Helsinki
Kvartti 1/2013 |  17.04.2013Vesa Keskinen

Uutiset: Professori Mari Vaattovaaralle Helsingin yliopiston tiedonjulkistamispalkinto

Kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara sai 26.3.2013 Helsingin yliopiston tiedonjulkistamispalkinnon. Mari Vaattovaaran erityisalaa ovat kaupunkien rakenteellinen erilaistuminen, ihmisten eriarvoistuminen eri kaupunginosissa, maahanmuutto, asuminen, maankäyttö ja kaavoitus sekä kaupunkitalouteen kytkeytyvä kilpailukyky. Nämä aihepiirit ovat herättävät vuosien varrella suuriakin mielipide-eroja, mutta nykyään kiistat ovat laantuneet.

Mari Vaattovaara työskenteli tutkijana, erikoistutkijana ja tutkimuspäällikkönä Helsingin kaupungin tietokeskuksessa syksystä 1998 kevääseen 2005. Hänen väitöskirjansa ”Pääkaupunkiseudun sosiaalinen erilaistuminen” julkaistiin tietokeskuksen Tutkimuksia sarjassa 1998:7. Tietokeskuksesta hän siirtyi kaupunkimaantieteen professoriksi Helsingin yliopistoon.

Helsingin yliopiston ja tietokeskuksen tutkimusyhteistyö on jatkunut koko Mari Vaattovaaran yliopistouran ajan. Mari on Metropolialueen kaupunkitutkimuksen tutkimus- ja yhteistyöohjelman ohjausryhmän jäsen. Mari kertoi sähköpostitse Kvartille 4.4.2013: ”Nyt olemme tutkimassa noin 40 hengen voimin Helsingin seudun sosiaalista ja alueellista eriytymistä, mahdollisia alikehityksen kierteitä, aluevaikutusta, sosiaalisia suhteita ja kehittämistoimia. Tämä tutkimus on sovittu julkaistavaksi tietokeskuksen Tutkimuksia sarjassa.” Tietokeskus on mukana myös Helsingin yliopiston Geotieteiden ja maantieteen laitoksen koordinoimassa ja Mari Vaattovaaran johtamassa ajankohtaisessa vertailevassa tutkimushankkeessa (NODES-projekti), jossa tarkastellaan asuinalueiden etnisen ja sosiaalisen eriytymisen kehityskulkuja Pohjoismaiden pääkaupunkiseuduilla. Helsingin ja seudun kilpailukykyä, erityisesti tietointensiivisten ja uusien luovien alojen vaikutusta kaupunkialueen kilpailukykyyn, on yhdessä tutkittu ACRE- nimisessä EU-tutkimusprojektissa (Accommodating Creative Knowledge). Esimerkkejä on paljon.

Näin Mari juhlapuheessaan 25.3.2013:

Arvoisat Juhlavieraat,

Tämä on minulle tärkeä hetki, merkittävä tilaisuus ja suuri kunnia. On upeaa tulla palkituksi Helsingin yliopistossa tehdystä jo yli kymmenvuotisesta työstä, mutta on aivan erityisen hienoa saada palkinto, joka kantaa suuresti arvostamani J.V. Snellmanin nimeä. Useat Snellmanin ajatuksista näyttäytyvät edelleen radikaaleina, avoimuuteen pyrkivän yhteiskunnan ajankohtaisina kysymyksinä. 

Kollegani paitsi Yhdysvalloissa ja Euroopassa, myös naapurimaassamme Ruotsissa arvostaen ihmettelevät sitä tapaa, jolla meillä Suomessa yksittäistä professoria kutsutaan osalliseksi yhteiskunnalliseen keskusteluun ja kuinka meillä myös yliopistoihminen voi tulla kuulluksi - kokonaan oman areenansa ulkopuolella. Oman kokemukseni perusteella kuunteleminen on usein niin tarkkaa, että ajan kanssa on pitänyt opetella puhumaan lähes varovaisen valtiomiehen tapaan.  Tutkimustiedon kysyntä – ainakin kaupunkien kehityksen osalta - on ulkoakateemisten toimijoiden suunnasta niin suurta, että se melkein on ongelma, ellei muutoin niin ajan hallinnan kannalta.

Ymmärrän hyvin, että tällainen tilanne ei liity vain tutkimuksiini ja tekemääni työhön kaupunkimaantieteen alalla.  Tälle on myös historiallinen ja rakenteellinen tausta, jonka kautta voi ymmärtää, kuinka juuri meidän maassamme syntyy tällaista kansainvälisesti vertaillen poikkeuksellista verkostoitumista ja yhteistyötä.

Emeritusprofessori Risto Alapuro on tutkimuksissaan kuvannut sitä, kuinka erikoisesti ns. sivistyneistön yhteiskunnallinen asema on maassamme rakentunut.  Pitkä taistelumme kansallisen itsemääräämisoikeuden ja integraation puolesta on Alapuron mukaan muovannut kansallista poliittista kulttuuriamme. Ajatus isänmaan edusta on yhdistänyt virkamiehistön, kansallinen lukeneiston ja yksityisen liike-elämän johtajiston. Kansallisen eliitin eri kerrokset ovat siis – rakenteellisista syistä, ja pitkän historiallisen prosessin tuloksena - päätyneet liittoutumaan keskenään, yhteisessä taistelussa kansakunnan hyvinvoinnin ja eheyden puolesta.

Tuoreiden tutkimustulosten perusteella tilanne ei kuvaa vain historiaamme vaan on edelleen olennainen osa sitä yhteiskuntaa, jossa parhaillaan elämme. Suomi ja Helsingin seutu nousevat esille erikoislaatuisina paikkoina ns. klusteroitumista ja eliitin verkostoitumista koskevissa kansainvälisissä vertailuissa.  Viime vuosikymmenten aikana - Michael Porterin johdolla - on luoviin ja tietointensiivisiin toimialoihin liittyen – kiinnitetty huomiota klusteroitumisen tärkeyteen taloudellisen kehityksen edistämisessä. Vaikka ns. klusteripolitiikka tai erilaiset osaamiskeskusohjelmat tai SHOKit ovat saapuneet meille viiveellä, on Helsingin seutu aivan Euroopan kärjessä, kun mitataan yhteistyön perinnettä, erityisesti sitä, missä määrin eliitin eri osat ovat yhteistyössä keskenään (Vaattovaara 2009).  Kun kaupunkiseutujen innovaatiostrategia on monissa eurooppalaisissa kaupungeissa laadittu virkatyönä muutaman miehen toimesta, on vastaavaan prosessiin Helsingin seudulla osallistunut 150 henkilöä. OECD:n tarkasteluissa tutkimuslaitosten ja yksityisen sektorin yhteistyön osalta Suomi onkin aivan omassa luokassaan. Historiallinen tulkinta tulokselle on luonteva: olemme oppineet tekemään yhteistyötä jo kauan ennen kuin klustereista tuli muodikas ”talouden draiveri”.

Paljon on kuitenkin vielä tehtävissä, myös yliopiston ja akateemisen yhteisön sisällä. Vaikka osallistuminen yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen on jo hyvän aikaa sitten nostettu yhdeksi yliopiston perustehtäväksi – tutkimuksen ja opetuksen rinnalle - on meillä edelleen suhteellisen voimakkaita akateemisia perinteitä, joiden sisältä arvioituna tutkimuskysymysten ajankohtaisuus ja tulosten yhteiskunnallinen käytettävyys ei ole ainoastaan toissijaista, vaan myös epäilyttävää. Kriittisen teoreettisen tutkimuksen katsotaan lähtökohtaisesti askartelevan yleisemmällä abstraktiotasolla, ja joissain tapauksissa jopa vahingoittuvan, jos sitä pyritään latistamaan ajassa olevaan ja konkreettiseen yhteiskunnalliseen analyysiin. Puhe teorian ja käytännön eroista ja vastaamattomuudesta on tarpeettomalla tavalla usein jakoviivana yliopistoyhteisönkin sisällä.

Tällaiset vastakohta-asetelmat ovat kuitenkin tarpeettomia, osin vahingollisia. Klassisen akateemisen perinteen ja tutkimustulosten yhteiskunnallisen käytettävyyden välillä ei ole ristiriitaa, ei nähdäkseni edes jännitettä: mikään ei ole niin käytännöllinen kuin hyvä, kohdetta jäsentävä teoria. Kootessaan tähänastisen viisauden, teoreettisesti jäsentynyt analyysi avaa yhteiskunnallisen ilmiön usein uudella tavalla. Teorioiden avulla, käytännön ongelma voidaan pilkkoa osiin, yhdistää rakenteellisiin taustoihin, toimijoihin ja näiden välisiin yhteyksiin. Tällaiset analyyttiset tarkastelut voivat avata myös uudenlaisia näkökulmia ja ajatuksia kokonaan toiseen - poliittiseen keskusteluun - ongelmista, päämääristä, vaikuttamisen keinoista ja kohteista.  Esimerkiksi kysymykset kaupunkikehityksen ohjaamisesta, hallintomallien merkittävyydestä tai segregaation ongelmallisuudesta avautuvat tutkimuksen avulla väistämättä laajemmin ja liian pelkistettyä ajattelua haastaen.

Kun akateemisen tutkimuksen tehtävänä on avata uusia näkökulmia ja tuottaa analyyttistä jäsennystä sekä samalla kysyä myös vaikeita kysymyksiä, voi suhde hallinnon ja politiikan sisällä käytävään keskusteluun käydä myös jännitteiseksi - eikä yhteistyö tai vuorovaikutus tällöin ehkä ole paras käsite kuvaamaan tilannetta. Nimenomaan tällaisissa tilanteissa kansalliseen perinteeseemme liittyvä verkostoituminen, suhteiden jonkinasteinen läheisyys ja niihin liittyvä luottamus ovat ehkä tärkeimmillään. On olennaista, että keskustelusuhteet ovat avoinna myös silloin kun näkökulmat ovat jyrkän eriävät. Tämä on arvokas kansallinen perinne, josta on oman kokemukseni mukaan pidetty hyvin kiinni.

Samaan jännitteeseen liittyy myös sellainen tilanne, jossa - akateemikko Erik Allardtin mukaan – yhteiskuntatutkimuksen vaikuttavuus on suurimmillaan.  Tutkimuksen yhteiskunnallinen merkitys ei sittenkään pääosin liity yksittäisten tutkimustulosten käytettävyyteen, tai suoranaiseen hyödyllisyyteen vaan pikemminkin ajattelutapojen kehitykseen ja muutokseen.  Vaikuttavimmillaan tutkimus on silloin kun se pystyy ohjaamaan tai määrittämään niitä kehyksiä, joissa kysymyksiä asetetaan, ja joissa keskusteluja käydään. Metropolisoitumisen käsite on tästä omalla alallani hyvä esimerkki.  Kansainvälisesti paljonkin tutkittu ilmiö jäsentää myös monet Helsingin seudun kehityskulut ymmärrettävällä tavalla, haastaen aiemmassa paikallisessa keskustelussa esitetyt tulkinnat, ongelmat ja näiden ratkaisut. Sammalla tavalla esimerkiksi lähiöiden peruskorjaukseen liittyvät toimenpiteet laajenivat tutkimustuloksiimme perustuen ministeri Vapaavuoren sanoin ”muutakin kuin tekniseksi korjausharjoitukseksi.”

Myös opetus on mahdollista kytkeä osaksi ajassa olevien ilmiöiden analyysiä. Olemme professori Matti Kortteisen kanssa jo reilun vuosikymmenen ajan kehitelleet perusopetukseen liittyvää työtapaa, missä yhdistyy paitsi opettaminen ja tutkimus, usein myös vaikuttavuus. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tutkimushankkeisiin liittyvät teemat jäsennetään useiksi toisiinsa liittyviksi erilliskysymyksiksi.  Nämä kysymykset ja niitä koskevat olettamukset jaetaan sitten opiskelijaryhmille empiirisiksi tutkimustehtäviksi: kunkin opiskelijaryhmän tehtävänä on selvittää omaa ongelmaansa kerättyjen aineistojen avulla. Kun pohjana on valmiiksi mietitty rakenne - ryhmätyöt tuloksineen täydentävät toinen toisiaan, ja tuloksena voi parhaimmillaan syntyä kokonainen uusi empiirinen tutkimus valitusta teemasta.  Klassisen sivistysyliopiston ihanteen - tutkimuksen ja opetuksen yhdistymisen lisäksi -  opiskelijat pääsevät jo osana opintojaan myös verkostoitumaan yhteiskuntaan. Opiskelijoista on jännittävää päästä esittelemään opintojakson tuloksia kaupungin johtaville virkamiehille tai kaupunginvaltuuston jäsenille. Kokemukseni mukaan maisteriopintojaan suorittavien opiskelijoiden tiedonhalu ja oppimisen kunnianhimo luo parhaimmillaan inspiraatiota opetukseen, kysymyksiä teoriaan ja tarkennusta tulkintaan.  Minulle henkilökohtaisesti mieleenpainuvin ja palkitsevin oli erään opiskelijan kommentti viimevuodelta, jossa hän totesi kuinka ”Ensimmäisen kerran ymmärsin, että teoriaa voi oikeasti käyttää ajankohtaisten kysymysten tarkastelussa.”

Hyvät juhlavieraat, maailma muuttuu nopeasti ja tavoilla, joita emme ole ennen nähneet. Esimerkiksi Suomessa, tällä hetkellä, vain puolet kunnista kasvattaa väestöään. Samalla, puolessa suomalaisista kunnista väki vähenee. Kaupunkiseutumme kasvaa paitsi nopeasti, myös aiemmasta poikkeavalla tavalla. Muuttoliike seudulla on nopeampaa kuin koskaan aikaisemmin itsenäisyytemme aikana. Useat alueista vaihtavat laskennallisesti lähes koko väestönsä muutaman vuoden välien. Käynnissä on myös esikaupungistumisaalto, jonka mitta ja malli on aikaisemmista kokemuksista käsin meille tuntematon. On riittämätöntä kutsua nykyistä kaupunkiseudun kasvua ja monikeskuksistumista ”hallitsemattomaksi hajautumiseksi” – tarvitsemme uudenlaisia käsitteitä ja jäsennyksiä tämän meillä uuden ilmiön ymmärtämiseksi ja ohjaamiseksi. 

Helsingin seudun sosiomaantieteellistä kehitystä on viimeisten vuosikymmenten aikana leimannut kehitys, missä ääripäät etääntyvät toisistaan ja osa väestöryhmistä on vaikeuksissa asumisen ja elämänsä kanssa.  Tämän me tiedämme. Avoimia kysymyksiä on kuitenkin runsaasti. Emme esimerkiksi tiedä missä määrin ja millä tavalla etninen tai sosio-ekonominen segregaatio mahdollisesti etenee, mihin se paikantuu, minkälaisia ongelmia se meidän oloissamme tuottaa tai mitä niiden eteen olisi mahdollisesti viisasta tehdä. Suhteessa näiden kysymysten yhteiskunnalliseen merkittävyyteen, tutkimusta tehdään vähän ja hajallaan. Helsingin yliopisto onkin käynnistämässä kaupunkitutkimukseen liittyvää uudistustyötä.

Hyvä juhlayleisö, varmaa on, että yksin tutkimuksen keinoin emme pysty kehittämään toimivia ratkaisuja yhteiskunnallisiin murroksiin, mutta yhtä varmaa on, että järkeviä ratkaisuja ei ole mahdollista rakentaa ilman tutkimusta, pelkän poliittisen tahdon varassa. Suomalainen yhteiskunta tarjoaa nähdäkseni aivan poikkeuksellisen hyvät mahdollisuudet yhteiskunnallisesti merkityksellisen ja ajankohtaisen tutkimustyön tekemiseen. Snellmanin henki siis elää edelleen vahvana ja sitä on hyvä myös arjessa vaalia.

Tietokeskus ja Kvartti-lehti onnittelevat Maria!

Kommentoi

Lehdessä: