Äänestysaktiivisuuden hiipuminen – uhka demokratialle?

Yhtenä demokratian suurimmista huolenaiheista pidetään äänestysaktiivisuuden laskua. Pikkala & al. (2013, 152) toteavat kunnallisvaaleihin liittyen:”Äänestysaktiivisuuden erot ovat suuria sekä kuntien välillä että suurten kuntien sisällä,mikä kertoo alueiden sosioekonomisesta eriytymisestä.” Esimerkiksi Helsingissä vuoden2012 kunnallisvaaleissa osallistumisero kaupungin aktiivisimman äänestysalueen Paloheinän(77 %) ja passiivisimman alueen Jakomäen (37 %) välillä oli 40 prosenttiyksikköä (Martikainen & al. 2013).

Oikeusministeriön raportti Demokratiaindikaattorit (2013, 105) tarjoaa kyselytutkimuksiin perustuvan läpileikkauksen äänestämättömyyden syihin: sopivaa ehdokasta tai puoluetta on vaikeaa löytää, äänestäminen tuntuu itselle hyödyttömältä eikä yhden ihmisen äänellä koeta olevan merkitystä – toisinaan syynä on silkka laiskuus tai mielipiteiden puute. Jotkut ilmoittavat protestoivansa politiikkaa vastaan äänestämättömyydellä, muutamat jopa kertovat vastustavansa demokratiaa.

Toisaalta tutkimukset viittaavat siihen, että nuoret luottavat poliittisiin instituutioihin ja ovat aiempaa kiinnostuneempia politiikasta, vaikkakaan varsinaiseen poliittiseen toimintaan osallistumisen kasvusta ei ole vastaavia merkkejä (Myllyniemi & Kiilakoski 2013, 97). Nykykeskustelun valossa näyttäisi siltä, että yhteiskunnallinen osallistuminen on siirtymässä yhä voimakkaammin Internetiin, ja spontaania, nopeaa, äänestysproseduurit ohittavaa kansalaisaktiivisuutta lietsoo ennen kaikkea sosiaalinen media.

Sosiaalinen media, sähköiset palautekanavat ja osallistuminen

Sosiaalinen media ja muu viestintäteknologia ovat luoneet ennennäkemättömät mahdollisuudet koota nopeasti suuria määriä ihmisiä yhteisen kiinnostuksen kohteen ympärille ja aktivoida heidät toimintaan. Maailmalta löytyy runsaasti mielenkiintoisia esimerkkejä sosiaalisen median käyttöönotosta yhteiskunnallisen osallistumisen virkistäjänä.

Esimerkiksi alkuvuodesta 2010 Isoa-Britanniaa kohtasivat poikkeukselliset, äärimmäiset sääolosuhteet, joten viranomaiset käyttivät sosiaalista mediaa tiedottaakseen ihmisille asioista viiveettä. Kirkleesissä ja Essexissä otettiin käyttöön “gritter twitter”-palvelu, jonka kautta ihmiset saivat ajantasaista tietoa 24 tuntia vuorokaudessa hiekoitusautojen kulkureiteistä. Lisäksi Essexin kreivikunnan hallinnon kotisivuille laitettiin tiekartta, josta näkyivät kulkukelpoisiksi huolletut tiet. Brighton & Hoven kaupunginvaltuusto vetosi Twitterissä isojen nelivetojen omistajiin, jotta he auttaisivat hädänalaisia kuntalaisia ja kuljettaisivat ihmisiä sairaalaan. Kyseinen viesti uudelleentwiitattiin satoja kertoja, toisinaan sentyyppisin lisäyksin varustettuna, kuten “come on Chelsea tractor drivers, redeem yourselves!” (”No niin, katumaasturikuskit, tehkää kerrankin hyvä työ!”). Seuraavien neljän päivän aikana yhteensä 12 vapaaehtoista kuljettajaa auttoi ruoanjakelussa viemällä tarvikkeita hädänalaisille ihmisille sekä kyyditsemällä ihmisiä sairaaloihin. Valtuusto sai tästä vapaaehtoisten auttajien ripeästä mobilisoimisesta valtaisat kiitokset.

Somersetissä vanhemmat voivat seurata Twitteristä, mitä heidän lapsensa milloinkin syövät koulussa lounaaksi. WhatDoTheyKnow-sivusto (www.whatdotheyknow. com) tarjoaa palvelun, jossa voi pyytää tietoja kaikilta julkisilta viranomaisilta kansalaisten lakisääteisen tiedonsaantioikeuden nimissä. Kysyjä saa vastauksen omaan sähköpostiinsa, ja se julkaistaan myös sivustolla. Patient Opinion (www.patientopinion.org.uk) on sivusto, jolla julkisen terveydenhuollon asiakkaat voivat kertoa kokemuksiaan saamastaan palvelusta.

Esimerkiksi Patient Opinion -palvelun kautta annettu palaute on osoittautunut pääosin rakentavaksi, vaikka Britannian julkinen terveydenhuolto suhtautuikin hankkeeseen etukäteen vastahakoisesti peläten hukkuvansa negatiiviseen palautteeseen, mutta käytännössä sivuston kautta annettu palaute on osoittautunut yleensä rakentavaksi. Sivusto välittää annetut palautteet sille viranomaiselle, joka on kyseisestä asiasta vastuussa. Tämän tyyppisen sivuston saama suosio vaatii julkisen sektorin viranomaisia reagoimaan aiempaa enemmän ihmisten kysymyksiin verkossa – muuten näyttäisi siltä, ettei kyseinen viranomainen piittaa kuntalaisista eikä toimi palvelun asianmukaiseksi ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi.

Teknologia palvelee toisaalta joissakin tapauksissa myös yhteisöllistä laittomuutta: jotkut käyttävät Twitteriä ilmoitellakseen pysäköinninvalvojien ja nopeusvalvontakameroiden sijainneista toisilleen (www.twitter.com/stonecotparking). (Gibson 2010)

Helsingissä teknologian hyödyntäminen on ollut luonnollinen osa nykyaikaista kansalaisvaikuttamisen edistämistä (Helsingin demokratiapilotit 2014, 17-20, Högnabba 2014, ks. myös Sjöblom 2015). Usein mainittuja esimerkkejä sosiaalisen median synnyttämästä uudesta kaupunkiaktivismista ja kaupunkikulttuurista Helsingissä ovat Ravintolapäivä, Siivouspäivä ja Kaljakellunta. Näiden tapahtumien itseohjautuva luonne on tullut mahdolliseksi nimenomaan sosiaalisen median myötä.

Maaliskuussa 2011 avattu Helsinki Region Infoshare (http://www.hri.fi) tarjoaa avointa dataa Helsingistä ja muualta pääkaupunkiseudulta kaikkien käyttöön. Kaupunkien datan avaaminen on mahdollistanut monia demokratiaa ja kansalaisaktiivisuutta edistäviä verkkopalveluita, joita voivat luoda yksityiset sovelluskehittäjät tai periaatteessa kuka tahansa. Esimerkiksi erilaiset reittiopaspalvelut, joita yksityishenkilötkin ovat kehittäneet, perustuvat avoimeen joukkoliikennedataan. Avointa päätöksentekodataa hyödyntävän Päätökset-palvelun (http://dev.hel.fi/paatokset) kautta kuntalaisten on entistä vaivattomampaa seurata asioiden etenemistä kaupungin päätöksentekokoneistossa. Särelä (2016) mainitsee, että avoin kaupunkitieto on myös antanut kaupunkisuunnittelusta kiinnostuneille aktivisteille mahdollisuuksia keskustella tasaveroisemmin virkamiesten kanssa kaupungin kehittämisestä, muun muassa rakennetun kaupunkiympäristön tiiviydestä.

Asiantuntijat vs. kansalaiset – kenen asiantuntemus edustaa parhaiten demokratiaa?

Kehittyneinkään teknologia ei ratkaise demokratian toteutumisen ongelmia, jos keskustelu vallanpitäjien ja kansalaisten välillä ei ole merkityksellistä. Yksi demokratiakeskustelun polttopisteistä onkin nimenomaan kommunikaatio nopeita vaikuttamiskanavia hakevien aktiivisten kansalaisten sekä yhteiskunnan toimintaa työkseen ylläpitävien viranhaltijoiden välillä. Kuulevatko viranhaltijat, ja jos kuulevat, kenen asiantuntemus johtaa parhaaseen lopputulokseen koko yhteisön kannalta.

Helsingin kaupunki on kutsunut kaupunkilaiset keskustelemaan Internetissä uudesta osallisuus- ja vuorovaikutusmallista, joka on tarkoitus ottaa käyttöön ensi vuonna. Toistuva huoli sivustolla käydyssä keskustelussa (https://kerrokantasi.hel.fi/hearing/osallisuusmalli) ilmaistaan nasevasti erään anonyymin keskustelijan kommentissa: ”Osallisuusmallin yhteiskehittämispäivien sijaan kannattasi harkita sitä, että asukkaiden palautteilla olisi oikeasti jotain merkitystä.” Tähän kaupunkilaisten pelkoon viranomaistahojen kyvyttömyydestä ottaa kansalaispalautetta riittävän vakavasti halutaan vastata juuri uudella osallisuusmallilla (ks. tarkemmin Tommi Laition haastattelu tässä lehdessä).

Salminen & al. (2016, 67) toteavat viranhaltija-asiantuntijoiden roolin olevan arvokas sellaisten hankkeiden toimeenpanossa, joissa aktiiviset kansalaiset ovat toisena osapuolena. Asiantuntijat vastaavat osallistumisen avoimuudesta sekä päätösten teknisestä ja taloudellisesta järkevyydestä. Toteuttamiskelpoiset ratkaisut edellyttävät pakollisten reunaehtojen huomioimista päätöksenteossa. Heikoimmillaan pelkästään ruohonjuuritason tuntevien kansalaisten kehittämisideat eivät sovi yhteen valmiin infrastruktuurin kanssa. Tällainen esimerkki nähtiin Brasilian Porto Alegressa, jossa erään hankkeen osallistujat olisivat tahtoneet ohjata rahoitusta viemäriverkostojen rakentamiseen, vaikka asuinalueella ei ollut edes suunnitteilla jätevesilaitosta. Näin ollen jätevedet olisivat valuneet puhdistamattomina kaupungin tärkeimpään vesivarantoon, Guaíba-järveen. ”Kaikilla osallistujilla ei voi olla tarvittavia teknisiä taitoja. Osallistuvat kansalaiset saattavat tarvita opastamista myös vuorovaikutuksessa”, toteavat Salminen & al. (mt).

Todettakoon Helsingin palautteiden käsittelykäytännöistä vielä, että kaupunki on oikeastaan jo parantanut niitä aiempaan nähden rakentamalla kaikille virastoille yhteisen sähköisen palautejärjestelmän. Katsaus sosiaali- ja terveysviraston asiakaspalautekanavista saatuun tietoon 2013-2015 kertoo (s. 3), että viraston saamien palautteiden keskimääräinen käsittelyaika on 4 vrk 17 h, ja järjestelmän kautta tulee käsiteltäväksi noin 400–500 palauteviestiä kuukaudessa. Tämän asiakaspalautteen perusteella on tehty konkreettisia kehittämistoimia, kuten uusien neuvontapalvelujen käynnistämistä tai kattavampien numerotietojen lisäämistä puhelinluetteloon. Katsauksessa todetaan, että Internet tuottaa tyypillisesti palautekanavana enemmän negatiivista kuin positiivista palautetta; kiitokset hyvästä palvelukokemuksesta sen sijaan annetaan yleensä suoraan henkilökunnalle. Pikapalautelaitteisiin (’Happy or not’) kertyy pelkästään Helsingin kaupungin terveyspalveluissa 350 000 palautetta vuodessa, ja noin 80 % asiakkaista on erittäin tyytyväisiä saamaansa palveluun. Myös tähän palautteeseen on hyvä reagoida: jatkakaa samaan malliin!

Citizen science eli kansalaistiede

Uusinta aaltoa demokratian, tiedon lisääntymisen ja teknologian kehittymisen vuorovaikutuksessa edustaa citizen science eli kansalaistiede. Tämä tarkoittaa tavallisen ihmisen osallistumista tieteelliseen tutkimukseen tutkimuksen tekijänä, ei tutkimuskohteena. Yksinkertaisimmillaan kansalaistieteeseen osallistuminen on täysin passiivista tietyn mittalaitteen säilyttämistä takapihallaan, tai käyttämättöminä lepäävien tietokoneresurssiensa antamista tutkimuskäyttöön silloin, kun tietokoneen omistaja ei itse tarvitse konettaan. Suurempaa aktiivisuutta vaativissa tapauksissa kansalaistieteeseen osallistuminen voi edellyttää osallistujilta ajelemista autolla mittalaitteen kanssa tai mittalaitteiden sijoittelua asuinympäristöön määrätyille paikoille ja näytteiden ottamista. Kansalaistiede on muodostunut kuluneen vuosikymmenen aikana maailmalla ilmiöksi koulutustason nousun, vapaa-ajan lisääntymisen ja mobiiliteknologian kehittymisen myötä.Haklay (2015, 59) näkee tulevaisuuden trendinä kansalaistieteen ammattimaistumisen, jolloin kyseisen toiminnan rahoittamiseen tarvitaan julkista tukea virallisilta instituutioilta, jotta tieto ”best practices”-tyyppisistä innovaatioista leviää tehokkaasti kaikkien käyttöön. Kansalaistiedettä harjoitetaan tälläkin hetkellä suppeista, paikallisista ad hoc -projekteista aina kansalliselle järjestötasolle asti.

Sanaa citizen science käytettiin tiettävästi ensimmäisen kerran vuonna 1989 tapauksessa, jossa 225 vapaaehtoista keräsi näytteitä happosateesta eri puolilla Yhdysvaltoja, tarkasti niiden happamuuden ja raportoi tiedot Audubon Societylle, jonka kampanjasta oli kyse. Uudempana esimerkkinä Haklay (2015, 23) tarjoaa kaupunkilaisten suorittaman ilmanlaatututkimuksen Deptfordista, Etelä-Lontoosta, jossa alueen keskelle rakennettu romuttamo sekä vilkas liikenne aiheuttivat ilmansaasteita. Osallistujat kiinnittivät alueensa katulamppuihin yksinkertaisia mittalaitteita, joista saatujen näytteiden perusteella kyettiin osoittamaan viranomaisille, että kyseisen alueen ilmanlaatuun tulisi kiinnittää enemmän huomiota. Kansalaistieteestä oli apua: viranomainen reagoi saatuun tietoon asianmukaisella vakavuudella, ja nykyään alueella on viranomaisten asentamat mittalaitteet ilmanlaadun tarkkailua varten. Vastaavaa ideaa on jatkojalostanut äskettäin perustettu Clean Space-liike, jossa jokainen osallistuja saa älypuhelimeensa kiinnitetyllä lisälaitteella reaaliaikaista tietoa itseä välittömästi ympäröivästä hengitysilmasta, ja samalla osallistuu ilmanlaadun kansalaistieteelliseen tutkimiseen. (https://our.clean.space/)

Suomessa vastaavantyyppistä kansalaistieteellistä toimintaa kanavoi esimerkiksi Suomen Ympäristökeskuksen perustama ja ylläpitämä Järviwiki (nykyään myös Meriwiki), johon kansalaiset voivat käydä lisäämässä havaintojaan liittyen Suomen järviin (https://www.jarviwiki.fi/wiki/Etusivu). Pääkaupunkiseudulla on käynnistymässä syksyllä 2016 tähän liittyen HSY:n alainen hanke, jossa koululaisille tarjotaan ympäristönsuojelun neuvontatunteja ja ohjeita datan keruuseen. Alakoululaisille annetaan ikätasolleen sopivia tehtäviä – haistellaan vettä ja arvioidaan näkösyvyyttä. (Lisätietoja Marjo Myllyniemi/HSY)

Edellä annetut esimerkit kertovat siitä, että sosiaalisessa mediassa aktivoituvan ihmisjoukon valta yksittäisten, yhteiskunnallisten asioiden muuttamiseen ohittaa usein virallisen päätöksentekokoneiston. Idea leviää sosiaalisessa mediassa hetkessä ihmiseltä ihmiselle, ja toimintavalmius saavutetaan saman tien.

Mutta kuka sitten hallitsee verkostoja? Vastaus on tämä: ei kukaan. Verkostoja ei voi hallita.  Yhteiskuntatieteitä popularisoiva toimittaja Malcolm Gladwell (2000, 30-88) erottaa kolme ihmistyyppiä, joilla on muita suurempi vaikutus verkostojen toimintaan. Verkostoitujat pystyvät olemaan tavanomaista laajemmissa sosiaalisissa piireissä mukana ja yhdistämään erilaisia verkostoja toisiinsa. Heidän kauttansa tieto leviää verkostosta toiseen nopeasti. Tietäjällä on keskimääräistä laajempi asiantuntemus, joten hän pystyy vastaamaan verkostoista kumpuaviin kysymyksiin heti suuren tiedollisen kapasiteettinsa ansiosta ja näin suuntaamaan keskusteluja. Kolmas vaikutusvaltainen tyyppi on myyjä, joka osaa esitellä asiansa niin, että muut lähtevät siihen mukaan.

Mikäli Gladwellin ajatuksissa on perää, nykyisenä demokratian aikana verkostoituneiden ihmisyhteisöjen liikkeitä hallitsee, tai pikemminkin suuntaa, lahjakkuus: niiden yksilöiden osallistuminen, jotka ovat sosiaalisesti, tiedollisesti tai retorisesti taitavia. Auktoriteetti vailla todellista, inhimillistä kyvykkyyttä menettää merkitystään, kun kaikki saavat osallistua keskusteluihin.

Vaalikoneet

Palattakoon alussa esitettyyn huoleen äänestysaktiivisuuden hiipumisesta. Näyttää siltä, että Internetillä voi olla kansalaisten poliittista kiinnostusta vahvistavaa vaikutusta, mutta ainakaan nuorten osalta kiinnostuksen kasvu ei toistaiseksi ole merkittävästi nostanut äänestysaktiivisuutta. Mykkänen & Borg (2013, 166–167) arvelevat, ettei Internet jatkossakaan vaikuta äänestysaktiivisuuteen nopeasti – etenkään, jos vaaleihin ei luoda mahdollisuutta äänestää Internetin välityksellä.

Voimakkaimmin äänestyskäyttäytymiseen vaikuttanut tekninen innovaatio lienee vaalikone. Suomen ensimmäisen vaalikoneen rakensi Yleisradio vuonna 1996 eurovaaleja varten. Vuoden 2011 eduskuntavaalien yhteydessä jo lähes joka toinen valitsija käytti ehdokasvaalikoneita. Nuoret ja keski-ikäiset kokevat vaalikoneet jopa kaikkein hyödyllisimmäksi äänestysvalintojen tietolähteeksi.  Sen sijaan 65 vuotta täyttäneistä äänestäjistä vain kolme prosenttia kertoo vaalikoneiden vaikuttaneen ratkaisevasti ehdokasvalintaan.

Vaalikoneiden merkitys ehdokasinformaation lähteenä alkaa joka tapauksessa olla niin tärkeä, että palveluntarjoajille lankeaa suuri vastuu: on vastattava siitä, että koneissa käytetyt kysymykset ovat oleellisia ja riittävän erottelukykyisiä, ja etteivät käytetyt laskenta-algoritmit aiheuta hakutuloksiin vinoutumia mihinkään suuntaan. (Mykkänen & Borg, mt., Demokratiaindikaattorit 2015, 37.). Mainittakoon, että vaalikoneiden ohella on laadittu internet-sovelluksia, joiden avulla on ollut mahdollista seurata esimerkiksi kansanedustajiksi valittujen poliitikkojen toimintaa ja puheita myös heidän edustajakaudellaan.

Mitä sosiaalinen media tekee demokratialle?

Yhteiskunnallisten keskustelujen siirtyminen Internetiin yhä enenevässä määrin palvelee ehkä suhteellisesti enemmän nuorempia ikäluokkia kuin iäkkäimpiä. Osa ikäihmisistä on syrjäytymisvaarassa. Kilpeläinen & Rasi (2016: 136) toteavat: ”Yhteiskunnassa uutisointi on muuttanut muotoaan siten, että asioihin viitataan tai kerrotaan lyhyesti, mutta syvällisempi tieto on saatavissa ainoastaan verkossa. […] Pystyäkseen saamaan kiinnostavista asioista lisätietoa ja syventämään ymmärrystä, yhteiskunta pakottaa käyttämään Internetiä tai muita teknologiavälitteisiä kanavia".

Näyttäisi siltä, että sosiaalisella medialla on korkeintaan vähäinen vaikutus äänestysaktiivisuuteen. Sen sijaan sosiaalinen media on ennennäkemättömän tehokas väline toteuttaa käytännöllisempää lähidemokratiaa. Se on ollut keskeisessä roolissa ravintolapäivien ja siivouspäivien syntymisessä. Suomessa tällainen kansalaisaktiivisuus toivotetaan lämpimästi tervetulleeksi. Valtiovarainministeriössä (2015) on pohdittu sitä, kuinka voisi purkaa lainsäädännöllisiä esteitä ihmisten aktiivisuudelta ja omatoimisuudelta: järjestötoiminnalta, talkootyöltä ja naapuriavulta. Esteet liittyvät erityisesti lupamenettelyjen raskauteen tai vapaaehtoistyöntekijöitä koskeviin vastuu- ja turvallisuuskysymyksiin.

Sosiaalinen media lietsoo yhteiskunnallista aktiivisuutta niin Helsingissä (esim. ”Lisää kaupunkia Helsinkiin”- tai ”Kallio-liike” -Facebook-ryhmät) kuin muuallakin maailmassa. Sauri (2015, 45) kiteyttää demokratian nykyisen dynamiikan sanoihin: ”Maailma rakentuuvapaassa keskustelussa esitetyn parhaiten perustellun näkemyksenvarassa. Ellet ole siinä keskustelussa mukana, joku muu kyllä esittää sen parhaiten perustellun näkemyksen, ja sen pohjalta yhteisö jatkaa matkaa.” Sauri (2015, 51) lisää: ”Sosiaaliset mediat avaavat kansalaisille suoran kanavan julkishallinnon eri tasoille, ja päinvastoin. Tämä ei tietenkään muuta päätöksentekojärjestelmää tai virallisia johtosääntöjä mitenkään, mutta päätösten pohjana olevaa keskustelua se voi hyvinkin muuttaa – erityisesti siksi, että kansalaisilla on enemmän tietoa käytettävissään kuin aikaisemmin."

Sosiaalinen media on kansalaismielipiteen muodostumisen tyyssija. Se ei kuitenkaan korvaa vallankäyttäjänä perinteistä, vaaleilla valittua demokraattista päätöksentekokoneistoa eikä hallintoa, joka perustuu asiantuntijuuteen, harkintaan ja päätöksenteon läpinäkyvyyteen, ja myös niiden kansalaisten tarpeiden huomioimiseen, jotka eivät ole sosiaalisessa mediassa kaikkein äänekkäimpiä. Kansalaisaktivismin kohdatessa virkakoneiston hyväntahtoisen keskustelun hengessä saavutettaneen parhaita lopputuloksia kansan tahdon toteutumiseksi.

Anna Idström toimii tutkijana Helsingin kaupungin tietokeskuksessa.

Kirjallisuus:

Demokratiaindikaattorit 2015. Selvityksiä ja ohjeita 56/2015. Oikeusministeriö.

Gibson, Andy 2010: Local by social – How local authorities can use social media to achieve more for less. Lontoo: Nesta. https://www.nesta.org.uk/sites/default/files/local_by_social.pdf

Gladwell, Malcolm 2000: Tipping point. How little things can make a big difference. Lontoo: Abacus

Haklay, Muki 2015: Citizen Science and Policy: A European Perspective. Washington, DC: Woodrow Wilson International Center for Scholars.

Helsingin demokratiapilotit – alueellisen osallistumisen kokeilu 2014. Loppuraportti. Helsingin kaupunki, 31.1.2014

Högnabba, Stina 2014: ”Unelmia, pikavoittoja ja demokratiapöhinää”, Helsingin demokratiapilottien tulokset. Helsingin kaupungin tietokeskus. Tutkimuskatsauksia 2014

Katsaus sosiaali- ja terveysviraston asiakaspalautekanavista saatuun tietoon 2013-2015. http://www.hel.fi/static/public/hela/Sosiaali-_ja_terveyslautakunta/Suom...

Kilpeläinen, Arja & Päivi Rasi 2016: Paikallisuuden paradoksena digiajassa. Näkökulmana paikkaperustainen yhteiskunta. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja. Alueiden kehittäminen 25/2016

Martikainen, Tuomo, Hanna Wass & Marjukka Weide 2013: Äänestysaktiivisuus ja puolueiden kannatus vuoden 2012 kunnallisvaaleissa Helsingissä. Kvartti 1/2013. http://www.kvartti.fi/fi/artikkelit/aanestysaktiivisuus-ja-puolueiden-ka...

Mykkänen, Juri & Sami Borg 2013: Internet ja sosiaalinen media vaaleissa. Demokratiaindikaattorit 2013. Selvityksiä ja ohjeita 52/2013. Oikeusministeriö

Myllyniemi, Sami & Tomi Kiilakoski 2013: Nuorten yhteiskunnalliset osallistumistavat ja asenteet. Demokratiaindikaattorit 2013. Selvityksiä ja ohjeita 52/2013. Oikeusministeriö.

Pikkala, Sami, Marianne Pekola-Sjöblom & Sirkka-Liisa Piipponen 2013: Kuntademokratian tila ja trendit. Demokratiaindikaattorit 2013. Selvityksiä ja ohjeita 52/2013. Oikeusministeriö.

Salminen, Jarkko, Liisa Häikiö & Pauliina Lehtonen 2016: Osallistuva budjetointi hallinnollisena ja poliittisena käytäntönä. Hallinnon tutkimus 1/2016.

Sauri, Pekka 2015: Julkishallinto ja sosiaalinen media. KAKS – Kunnallisalan kehittämissäätiö.

Sjöblom, Jonas 2015: Lähidemokratia Helsingissä – mitä tapahtui demokratiapilottien jälkeen? Kvartti 2/2015.

Särelä, Mikko 2016: Avoin data ja kaupunkiaktivismi. HRI.fi. Blogikirjoitus. http://www.hri.fi/fi/ajankohtaista/bloggaukset/avoin-data-ja-kaupunkiakt...

Valtiovarainministeriö 2015: Vapaaehtoistyö, talkootyö, naapuriapu – kaikki käy. Vapaaehtoistoiminnan koordinaatiota ja toimintaedellytysten kehittämistä selvittävän työryhmän loppuraportti. Valtiovarainministeriön julkaisuja 39/2015.