Helsinki

Urbaanien paikkojen estetiikka: näkökulma kestävään kaupungistumiseen

Tämän päivän urbaania elämäntyyliä määrittää liikkuvuus ja erilaisten älyteknologioiden mahdollistama etäläsnäolo. Tästä huolimatta arkinen elinympäristömme ja sen sisältämät verrattain pysyvät paikat ovat keskeisiä kaupunkielämän kokemuksellisen laadun ja kokonaisvaltaisen kestävyyden osatekijöitä. Näiden urbaanien paikkojen omalaatuinen, usein jopa melko vaatimaton ja vähäeleinen esteettisyys jäsentää elämäämme ja tekee arkipäivästä merkityksellistä. Arkiset urbaanit paikat ja niiden estetiikka ovat kuitenkin jatkuvasti uhattuna, sillä niitä ei aina ole helppoa ottaa huomioon kaupunkirakenteen tiivistämiseen tähtäävässä täydentävässä kaupunkisuunnittelussa. Tässä artikkelissa tarkastellaan ympäristöestetiikan näkökulmasta kestävää kaupungistumista ja urbaanien paikkojen merkitystä kaupunkilaisten kokemukselliselle hyvinvoinnille.

Paikat liikkuvuuden ja älyteknologioiden aikakaudella

Jokapäiväinen kaupunkielämämme teknologistuu jatkuvasti, ja erityisesti informaatioteknologian kehityksen myötä muutos on viime vuosikymmeninä ollut valtava. Nykyperspektiivistä arvioituna voikin jo olla hankala kuvitella arkea ilman älylaitteita ja niiden mahdollistamaa kattavaa palvelutarjontaa. Nopeasti yleistyneet älyteknologiat ja jatkuvasti käytettävissä olevat sovellukset vaikuttavat myös keskeisesti kaupunkikokemukseemme eli siihen, miten havainnoimme kaupunkiympäristöämme ja kuinka kommunikoimme sen kanssa (ks. de Waal 2014). Mobiiliteknologian ja sosiaalisen median aikakaudella erilaiset etäläsnäolon muodot ovatkin yleistyneet, kun nykyään on mahdollista olla läsnä ja vuorovaikuttaa monessa paikassa samaan aikaan. Esimerkiksi sosiaaliset suhteemme ja verkostomme kulkevat jatkuvasti mukanamme älylaitteiden välityksellä, mikä voi antaa vaikutelman fyysisten välimatkojen katoamisesta ja eräänlaisesta ”paikattomuudesta”.

Vaikka voimme nykyteknologioiden avulla todella olla yhteydessä useampiin paikkoihin yhtäaikaisesti, ruumiillinen olemassaolon tapamme ja tähän kuuluva kokemuksellisuus sitoo meidät väistämättä yhteen paikkaan tavalla, joka on sekä intensiteetiltään että laadultaan oleellisesti erilainen keinotekoisesti tuotettuihin paikkakokemuksiin verrattuna. Tämä perustavanlaatuinen paikkasidonnaisuus ei koske pelkästään fyysistä paikkaamme ja välittömiä aistihavaintojamme siitä, vaan myös ”sosiokulttuurista paikkaamme” ja yleisemmin sitä, kuinka ylipäätään koemme erilaisia arvoja ja merkityksiä. Paikkojen erityisyydessä ei siis ole ensisijaisesti kyse fyysisistä välimatkoista ja saavutettavuudesta (vrt. Karjalainen 1997) vaan enemmänkin siitä, kuinka kokemusmaailmamme muotoutuu keskeisiltä osin elämämme paikkojen kautta (Vihanninjoki 2018a).

Elämisen ja olemisen paikkasidonnaisuudella on monenlaisia kauaskantoisia seurauksia; keskityn tässä yhteydessä ympäristösuhteeseemme ja tarkemmin ottaen siihen, kuinka urbaaneissa paikoissa eläminen ”kouluttaa” meistä urbaaneja ihmisiä. Tiivistetysti tämä tarkoittaa, että asuessamme ja eläessämme pitkään tietynlaisten paikkojen muodostamassa urbaanissa ympäristössä – olkoon kyseessä metsälähiö tai tiivis kantakaupunki – opimme pikkuhiljaa havainnoimaan ja ymmärtämään ympäristöämme: sisäistämme sen toimintaperiaatteet ja totumme sen kokemuksellisiin ominaispiirteisiin. Opimme siis lukemaan ympäristöämme, ja tällainen ympäristön lukutaito on keskeisessä asemassa myös ympäristön laadun kokemisessa ja arvioimisessa. Näitä taitoja puolestaan sovellamme ympäristöihin yleensä – ei siis pelkästään meille tutuimmassa ympäristössä.

Yksittäisten paikkojen merkitys ympäristösuhteen muodostumisessa on ollut erilainen eri aikakausina ja eri kulttuureissa. Voidaan ajatella esimerkiksi esimodernia yhteiskuntaa, jossa ihmiset saattoivat tyypillisesti asua koko elämänsä yhdessä paikassa tai korkeintaan muutamien paikkojen muodostamassa lähiympäristössä (Karjalainen 2006). Tällöin yksittäisillä paikoilla on ollut huomattavasti suurempi merkitys kuin nykyaikana, jolloin ihmiset liikkuvat jatkuvasti paikasta toiseen ja ovat läsnä etänä useassa paikassa yhtä aikaa. Tästä huolimatta nykyihminenkin ehtii todella asettua aloilleen vain rajalliseen määrään paikkoja elämänsä aikana, ja juuri tällaisilla paikoilla on väliä ympäristön omaksi kokemisen kannalta (Haapala 2005).

Kuvailtu paikkaperusteinen näkökulma kaupunkiympäristöön yhdistää oleellisesti ympäristön toiminnallisuuden ja kokemuksellisuuden, mikä on hyvin keskeistä elinympäristöjen arkisen estetiikan kannalta. Emme nimittäin voi syvällisesti ymmärtää jonkin ympäristön kokemuksellista laatua ja sen esteettisyyttä kiinnittämättä huomiota niihin arkisen tason toimintoihin ja käytäntöihin, joiden myötävaikutuksella kyseinen ympäristö on ajan kuluessa muotoutunut. Tämän lisäksi itse kokemus jonkin tietyn ympäristön esteettisyydestä syntyy ja kehittyy merkittäviltä osin vasta tässä ympäristössä elämisen ja olemisen myötä. Urbaanien paikkojen arkinen esteettisyys vaatiikin usein tiettyä sisäpuolisuutta, ja se voi olla pitkälti näkymätöntä ulkopuolisen katseelle – siis vaikka kyseessä olisi ympäristöestetiikan tai -suunnittelun ammattilainen (Vihanninjoki 2018a).

Kaupungistuminen paikkaperspektiivistä, ennen ja nyt

Ympäristökokemuksen paikkaperusteisuus avaa myös mielenkiintoisen perspektiivin kaupungistumiseen, jota on harvemmin tarkasteltu kaupunkikokemuksen valossa. Erityisesti kestävän kaupungistumisen tavoittelun kannalta on mielenkiintoista ja tarpeellista kysyä, millaisia kokemuksellisia – ja tämän vuoksi usein hankalasti todennettavissa olevia – seurauksia kaupungistumisen eri muodoilla voi kulloisessakin yhteiskunnallisessa kontekstissa olla. Esimerkiksi suomalaisen yhteiskunnan modernisoitumiseen liittyvä 1960- ja 70-lukujen maaltamuutto sekä nykypäivän kaupunkiseutukehitykseen kytkeytyvä ”kaupungistumisen toinen aalto” ovat myös ihmisten arjen ja arkikokemuksen muotoutumisen tasolla arvioituna hyvin erilaisia ilmiöitä, vaikka molemmissa on kyse väestön keskittymisestä kaupunkimaisempaan yhdyskuntarakenteeseen.

Puoli vuosisataa sitten tapahtuneeseen yhteiskuntarakenteen muutokseen yhdistyi jokapäiväisen elämän modernisaation mukanaan tuoma kulttuurinen murros, jonka myötä ihmiset yhä useammin eivät ainoastaan asuneet kaupungissa, vaan myös alkoivat elää enemmän tai vähemmän kaupunkimaisesti. Tällä en tarkoita sitä, etteikö kaupunkimaisen elämänmuodon omaksumiseen olisi liittynyt merkittäviä haasteita ja ongelmia, vaan lähinnä sitä, että monelle erityisesti lähiöön muuttavalle muutos oli todella merkittävä ja saattoi tarkoittaa siirtymistä juoksevan veden ja sisä-wc:n piiriin (Saarikangas 2008).

Osaltaan tämä tarkoitti suurta muutosta elinympäristön keskeisten paikkojen luonteessa: omin käsin ja hartiavoimin muovatusta perinteisestä maaseudun pihapiiristä siirryttiin keskitetysti suunniteltuun ja tuotettuun, lähtökohtaisesti jo valmiiseen ja viimeisteltyyn kaupunkiympäristöön. Tähän liittyy valtava muutos ympäristön käyttötavoissa ja niitä säätelevissä sosiaalisissa normeissa. Esimerkiksi maaseudun pihapiirin ja sen lähiympäristön on tarkoitus itsessään tuottaa asioita, kuten ruokaa ja polttopuita lämmitykseen, kun taas kaupunkiympäristössä on tarkoitus tukeutua toisten ihmisten ja erilaisten organisaatioiden tuottamiin palveluihin, kuten ruokakauppaan ja kaukolämpöön. Erityisesti oman tekemisen jälki näkyy aivan eri tavalla näissä erityyppisissä ympäristöissä: maaseudun pihapiirissä kävelypolku kulkee siinä, mistä ihmiset ja eläimet kulkevat; kaupunkiympäristössä kevyen liikenteen väylä sijaitsee siinä, mihin suunnittelija on sen aikanaan piirtänyt.

Juuri lähiympäristöön vaikuttamisen mahdollisuuksien vähäisyyttä ja liian pitkälle jokapäiväiseen elinpiiriin ulottuvaa suunnittelua onkin pidetty etenkin 1960- ja 70-lukujen lähiöiden ongelmana. Aikakaudelle ominainen ”ylhäältä käsin” tapahtuva asiantuntija-auktoriteettivetoinen kaupunkisuunnittelu ei tyypillisesti jätä tilaa tulevien asukkaiden yksilöllisille toiveille ja tarpeille, eikä ympäristön loppukäyttäjillä ole todellista mahdollisuutta saada ääntään kuuluviin. Tämän tyyppiselle suunnitteluideaalille on vastineensa estetiikassa: lähiöiden suunnittelussa nojauduttiin pitkälti modernista taiteesta ja taideteoriasta inspiroituneeseen, abstrakteja muotoja ja tilasommitelmia korostavaan rationalistiseen estetiikkakäsitykseen, jota on pidetty elitistisenä, moraalisesti arveluttavana ja epäsopivana lähtökohtana ihmisten jokapäiväisen elinympäristön suunnittelulle (Mattila 2006).

Kokonaisvaltainen kaupunkisuunnittelu ja sille ominainen taide-estetiikka ovatkin oleellisesti olleet yhteydessä modernille kaupunkiympäristölle leimallisiin paikattomuuden tai ”epäpaikkaisuuden”, vieraantumisen ja eksistentiaalisen kodittomuuden kokemuksiin (ks. esim. Relph 1976, Augé 1995, Passinmäki 2002). Tämä on keskeinen havainto erityisesti 1960- ja 70-lukujen kaupungistumisen problematiikan kannalta, sillä tuolloin suunniteltiin ja rakennettiin kerralla kokonaisia asuinalueita kaupunkien laitamille metsiin, pelloille ja laidunmaille. Muutamien keskeisten paikkojen muodostamista elinpiireistä ihmiset muuttivat käytännössä tyhjästä luotuihin ja historiattomiin ympäristöihin, jotka olivat tasalaatuisuutensa ja korostetun neutraalin ilmeensä vuoksi paikattomia.

Elinympäristön paikkojen muodostuminen on tyypillisesti pitkäkestoinen prosessi, eikä aidosti merkityksellisiä paikkoja voikaan suunnitella etukäteen, vaikka joitakin edellytyksiä paikkojen muodostumiselle voidaan suunnittelussa pyrkiä luomaan. Lähiöiden ongelmallisuutta lisäsikin oikeastaan juuri se, että tällaiset liian valmiiksi suunnitellut kaupunkiympäristökokonaisuudet eivät salli kovinkaan monimuotoisia ja sunnitellusta poikkeavia käyttötapoja, mikä puolestaan oleellisesti hidastaa merkityksellisten paikkojen muodostumista tai jopa estää sen kokonaan.

Tosiasiassa tilanne ei kuitenkaan ole aivan näin kärjistynyt: modernissa kaupunkiympäristössäkin on tyypillistä, että ihmisten todella käyttämä kävelypolku kulkee hieman valmiiksi suunnitellun kevyen liikenteen väylän vierestä. Tässä ei ole ensisijaisesti kyse niistä muutamista sekunneista, joita tällaisen oikopolun käyttäjä voi säästää, vaan siitä, että ympäristöä käytetään paikallisille ominaisella tavalla. Juuri tällainen omaehtoinen käyttö on myös omiaan luomaan ympäristöön paikkoja, jotka osaltaan tekevät elinympäristöstä omakohtaista, tunnistettavaa ja merkityksellistä. Oikopolun olemassaolo viestii siis yhtäältä suunnittelussa tapahtuneesta virheestä – suunniteltu reitti ei ole linjaukseltaan aivan optimaalinen – ja toisaalta siitä, että ihmiset kyllä ottavat elinympäristönsä haltuun tavalla tai toisella silloinkin, kun ympäristö ei tarjoa tähän erityisen hyviä edellytyksiä.

Tästä oikopolkua koskevasta havainnosta löytyykin linkki nykypäivän kaupungistumiseen, joka muodostaa varsin toisenlaisen paikkoihin liittyvän problematiikan. Nykyään suunnittelun keskeisenä ongelmana ei nimittäin ole yksinomaan uusien paikkojen luominen, vaan myös jo olemassa olevien paikkojen muuttaminen ja kehittäminen niin, ettei niiden ominaislaatu ja rooli ihmisten elämän viitepisteinä tästä liiaksi kärsisi. Tänä päivänä ihmiset muuttavatkin yhä harvemmin ”maalta kaupunkiin”, ja kovinkaan moni muuttaja ei koe samankaltaista, osaltaan juuri paikattomista kaupunkiympäristöistä johtuvaa kulttuurishokkia kuin puoli vuosisataa sitten; kaupungistumisessa onkin nykyään ensisijaisesti kyse muuttamisesta ”urbaanista urbaaniin” eli ihmisten siirtymisestä jo olemassa olevien urbaanien paikkojen välillä.

Vastaavasti nykypäivän kaupunkisuunnittelussa noudatetaan varsin toisenlaista tilallista strategiaa kuin puoli vuosisataa sitten: siinä missä kaupungit aiemmin kasvoivat ulospäin ja levittäytyivät ympäristöönsä, nykyään ne kasvavat sisäänpäin ja tiivistyvät rakenteellisesti. Kyseessä ei ole vain muutos suunnittelun painopisteissä, vaan pikemminkin murros kaupunkia ja sen suunnittelua koskevassa ajattelutavassa, kuten seuraava katkelma Helsingin uuden yleiskaavan taustaselvityksestä osoittaa: ”Yleiskaavan 2050:ssa yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi on asetettu olemassa olevan kaupunkirakenteen täydentäminen ja tiivistäminen. Tämän vision mukaan ei riitä, että rakennetaan ainoastaan nykyisten alueiden reunoille, vaan tarvitaan kokonaan uusi tapa tarkastella kaupunkia” (Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto 2014, 47).

Kaupunkien tiivistämistä täydennysrakentamalla voidaan perustella useammallakin tavalla, mutta keskeisimmät argumentit liittyvät kaupunkirakenteen kestävyyteen. Tiiviin kaupungin ajatellaan olevan kestävä muun muassa siksi, että tiiviys mahdollistaa entistä tehokkaamman joukkoliikennejärjestelmän, kohtuullisen mittaiset matkat kaupunkilaisten arjessa ja palveluiden hyvän saavutettavuuden (Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto 2013).

Kestävyyteen perustuva argumentointi on jo pitkään määrittänyt kaupunkisuunnittelun suuntaviivoja, mutta aina ei ole täysin selvää, onko kestävyys ymmärretty tarpeeksi laaja-alaisesti.  Taloudellisen ja ekologisen kestävyyden ohella tulisikin huomioida kaupunkirakenteen sosiaalinen ja kulttuurinen sekä mahdollisesti kokemuksellinen ja esteettinen kestävyys (Vihanninjoki 2017). Käytännössä kestävyyskeskustelu on usein varsin teknis-taloudellisesti orientoitunutta, ja myös esimerkiksi kysymykset ympäristön laadusta ja elinkelpoisuudesta ymmärretään erilaisten mitattavissa olevien ominaisuuksien kuten saavutettavuuden ja palvelutarjonnan kautta (Vihanninjoki 2018b). Tällöin ympäristön kokemuksellinen laatu ja tähän liittyvät osatekijät kuten ympäristön esteettisyys jäävät helposti liian vähälle huomiolle.

Täydennysrakentaminen ja arkisten paikkojen uhanalainen estetiikka

Viimeaikaisen kaupungistumiskehityksen kannalta tämä voi olla ongelmallista ennen kaikkea siksi, että kaupunkien tiivistäminen täydennysrakentamalla vaikuttaa väistämättä hyvin suuren ihmismäärän arkipäiväiseen elinympäristöön ja sen koettuun laatuun. Täydentäminen on interventio, joka kajoaa aina jo toiminnallisessa mielessä vakiintuneeseen ympäristöön ja sen sisältämiin paikkoihin. Tämän vuoksi monet arkisen tason kokemukselliset arvot ja merkitykset – kuten arkisten paikkojen estetiikka – ovat oleellisesti uhattuna, mikäli suunnittelu ei ole tarpeeksi hienovaraista (Vihanninjoki 2018a, 2018b).

Laajamittainen täydennysrakentaminen asettaakin kaupunkisuunnittelun uudenlaiseen ja varsin haasteelliseen tilanteeseen, jossa myös kohdealueiden asukkaiden vastarinta voi muodostua merkittäväksi esteeksi täydentämiselle (ks. esim Uudenmaan liitto 2015). Juuri elinympäristön paikkoihin ja kokemukselliseen laatuun liittyvät tekijät – erityisesti alueen ilme, omaleimaisuus ja omaksi kokeminen – näyttävätkin olevan jopa ratkaisevassa asemassa täydennysrakentamisen hyväksymisessä ja vastustamisessa (Arvola 2014).

Tilanteen haasteellisuus on tiedostettu esimerkiksi Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastossa, jossa on tehty muun muassa potentiaalisten täydennysrakennusalueiden osalta muutoksensietokykyä arvioiva herkkyystarkastelu (Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto 2014). Ongelmana tällaisessa tarkastelussa on kuitenkin se, että siinä potentiaalisia kohdealueita arvioidaan vain kaupunkirakenteellisten tekijöiden ja kulttuuriympäristöarvojen perspektiivistä. Keskeisenä kriteerinä on alueen yhtenäisyys, ja muun muassa 1980-luvun jälkeiset alueet on jätetty kokonaan tarkastelun ulkopuolelle.

Tarkastelu palvelee näin ollen ensisijaisesti hallinnollisia tarkoitusperiä, ei niinkään asukkaan arkista kokemusta omasta elinympäristöstä ja sen arvoista. Osaltaan tämä johtuu varmasti siitä, että arkipäivän paikkoja ja niiden merkitystä voi olla hankala tunnistaa suunnittelijan ulkopuolisesta perspektiivistä käsin, sillä paikat eivät aina ole niin ilmeisiä. Nykypäivän jälkiteollisen kulutusyhteiskunnan urbaanit paikat ovatkin ymmärrettävästi hyvin erilaisia kuin vaikkapa maatalousyhteiskunnan paikat esimodernina aikana: ne ovat lyhytaikaisempia, monitulkintaisempia ja jopa heikompia (ks. Lehtovuori 2000) siinä mielessä, että yksittäisellä paikalla harvemmin on enää ratkaisevaa merkitystä kenenkään yksilön elämän jäsentymisen kannalta.

Tästä huolimatta kaupunkiympäristön elinkelpoisuus ja kokonaisvaltainen kestävyys palautuu suurelta osin sen asukkaiden kokemukselliseen hyvinvointiin ja arkiseen kokemukseen ympäristön laadusta. Juuri tämän kokemuksellisen laadun keskiössä ovat urbaanit paikat ja niille ominainen, usein melko vaatimaton ja vähäeleinenkin estetiikka. Merkityksellinen urbaani paikka ei välttämättä edellytä ympäristötaideteosta tai muuta spektaakkelia, vaan arkipäiväistä elämää jäsentäviä materiaalisia, sosiaalisia ja symbolisia rakenteita, jotka ovat saaneet kehittyä ajan myötä. Tällaisten huomaamattomien paikkojen suojeleminen ja säilyttäminen on keskeinen tehtävä kaupunkien tiivistämiseen tähtäävän suunnittelun aikakaudella, ja aidosti kestävä kaupungistuminen edellyttäisikin entistä paikkasensitiivisempää suunnittelua.

Vesa Vihanninjoki on ympäristöestetiikan tohtorikoulutettava Helsingin yliopiston filosofian, historian ja taiteiden tutkimuksen osastolla.

Kirjallisuus:

Arvola, Anne (2014). Asukkaiden uskomukset täydennysrakentamisen vaikutuksista. ASU-LIVE -seminaari 23.10.2014.

Augè, Marc (1995). Non-places: Introduction to an Anthropology of Supermodernity. Verso, London.

Haapala, Arto (2005). On the Aesthetics of Everyday: Familiarity, Strangeness, and the Meaning of Place. Teoksessa Light, Andrew & Smith, Jonathan M. (toim.): The Aesthetics of Everyday Life. Columbia University Press, New York.

Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto (2013). Helsingin yleiskaava: Kaupunkikaava – Helsingin uusi yleiskaava: Visio 2050. Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston yleissuunnitteluosaston selvityksiä 2013:23.

Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto (2014). Helsingin yleiskaava 2050: Kaupungin muutos ja kulttuuriympäristöt. Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston yleissuunnitteluosaston selvityksiä 2014:17.

Karjalainen, Pauli Tapani (1997). Maailman paikoista paikan maailmoihin – kokemisen geografiaa. Tiedepolitiikka 4/97, 41–46.

Karjalainen, Pauli Tapani (2006). Topobiografinen paikan tulkinta. Teoksessa Knuuttila, Seppo & Laaksonen, Pekka & Piela, Ulla (toim.): Paikka: Eletty, kuviteltu, kerrottu. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki.

Lehtovuori, Panu (2000). Weak Places: Thoughts on Strengthening Soft Phenomena. City 4:3, 398–415.

Mattila, Hanna (2006). Puutarhakaupunki utopiana: Esimerkkinä Tapiola. Teoksessa Haapala, Arto & Kunnaskari, Mia (toim.): Paradokseja paratiisissa. Kansainvälinen soveltavan estetiikan instituutti, Lahti.

Passinmäki, Pekka (2002). Kaupunki ja ihmisen kodittomuus. Eurooppalaisen filosofian seura, Tampere.

Relph, Edward (1976). Place and Placelessness. Pion, London.

Saarikangas, Kirsi (2008). Rakennetun ympäristön muutos ja asumisen mullistus. Teoksessa Häggman, Kai ym. (toim.): Suomalaisen arjen historia: Hyvinvoinnin Suomi. Weilin+Göös, Helsinki.

Uudenmaan liitto (2015). Kiinteistö- ja rakennusalan toiveita täydennysrakentamisen edistämiseksi.

Vihanninjoki, Vesa (2017). Kokonaisvaltaisen kaupunkihyvinvoinnin aika? Urbaani monimuotoisuus ja kaupunkiympäristön estetiikka hyvinvointitekijöinä. Yhteiskuntapolitiikka 82:3, 343–349.

Vihanninjoki, Vesa (2018a). Arkiympäristöjen estetiikka: Haaste osallistavalle kaupunkisuunnittelulle. Yhdyskuntasuunnittelu 56:1, 37–46.

Vihanninjoki, Vesa (2018b). Urban Aesthetics as a Trading Zone: The Conditions for Deliberative Planning and Cooperation in the Context of Urban Infill Development. Architectural Research in Finland 2:1, 75–93.

de Waal, Martijn (2014). The City as Interface: How New Media Are Changing the City. nai10 publishers, Rotterdam.

Kommentoi

Lehdessä: