kehitys on alkanut muistuttaa muiden eurooppalaisten metropolien kehitystä, muistuttaa Turun kaupunkisedun kehitys monelta osin pääkaupunkiseudun tilannetta.

Selkeimmin yhtäläisyydet välittyvät sosiaalisen eriytymisen heikompiosaisessa päässä olevien alueiden tilanteessa, jonka perusteella muutamat lähiöalueet ovat jääneet jälkeen yleisestä kehityksestä (esim. Vaattovaara & Kortteinen 2012; Seppänen ym. 2012).  Turkua koskevat tulokset vahvistavat tämänkaltaisen kehityskulun olevan ominaisinta 1990-luvun lamatyöttömyyden selkeimmille kohdealueille, joihin työttömyydestä ja taloudellisista vaikeuksista on muodostunut ilmeisen pysyvä ilmiö. Yleinen yhteiskunnallinen kehitys ei ole parantanut näiden alueiden asemaa mutta toisaalta ei olennaisesti huonontanutkaan. Alueiden kehitystä kuvaa niiden tietynlainen ”juuttuminen” sosiaaliseen tilanteeseensa. Tyypillisesti samoista alueista on muodostunut myös kaupunkeihin suuntautuneen maahanmuuton selkeimpiä keskittymiä (Vilkama 2011).

Turussa kyseisiä lähiöalueita erottaa selvimmin muista alueista sosiaalisen ympäristön kehitys, jolloin etusijalle nousevat pääkaupunkiseudun tapaan alueella ilmeneviin häiriöihin ja turvattomuuteen liittyvät tekijät (Kääriäinen 2002; Kortteinen ym. 2005). Sosiaalisen ympäristön negatiivinen kehitys on yhteydessä myös muuttohalukkuuteen. Tulos on samansuuntainen pääkaupunkiseudulla saatujen kanssa, joiden mukaan huono-osaisuuden kasautuminen heikentää hyväosaisten asukkaiden hyvinvointia sosiaalisten häiriöiden vuoksi, ja tällä on yhteys muuttohalukkuuteen. Viimeisimmät pääkaupunkiseutua koskevat tulokset kertovat kantaväestön pyrkimyksistä hakeutua pois maahanmuuttajien eniten asuttamista lähiöistä (Vilkama ym. 2013). Myös Turkua koskevien tulosten perusteella voitiin todeta alueen häiriöistä johtuvaa muuton harkintaa kiistattomasti eniten Turun maahanmuuttajien keskittymissä. Muuton harkinta oli kuitenkin yhteydessä nimenomaan sosiaaliseen ympäristöön liittyviin häiriöihin, ei etniseen asukasrakenteeseen. Esimerkiksi racial proxy -hypoteesilla on viitattu sen kaltaiseen kehitykseen, jossa etnisten keskittymien alueilta suuntautuneen kantaväestön muuttoliikkeen taustalla ovat ensisijaisesti alueen sosiaaliset ongelmat (Harris 1999). Turkua koskevat tulokset eivät myöskään tuoneet esille erityisiä asukasryhmiä, kuten lapsiperheitä, joiden keskuudessa muuton harkinta olisi edellä mainituista syistä poikkeuksellisen korostunutta.

Pääkaupunkiseudun kanssa yhtenevistä havainnoista huolimatta on Turun kaupunkiseudulla myös erityispiirteensä. Tällaisena voidaan pitää pienten asuntokuntien – etenkin ikääntyvän väestön ja nuorten aikuisten – osuuden korostumista sosiaalisen eriytymisen kokonaisuudessa, mikä ei ole ollut ominaista pääkaupunkiseutua koskevissa tulkinnoissa.  Turun kaupunkiseudulle ominainen väestörakenteen keskiluokkaisuus on myös jatkunut ja sosioekonominen rakenne on säilynyt suhteellisen ennallaan 1990-luvun lamasta ja toimialarakenteen muutoksista huolimatta. Vaikka korkeasti koulutettujen asukkaiden asumisvalinnat korostuvat yhtenä sosiaalista eriytymistä nopeuttaneena tekijänä myös Turun kaupunkiseudulla, on tällä huomattavasti vähäisempi rooli kuin pääkaupunkiseudulla. Turun kaupunkiseudun tilannetta kuvastaa pikemminkin se, etteivät paikalliset työmarkkinat pysty työllistämään korkeakoulutettuja samassa suhteessa kuin heitä valmistuu alueen oppilaitoksista. Turulle on ollut ominaista korkeasti koulutetun väestön vastaanottamisen sijaan jo pitkään ”aivovuoto”, joka vie koulutuksensa päättäneitä pois kaupunkiseudun työmarkkinoilta (Aro 2011). Sen sijaan Turun tärkeä rooli koulutuskaupunkina tulee näkyviin tutkimuksessa muodostettujen sosiaalisten aluetyyppien tasolla, nimenomaan nuorten aikuisten ja opiskeluun liittyvän elämänvaiheen osalta. Alueellisena ilmentymänä on Turun keskustan ja sen läheisten alueiden välittyminen kaupunkiseudun sosiaalisesti sekoittuneimpana osana.

Kokonaisuudessaan suomalaisten kaupunkialueiden sosiaalisen eriytymisen tulkintojen kannalta tärkeänä tutkimuslöydöksenä voidaan pitää sitä, että Turun kaupunkiseudulla esiintyy samankaltainen sosiaalisen eriytymisen kehityssuunta kuin pääkaupunkiseudulla. Tämä siitä huolimatta, että väestörakenne poikkeaa osin pääkaupunkiseudusta ja että kaupunkiseutujen välinen kokoero on noin miljoona asukasta. Turun sosiaaliset aluejaot eivät välity kuitenkaan niin selvinä kuin pääkaupunkiseudulla, vaan pikemminkin muutamina yksittäisinä sosiaalisen eriytymisen ääripäihin sijoittuvina alueina. Tästä syystä sosiaalisen huono-osaisuuden ja etnisen keskittymisen alueet ovat Turun kaupunkiseudulla kenties pääkaupunkiseutua erottuvampia ja keskittyminen tietyltä osin selvempää. Voimakas väestönkasvu voi toimia pääkaupunkiseudulla alueellisia eroja hillitsevänä tekijänä.

Suomalaisen yhteiskunnan sosiaalinen kehitys viimeisen parin vuosikymmenen aikana on siis tuonut selkeästi havaittavissa olevia aluejakoja pääkaupunkiseudun ohella myös Turun kaupunkiseudulle.  Esimerkiksi havainnot köyhyyden aiempaa voimakkaammasta keskittymisestä kaupunkeihin ja köyhyyden monimuotoistumisesta ovat johdonmukaisessa yhteydessä saatuihin tuloksiin (Rasinkangas 2013, 20–21). Selkeimmin yhtenäiset piirteet välittyvät nimenomaan sosiaalisen eriytymisen huono-osaisessa päässä. Vaikka ainakaan Turun osalta kehityksen seurauksena ei ole havaittavissa alueellisia taantumiskierteitä, vaan voidaan edelleen puhua pikemminkin alueellisista köyhyystaskuista, on kehitykseen syytä kiinnittää huomioita. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla saadut havainnot viittaavat osin köyhyystaskujen leviämiseen ja alueellisten erojen edelleen voimistumiseen (Vaattovaara & Kortteinen 2012). Samankaltaiset kehityskulut perustelevat vuoropuhelua myös hallinta- ja ratkaisukeinojen etsinnässä.

Jarkko Rasinkangas toimii yliopistonlehtorina Turun yliopiston sosiaalitieteiden laitoksessa.

Kirjallisuus:

Andersson, Harri (1983): Urban structural dynamics in the city of Turku, Finland. Fennia 161:2, 145–262.

Aro, Timo (2011): Aivovuoto on Turun seudun haaste. Turun kaupunki, kaupunkitutkimus- ja tietoyksikkö, tutkimuskatsauksia 3. Turku.

Harris, David R. (1999): "Property values drop when blacks move in because. . .": racial and socioeconomic determinants of neighborhood desirability". American Sociological Review 64:3, 461–479.

Karvonen, Sakari & Kauppinen, Timo M. (2008): Hyvinvoinnin vajeet maalla, kaupungeissa ja kaupunkikeskuksissa. Teoksessa: Moisio, Pasi, Karvonen, Sakari, Simpura, Jussi & Heikkilä, Matti (toim.): Suomalaisten hyvinvointi 2008. Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus (THL), Helsinki, 276–292.

Kortteinen, Matti, Tuominen, Martti & Vaattovaara, Mari (2005a): Asumistoiveet, sosiaalinen epäjärjestys ja kaupunkisuunnittelu pääkaupunkiseudulla. Yhteiskuntapolitiikka 70:2, 121–131.

Kääriäinen, Juha (2002): Rikollisuuden pelko kasvaa Itä-Helsingissä – asuinalueiden erilaistuminen ja turvattomuuden kokeminen Helsingissä ja Espoossa vuosina 1997 ja 2001. Yhteiskuntapolitiikka 67:3, 214–222.

Lahtinen, Rauno (2009): Turun puretut talot I. K & H kustannus, Turku.

Rasinkangas, Jarkko (2013): Sosiaalinen eriytyminen Turun kaupunkiseudulla – tutkimus asumisen alueellisista muutoksista ja asumispreferensseistä. Siirtolaisuusinstituutin tutkimuksia A 43. Turku.

Seppänen, Marjaana, Haapola, Ilkka, Puolakka, Kalle & Tiilikainen, Elisa (2012): Takaisin Liipolaan – lähiö fyysisenä ja sosiaalisena asuinympäristönä. Ympäristöministeriön raportteja 14. Helsinki.

Suomen kuutoskaupungit (2007): Tilastollisia erityispiirteitä. Helsinki.

Turun kaupunki (2012). Muutoksen suunnat (4), ajankohtaiskatsaus Turusta. Turun kaupungin keskushallinto, strategia ja viestintä. Turku.

Vaattovaara, Mari & Kortteinen, Matti (2002): Polarisoituuko pääkaupunkiseutu? Teoksessa: Heikkilä, Matti & Kautto, Mikko (toim.). Suomalaisten hyvinvointi 2002. Sosiaalialan tutkimus- ja kehittämiskeskus (Stakes), Helsinki.

Vaattovaara, Mari & Kortteinen, Matti (2012): Segregaatiosta ja sen inhimillisestä ja yhteiskunnallisesta merkityksestä. Talous & yhteiskunta 40:3, 60–66.

Van Kempen, Ronald & Murie, Alan (2009): The new divited city: changing patterns in European cities. Tijdschrift voor Economische en Sociale Geografie 100:4, 377-398.

Vilkama, Katja (2011): Yhteinen kaupunki, eriytyvät kaupunginosat? Kantaväestön ja maahanmuuttajataustaisten asukkaiden alueellinen eriytyminen ja muuttoliike pääkaupunkiseudulla. Helsingin kaupungin tietokeskus, tutkimuksia 2. Helsinki.

Vilkama, Katja, Vaattovaara, Mari & Dhalmann, Hanna (2013): Kantaväestön pakoa? Miksi maahanmuuttajakeskittymistä muutetaan pois? Yhteiskuntapolitiikka 78:5, 485-497.  

Kommentoi

Lehdessä: