Helsinki
  • Kuva: Kari Hakli, Helsingin kaupunginmuseo.

Artikkeli |  19.03.2015Mika Mäkelä

Puu-Kallion saneeraus oli vuosikymmenten palapeli

Helsingin Kallion kaupunginosaan syntyi 1800-luvun loppupuolella työväestön asuttama puutaloalue. Tästä sittemmin Puu-Kalliona tunnetusta puutaloalueesta on jäljellä vain vähäiset muistot, koska se purettiin eli saneerattiin kokonaan toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä muutamaa rakennusta lukuun ottamatta. Artikkelissani tarkastelen tätä saneerausprosessia ja sen tuloksia. Artikkeli pohjautuu historian väitöstyöhöni ja aluetieteen pro gradu -tutkielmaani (2013).

Saneerauksen taustalla modernismin aatteet

Kallion kaupunginosaan, nykyisten Linjojen osa-alueelle, syntyi 1800-luvun loppupuolella Sörnäisten sataman ja teollisuusalueen kehittymisen jälkiseurauksena tiiviisti rakennettu puutaloalue, joka oli pääosin työväestön asuttama. Nopean rakentamisen mahdollistamiseksi puutaloalue muodostettiin jakokaavalla ja liitettiin kaupungin asemakaavaan käytännössä valmiiksi rakennettuna 1901. Asemakaavan myötä astui voimaan myös kaupungin silloinen rakennusjärjestys, joka salli rakentaa tonteille monikerroksisia kivitaloja. Puutalojen sekaan nousikin 1920–30-luvuilla yksittäisiä kerrostaloja Helsingin kasvun myötä (Kuoppamäki-Kalkkinen 1984, 76, 81).

Toisen maailmansodan jälkeen puutaloalue joutui laajamittaisen saneerauksen kohteeksi. Saneeraus kosketti etenkin puutaloalueen yhtenäisimmin säilynyttä läntistä osaa ns. Etu-Kallion alueella, koska se sijaitsi otollisesti keskustan lähettyvillä. Siellä oli myös parhaimmat mahdollisuudet toteuttaa uuden ajattelutavan mukaista rakentamista. Muu osa Puu-Kalliosta oli jo pidemmälle rakentunut uusilla kerrostaloilla, kuten myös muu Kallio Eläintarhan huvila-aluetta lukuun ottamatta (Mäkelä 2013). Tutkimusalue on rajattu oheisessa kartassa.

Kuva 1. Tutkimusalue nykytilassa (Bing Maps -karttapalvelu 2015, muokannut Mäkelä 2015).

Kallion saneerauksen taustalla vaikuttivat voimakkaasti kansainvälisen modernistisen kaupunkisuunnittelun ja arkkitehtuurin aatteet, jotka nousivat Suomessakin 1930-luvulla ihanteiksi modernismin alkuvaiheen, funktionalismin myötä. Vaikutteet tulivat Ruotsista, Keski-Euroopasta, Englannista ja Yhdysvalloista. Suomessa saneeraus vakiintui käsitteenä tarkoittamaan Ruotsin mallin mukaisesti rakennuksen tai jonkin alueen rakennusten purkamista ja uudisrakentamista (poistava saneeraus) kunnostustoimenpiteiden (säilyttävä saneeraus) sijaan.

Kaupunkisuunnittelussa modernismi perustui tiettyyn ideologiaan terveellisestä asuinympäristöstä. Sen keskeisten vaatimusten – valoa, ilmaa ja aurinkoa – katsottiin modernismin ideologien, kuten Le Corbusier’n mielestä parhaiten toteutuvan rakentamalla avoimia, yksittäisiin torni- tai lamellitaloihin perustuvia korttelirakenteita (Helander 1972, 22–23). Tämä oli vastakkainen ajattelutapa aikaisemmin kaupunkirakenteelle tunnusomaisille umpikortteleille ja tiheälle rakentamiselle, jotka modernistien mielestä olivat tuottaneet epämiellyttävät ja ankeat kaupunkiympäristöt (Tuomi 2005, 22, 24). Ideologisesta vastakkainasettelusta johtuen modernismi ei nähnyt aikaisemmissa rakennustyyleissä tai vanhoissa kaupungeissa juurikaan säilyttämisen arvoista. Modernismin tullessa toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa kaupunkisuunnittelun valtavirraksi näkemys johti laajamittaiseen vanhojen rakennusten ja kokonaisten kaupunginosien purkamiseen (Tuomi 2005, 49). Suomessa tämä koski yleensä kaupungin keskustassa tai sen lähialueilla olleita vanhoja puutalo-alueita, jonka seurauksena esimerkiksi Tampere ja Hämeenlinna muuttuivat perusteellisesti.

Visioita uudesta Kalliosta

Ensimmäisen kerran Puu-Kallion laajamittaista saneerausta alettiin valmistella 1930-luvulla. Saneerausta perusteltiin alusta asti alueen tiheällä asutuksella, huonolla paloturvallisuudella ja asemakaavan puistojen vähyydellä. Kaupunkisuunnitteluviraston edeltäjä, kiinteistötoimiston (vuodesta 1954 lähtien kiinteistöviraston) asemakaavaosasto (Kuoppamäki-Kalkkinen 1984, 106) laati Kallion ”tervehdyttämiseksi” suunnitelmia suurpihoista ja puistoalueiden lisäämisestä (Kallio on tiheimmin… 1935), jotka eivät kuitenkaan puutaloalueella toteutuneet. Näiden sijaan esimakua tulevasta rakentamisesta saatiin, kun 1930-luvulla Hämeentielle (numeroihin 38–44) toteutettiin kaupungin rakennustarkastaja Harald Andersinin suunnitelman pohjalta Kallion ensimmäinen umpikorttelimallin rikkonut lamellikortteli. Siinä rakennukset sijoitettiin kohtisuoraan katua vasten avaamalla samalla korttelin piha-alue muun muassa asuntojen valonsaannin ja näköalojen parantamiseksi (Andersin 1933, 20–21).

Toisen maailmansodan aikana saneerauksen suunnittelu jatkui asemakaavaosastolla, jossa apulaisasemakaava-arkkitehti Berndt Aminoff laati 1943–44 Kalliota ja sen ympäristöä varten kaksi toteutumatonta saneerausluonnosta (HKA 1944a, 19444b). Niissä oli umpikortteleita välttäen vaihtoehtoisesti korvattu uudisrakennuksilla joko puutalot tai koko rakennuskanta (Näveri 2012, 25). Katuverkko ja korttelirakenne säilytettiin pääosin ennallaan.

Sodan jälkeen Helsingin kaupunkisuunnittelijat alkoivat 1940-luvulla huolestua sen aikaisen rakennusjärjestyksen sallimasta suuresta tonttien rakennusoikeudesta. Vuonna 1947 Aminoff kritisoi silloisen rakennusjärjestyksen tuottamista ongelmista uudisrakentamisen osalta kantakaupungin vanhoissa kaupunginosissa. Tilanne oli pahin Linjoilla, koska siellä oli puutalovaltaisena alueena vielä paljon tilaa uusille kerrostaloille. Jos puutalot olisivat korvautuneet kerrostaloilla tiiviin asemakaavan ja suuren rakennusoikeuden mukaisesti, tuloksena olisi ollut Aminoffin mielestä slummiksi rakennettu umpikorttelialue (Aminoff 1947, 109).

Samaan aikaan Euroopassa modernismiin uskoneet kaupunkisuunnittelijat uudistivat sodassa kärsineiden kaupunkien keskusta-alueita, koska he näkivät tässä tilaisuuden korvata niiden vanhoja ja epämiellyttäviksi koettuja rakenteita. Myös Helsingissä keskustan suunnittelu nousi sodan jälkeen kaupunkisuunnittelun tärkeäksi kohteeksi (esim. Kervanto Nevanlinna 2002, 194), johon kytkeytyi myös keskustan läheisyydessä sijainneen Puu-Kallion tulevaisuus. Vuonna 1948 keskustan aatekilpailussa tulevalle kehittämiselle haettiin suuntaviivoja (Helsingin keskiosien… 1951, 37–38). Voittanut ehdotus kattoi Kallion osalta vain pienen osan, mutta Toisen linjan ja Helsinginkadun varrelle kaavailtuja avoimia korttelirakenteita lamelli- ja tornitaloineen sovellettiin myöhemmin osaan saneeratuista Puu-Kallion kortteleista.

Aatekilpailun jälkeen kaupunki perusti rakennusjärjestyskomitean tutkimaan rakennusjärjestyksen ongelmia ja keskustan asemakaavakomitean keskustan jatkosuunnittelua varten. Molempien työnä oli suunnitella myös Kallion tulevaa saneerausta (Kervanto Nevanlinna 2012, 75). Komiteat olivat arvovaltaisia; jäseninä toimi monia tuon ajan kaupunkisuunnittelun keskeisiä hahmoja, esimerkiksi silloinen Teknillisen korkeakoulun asemakaavaopin professori Otto-I. Meurman, kaupungin asemakaava-arkkitehti Väinö Tuukkanen ja professori Alvar Aalto (Helsingin kaupunginhallitus 1954a, 1).

Rakennusjärjestyskomitea laaditutti tutkimustensa perusteella 1953 mietinnön, jossa se suositteli rakennusoikeuden kaavamaista leikkausta ratkaisuna rakennusjärjestyksen tuottamiin ongelmiin. Mietinnön tueksi komitea oli asemakaavaosastolla laadituttanut Linjojen puutaloalueesta kaksi pienoismallia: alue toteutettuna kritisoidun rakennusjärjestyksen mukaisesti sekä komitean suosittelema saneerausmalli, jossa oli käytetty pienempää rakennusoikeutta. Molemmissa vanhat puutalot oli korvattu uusilla kerrostaloilla, mutta vanhat kerrostalot oli säilytetty (Kuva 2). Saneerausmallissa oli modernismin tavoitteita mukaillen hyödynnetty maastonmuotoja ja mahdollisimman avointa rakennustapaa pyrkien mm. asuntojen hyviin valaistussuhteisiin (Helsingin kaupunginhallitus 1954a, 3, 6-7).Huomionarvoista oli etenkin tornitalojen suuri määrä. Mallin ideoista vain muutamat toteutuivat sellaisenaan (Mäkelä 2013). Mietinnön perusteella vanhojen kaupunginosien rakennusoikeutta supistettiin 1954, tosin vähemmän kuin komitea oli ehdottanut (Helsingin kaupunginhallitus 1954b, II).

Kuva 2. Komitean laadituttamat Linjojen pienoismallit. Vasemmalla tavoiteltu saneerausmalli, oikealla alue rakennusjärjestyksen mukaisesti toteutettuna (Suomi rakentaa… 1953, 25).

Asemakaavakomitean tärkein tehtävä oli valmistella Helsingin keskustalle suuntaa antava asemakaavaehdotus. Komitean Keskusalueen asemakaavaehdotuksen laativat arkkitehdit Yrjö Lindegren ja Emil Kråkström ja se valmistui 1954 (Kervanto Nevanlinna 2012, 75). Suunnitelma sisälsi Etu-Kallion alueen, jonka osalta se mukaili osin rakennusjärjestyskomitean saneerausmallin ratkaisuja. Kortteleita oli yhdistetty ja alueelle suunniteltiin uusia kaupungin liikennejärjestelmään liittyneitä pääteitä. Puutalot ja korttelien sisäosien kiviset rakennukset oli purettu. Uudet rakennukset oli sijoitettu nauhamaisesti tai pistetalomaisesti vanhojen kerrostalojen sekaan (Mäkelä 2013).

Suunnitelmista toteutukseen

Puu-Kallion saneerauksen toteutus alkoi edellä mainittujen, osin hyvinkin visionääristen suunnitelmien pohjalta löytää muotonsa. Suunnittelua jatkettiin kiinteistöviraston asemakaavaosastolla, joka laati tutkimusalueelle 1950-luvun lopussa Kallion lounaisosan saneeraussuunnitelman (kuva 3). Aikaisempia suunnitteluperiaatteita mukaillen korttelit haluttiin avata ja kaikki piharakennukset sekä puutalot oli purettu. Korttelirakenne säilytettiin kuitenkin ennallaan ja esimerkiksi saneerauspienoismalliin verrattuna tornitalojen määrää oli vähennetty.

Kuva 3. Kallion lounaisosan saneeraussuunnitelma (Helsingin yleiskaavaehdotus 1960, 42. Korttelinumerot ja kadunnimet täydentänyt Mäkelä 2015.

Saneeraussuunnitelman ratkaisut toteutuivat sen kattamalla alueella hyvin pitkälle.Koska ehdotus ei ollut virallisesti vahvistettu kaava, sitä toteutettiin suunnitelmaa mukailevilla asemakaavamuutoksilla. Kaavamuutoksia vahvistettiin vuosina 1955–61 yhteensä 18 kpl. Suurin osa kaavamuutoksista koski vain yhtä tai osaa korttelin tonteista, mutta osa koko korttelia. Jokainen laadittu asemakaavanmuutos vahvistettiin, mutta kaikkia niissä olleita rakennuksia ei toteutettu. Kaavamuutos oli laadittava tapauksissa, joissa ehdotuksen uudisrakennuksia koskevat ratkaisut poikkesivat voimassa olevasta asemakaavasta ja rakennusjärjestyksen määräyksistä.

Saneerauksen toteutusperiaatteet muuttuivat, kun Helsingin kaupunginvaltuuston 11.10.1961 päätti kantakaupungin rakennusoikeuden suurista leikkauksista. Kallio määrättiin rakennuskieltoon määräyksiin perustuvan asemakaavamuutoksen laadintaa varten (Kuoppamäki-Kalkkinen 1984, 109–110).  Asemakaavaehdotus valmistui 27.5.1963, mutta valtuuston hyväksynnästä huolimatta sisäasiainministeriö ei vahvistanut kaavaa. Se piti sitä ”melko kaaviomaisesti laadittuna”, ja lisäksi siinä olisi annettu asemakaavamääräyksillä maistraatille oikeus erityisistä syistä korottaa kerrosalaa 25 % (1.–8. ja 10.–14. kaupunginosien saneeraustutkimus 15.5.1968, 2).

Rakennuskiellon takia saneerauksen toteutus jatkui poikkeuslupien turvin. Niitä myönnettiin, kun tiedettiin kaavamuutoksen ollessa valmisteilla tai odottaessa vahvistamista, ja kun rakentaminen oli kaupunkikuvallisesti lähiympäristöä vastaavaa. Esimerkiksi kortteleissa 310 ja 317 oli 1956 ja 1961 vahvistettujen asemakaavamuutosten mukaan rakennettu jo osa rakennuksista ja viimeiseksi rakennettavalle myönnettiin poikkeuslupa (Kuoppamäki-Kalkkinen 1984, 109–110).

Sisäasianministeriön hyväksymättä jättämä asemakaavamuutosehdotus peruttiin Helsingin kaupunginhallituksen pyynnöstä, koska valtuusto teki 18.6.1969 uuden, rakentamisoikeutta nostaneen päätöksen. Taustalla oli alhaisen rakennusoikeuden tuottamat ongelmat vanhojen kaupunginosien kaupunkikuvalle, joka näkyi esimerkiksi ympäristöstään huomattavasti matalampina uudisrakennuksina. Kalliossa havainnollinen esimerkki on Fleminginkatu 4. Ongelmia selvitettiin asemakaavaosaston laatimassa 4.12.1968 päivätyssä saneeraustutkimuksessa, jossa rakennusoikeuden nostoa perusteltiin kaupunkikuvan eheydellä. Se tarkoitti vanhoissa kortteleissa ympäristöönsä paremmin sopivaa umpikorttelimaista uudisrakentamista. Jatkossa suositeltiin uudisrakentamisen yhteydessä myös ns. korttelikaavan laatimista (Helsingin kaupunginvaltuusto 18.6.1969, 712–716).

Saneeraus jatkui valtuuston 1969 päätöksen mukaisesti korotetulla rakennusoikeudella. Kaavoituksen apukeinoksi tulivat saneerausselvityksessä suositellut epäviralliset korttelisuunnitelmat, joilla pyrittiin sovittamaan uudisrakennus paremmin osaksi kortteliansa (Kuoppamäki-Kalkkinen 1984, 109). Suunnitelma määritteli uudet rakennuspaikat, oleskelu- ja leikkipaikat sekä paikoitus- ja viheralueet (Herranen 1997, 168–169). 1970-luvun aikana tutkimusalueelta purettiin useita yksittäisiä puutaloja hyödyntäen vuosina 1969–73 laadittuja korttelisuunnitelmia 308–309 (olivat samassa), 316, 320 ja 321 (Mäkelä 2013).

Vaikka puutalojen purkaminen jatkui läpi 1970-luvun, oli kaupunkisuunnittelun ilmapiiri alkanut muuttua. Modernistista kaupunkisuunnittelua kohtaan alkoi nousta kritiikkiä ja rakennussuojelun merkitys nousta. Kritiikkiä nousi myös poistavaa saneerausta kohtaan (Tuomi 2005: 12). Kaupunkisuunnitteluvirasto alkoi selvitystensä perusteella suosia säilyttävää saneerausta eli kunnostus- ja kohennustoimenpiteitä. Taustalla oli huoli yhtenäisten vanhojen ympäristöjen säilymisestä ja poistavan saneerauksen haitalliset sosiaaliset vaikutukset (esim. Ellilä ym. 1973, 1). Suunnanmuutos ei ehtinyt pelastaa Puu-Kalliota. Puutalojen arvostus nousi hitaammin kuin kivitalojen ja valtaosa taloista oli jo purettu.

1980-luvun vaihteessa Puu-Kallion saneeraus tuli päätökseensä. Silloin tehtiin vielä muutamia yksittäisiä asemakaavamuutoksia, joiden yhteydessä purettiin viimeiset kadun varren puutalot muutamia näihin päiviin asti säilyneitä lukuun ottamatta. Vastustuksesta huolimatta purettiin esimerkiksi 1982 valmistuneen Kaupunkiliiton talon (nykyisen Kuntatalon) tieltä loppuaikoinaan Kill Citynä tunnettu Kallion viimeinen yhtenäinen puutalokortteli Ensimmäisen ja Toisen linjan välistä (Koskinen 1990, 391–392).

1980-luvun aikana tutkimusalueelle saatiin viimein vahvistettua lähes koko tutkimisaluetta koskeneet uudet asemakaavat: Linjojen itäosa (vahvistus 7.11.1985) ja Linjojen länsiosa (vahvistus 28.3.1989). Ne ovat muutamaa uudempaa kaavamuutosta lukuun ottamatta edelleen voimassa. Tutkimusalueen osalta kaavat perustuivat lähinnä silloisen tilanteen vahvistamiseen eli sirpaleisten vanhojen asemakaavamuutosten kokoamiseen samaan kaavaa ja uusien puistoalueiden muodostamiseen silloisille rakentamattomille tonteille.

Vuosikymmenten ajan tavoitteena ollut Puu-Kallion uusi asemakaava saatiin siis lopulta vahvistettua tilanteessa, jossa alue oli jo lähes valmiiksi rakennettu ja puutalot purkanut saneeraus suoritettu.

Saneerauksen tulokset nykyisessä kaupunkirakenteessa

Saneeraus toteutettiin useassa eri vaiheessa hyödyntäen vuoden 1953 saneerauspienoismallia, 1950-luvun lopun Kallion lounaisosan saneeraussuunnitelmaa, vuoden 1963 asemakaavaehdotusta, 1970-luvun vaihteen korttelisuunnitelmia ja 1980-luvun vaihteen yksittäisiä asemakaavamuutoksia. Pääosin taustalla oli poikkeaminen vanhasta vuoden 1901 asemakaavasta ja osin myös voimassa olleista rakennusjärjestyksen määräyksistä. Niinpä yksityiskohtainen rakentaminen määriteltiin asemakaavamuutoksilla tai rakennuskiellon voimassa ollessa poikkeusluvilla. Saneeraus toteutui välillisesti myös rakennusjärjestykseen vuosina 1954 ja 1961 tehtyjen rakennusoikeuden supistusten mukaisen uudisrakentamisen myötä. Saneerausaikaisten rakennusten kytkeytymistä eri vaiheisiin on havainnollistettu oheisessa kartassa.

Kuva 4. Saneeraukseen liittyneet uudisrakennukset ja puistot tutkimusalueella (©Mäkelä 2015).

Saneerauksen rakennettuun ympäristöön liittyvänä keskeisenä tavoitteena oli korvata alueen puutalot rakentamalla uusia, modernismin aatteita mukailevia kerrostaloja. Tavoite onnistui varsin perusteellisesti, koska puutalot purettiin muutamaa lukuun ottamatta. Useimmat uudisrakennukset toteutettiin ilmentämään modernismin aatteita avoimesta tilasta ja valosta. Saneerauksen myötä myös useita rakentamattomia tontteja kaavoitettiin nykyisiksi puistoalueiksi.

Vuosikymmeniksi venynyt saneerausprosessi aiheutti kuitenkin sen, että kaupunkisuunnittelun arvomaailma muuttui suhtautumisessa varsinkin umpikortteleihin ja vanhojen kaupunginosien kaupunkikuvaan. Modernistiset aatteet vapaammasta rakennusten sijoittelusta olivat voimakkaimmillaan 1950–60-luvuilla. Tuolloin uudet kerrostalot olivat pääsääntöisesti avoimempaan korttelirakenteeseen pyrkineitä torni- ja lamellitaloja, joihin kuului usein lisäksi matalia liike- ja autohallisiipiä. Useimmiten rakennukset oli myös vedetty sisempään vanhan talomuurin muodostamasta katulinjasta. Huomattavimpana ajan maamerkkinä ovat Toisen linjan varren tornitalot kortteleissa 308 ja 309. Saneerauksen myöhemmässä vaiheessa 1970-luvulla pyrittiin kuitenkin takaisin paremmin ympäristöön sopivaan rakentamiseen ja umpikortteleihin. Näiden periaatteiden mukaisesti alue täydennysrakennettiin nykyiseen muotoonsa.

Viimeinen yhtenäinen puutalokortteli purettiin nykyisen Kuntatalon tieltä 1980-luvun vaihteessa. Vanhasta Puu-Kalliosta jäi muistoksi muutama puutalo kortteliin 302, joitakin vanhoja kivitaloja, korttelirakenne ja katuverkko.

Mika Mäkelä, FM, on helsinkiläinen suunnittelumaantieteilijä ja historiantutkija.

Kirjallisuus:

1. –8. ja 10.–14 -kaupunginosien saneeraustutkimus 15.5.1968. Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston asemakaavaosasto. Helsinki, 1968.

Aminoff, Berndt (1947a). Helsingin terveyttämiskysymys. Arkkitehti 8/1947. 109–110.

Andersin, Harald (1933). Laiminlyöty kaupunginosa. Arkkitehti 2/1933. 20–21.

Bing maps -karttapalvelu (2015). Viistoilmakuva Etu-Kallion alueelta. Haettu 02.1.2015.

Ellilä A., Pyykkö, H., Sakkinen P. & M. Sundman (1973). Saneeraus Helsingissä: Asuinympäristön parantamisen tavoitteita ja kehitysnäkymiä. 28 s. Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto. Helsinki.

Helander, Vilhelm (1972). Saneeraus suomalaisessa kaupungissa: II Keskustelua, aatehistoriallista taustaa ja toteutuksia. 76 s. Julkaisematon lisensiaatintutkielma. Aalto-yliopiston arkkitehtuurin laitos, Espoo.

Helsingin kaupunginhallitus (1954a). Kaupunginhallituksen mietintö 1954 N:o 6 liite A, Rakennusjärjestyskomitean mietintö. 1–10. Helsingin kaupunginvaltuuston painetut asiakirjat.

Helsingin kaupunginhallitus (1954b).Kaupunginhallituksen mietintö 1954 N:o 6, Rakennusjärjestyksen muuttaminen. I–V. Helsingin kaupunginvaltuuston painetut asiakirjat.

Helsingin kaupunginvaltuuston päätökset asemakaavojen muuttamisesta.

Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston asemakaavamuutospiirrokset ja niiden selosteet.

Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston korttelisuunnitelmapiirrokset.

Helsingin keskiosien asemakaavakilpailu (1951).Arkkitehti 3–4/1951, 37–45.

Helsingin yleiskaavaehdotus (1960). Helsingin kiinteistöviraston asemakaavaosasto 1953–60. Helsingin kaupungin julkaisuja N:o 9. 96 s.

Herranen, Timo (1997). Kaupunkisuunnittelu ja asuminen. Helsingin historia vuodesta 1945 osa 1: Väestö, kaupunkisuunnittelu ja asuminen, elinkeinot, 121–246.

HKA (1944a). Kallion saneeraus, puutalojen saneeraus 1943–1944. Kaupunkisuunnitteluvirasto, asemakaavaosasto 30.

HKA (1944b). Kallion saneeraus 1943–1944. Kaupunkisuunnitteluvirasto, asemakaavaosasto 31.

Kallio on tiheimmin asuttu kaupunginosa, joka kaipaa pikaista tervehdyttämistä (1935). Suomen sosialidemokraatti 29.9.1935. Helsingin kaupunginarkiston lehtileikekokoelma.

Kervanto Nevanlinna, Anja (2002). Kadonneen kaupungin jäljillä. Teollisuusyhteiskunnan muutoksia Helsingin historiallisessa ytimessä. 300 s. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) toimituksia 836, Kariston kirjapaino Oy, Hämeenlinna.

Kervanto Nevanlinna, Anja (2012). Voimat jotka rakensivat Helsinkiä. Helsingin historia vuodesta 1945 osa 4. 495 s.

Koskinen, Juha (1990). Kallion historia. 593 s. Kallio-Seura r.y. – Sörkan Gibat 50 v., Painoyhtymä Oy, Loviisa.

Kuoppamäki-Kalkkinen, Riitta (1984). Kaupunkisuunnittelu ja -rakentaminen Kalliossa 1880–1980. Teknillisen korkeakoulun yhdyskuntasuunnittelun laitoksen arkkitehtiosaston julkaisuja A 30. 247 s.

Lindegren, Y. & Kråkström, E. (1955).  Helsingin keskus: keskusalueen asemakaavaehdotus 1954. Helsingin kaupungin julkaisuja N:o 3. 87 s.

Lindh, Tommi: Helsingin kantakaupungin rakennuskulttuuri-investointi: 11. Kallio ja 12. Alppiharju. Julkaisematon käsikirjoitus. Arkkitehtuuritoimisto Brantberg – Lindh – Lunkka. Helsingin kaupunginmuseon kuva-arkisto: Helsinki 1994.

Mäkelä, Mika (2013). Kallion saneeraus modernistisen kaupunkisuunnittelun esimerkkinä. 127 s. Aluetieteen pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopiston geotieteiden ja maantieteen laitos: Helsinki. <https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/39590/Gradu.pdf?sequenc...

Näveri, Mikko: Kukkulalta Kalliolle – asemakaavoituksen vaiheita. Teoksessa Meinander, Heikki (toim.) Unioninakseli – pääkaupungin läpileikkaus. Kustannusosakeyhtiö Teos: Helsinki 2012.

Suomi rakentaa: Nykyarkkitehtuurimme näyttely Ateneumissa 6.-15.11.1953 (1953). Suomen arkkitehtiliitto. J. Simeliusen Perillisten Kirjapaino Oy, Helsinki. 145 s.

Tuomi, Timo (2005). Kaupunkikuvan muutokset: Suomalaisten kaupunkikeskustojen suunnittelun tavoitteiden ja todellisuuden kohtaamisesta toisen maailmansodan lopusta 1960-luvun puoliväliin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1046. 224 s.

Kommentoi