Helsinki
  • Kuva: Marja Väänänen.

Artikkeli |  28.08.2015Pia Houni, Heli Ansio

Yhteisölliset työtilat kipinöivät kaupunkikulttuurissa

Kaupungit ovat aina olleet monenlaisten elinkeinojen keskittymiä. Kaupungeissa on käyty kauppaa, tehty teollista työtä ja palvelutyötä. Työelämän murroksessa urbaanin työn ajat ja paikat muuttuvat. 2000-luvun kaupunkilaisen työn yksi ilmiö ovat yhteisölliset työtilat. Käsitteellä kuvataan erilaisia vapaasti muodostuvia, jaettuja työtiloja, joissa työskentelevät eri taustoista tulevat luovaa ja tietointensiivistä työtä tekevät ihmiset. Helsingissä näitä työtiloja on kymmeniä, ellei enemmänkin.

Työpaikasta yhteisölliseen työtilaan

Useammat meistä ovat havainneet viime vuosina ihmisiä työnsä ääressä kahviloissa, liikennevälineissä, katujen liikehuoneistoissa ja muissa julkisissa paikoissa. Monet meistä tekevät itse työtä myös näin.

Erityinen piirre tälle julkisessa tilassa työn tekemiselle on se, että työllä ei mitään varsinaista suhdetta tilan kanssa. Tila on paikka, ympäristö, mahdollisuus, jossa eri alojen ihmiset voivat toteuttaa omia työtehtäviään. Aiemmin toimistohuoneisiin, organisaatioiden kätköihin tai toisaalla oleviin työhuoneisiin piiloutunut työ on jalkautunut näkyväksi osaksi kaupunkikulttuuria. Työpaikka on liukunut työn paikkoihin.

Useimmille ihmisille käsite työpaikka tarkoittaa fyysistä paikkaa (ja rakennusta), jota hallinnoi nimetty työnantaja ja jossa ihminen tekee työtään. Käsite ja siihen liittyvä infrastruktuuri on muuttunut lyhyessä ajassa paljon. Tietotekninen murros on levittänyt työn lähes kaikkialle, missä Wi-Fi löytää reitin ihmisten välille. Työtä tehdään siellä, missä työvälineinä ovat kannettava tietokone, ja oma osaaminen.

Ilmiön ”esihistoria” voidaan löytää esimerkiksi taiteilijoiden ja luovien alojen työstä: he ovat aina matkustaneet tekemään työtä residensseihin, uusiin työtiloihin, maalle, kaupunkiin, ulkomaille ja tehneet omaa luovaa työtään myös ihmisten keskellä erilaisissa tiloissa.

Niin myös tänään,  itsenäistä, itseohjautuvaa ja/tai luovaa työtä tekevät ovat valloittaneet kaupunkimiljööstä uusia paikkoja ja tiloja omaa työtään varten. Työtä julkisten tilojen lisäksi yhä enemmän yhteisöllisissä työtiloissa (coworking spaces). Yhteisöllisissä työtiloissa työskenteleviä ei yleensä yhdistä sama työnantaja, vaan työtilaa jaetaan toisten freelancereiden, apurahalla työskentelevien, yksinyrittäjien tai mikroyritysten kanssa.

Yhteisöllisten työtilojen lisääntyminen on kansainvälinen ilmiö. Nykymuotoisen coworking-ilmiön synty voidaan paikantaa Yhdysvaltoihin 2000-luvun alkuvuosiin. Ilmiö on kasvanut nopeasti erityisesti taloudellisen taantuman aikana, kun myös itsensätyöllistäjyys on lisääntynyt. Monella freelancerilla tai yksinyrittäjällä ei käytännössä ole varaa omaan toimitilaan, joten sitä jaetaan toisten samassa asemassa olevien kanssa. (Ks. Gandini 2015, Merkel 2015, Moriset 2013; itsensätyöllistäjyydestä Suomessa Pärnänen & Sutela 2014, Vallander & Douglas 2015.)

Coworkingin lisääntyminen kietoutuu yhteen myös jakamistalouden ja yhteiskäytön megatrendin kanssa. 2000-luvun kaupungeissa lainataan, vaihdetaan, kierrätetään ja käytetään yhdessä – autoja, asuntoja, porakoneita, vaatteita, miksei siis myös työtiloja. (Jakamistaloudesta ks. Lahti 2015, Lahti & Selosmaa 2013.) Kuten jakamiseen perustuva talous yleensäkin, myös työtilojen jakaminen on kuitenkin vanha ilmiö. Se on ollut tavallista esimerkiksi taidealoilla maailman sivu.

Mikä on yhteisöllinen työtila?

Yhteisöllinen työtila on ainutlaatuinen suomenkielinen käsite. Englannin kielellä käytetään termejä ’coworking’ ja ’coworking space’. Niille ei ole vakiintuneita suomennoksia. Coworking space -tyyppisistä työtiloista puhutaan suomeksi joskus yhteisöllisinä työtiloina tai luovina työtiloina, joskus kulttuurikeskuksina, hubeina tai klustereina, usein vain yksinkertaisesti työtiloina, työhuoneina tai toimistoina. Yhteisöllinen työtila on käsitteenä erityisen kiinnostava, koska toisin kuin englannin termi, se implikoi toiminnan rakentuvan jonkin erityisen yhteisöllisyyden pohjalle.

Olemme tehneet vuoden 2014 aikana etnografisen tutkimuksen kolmeen helsinkiläiseen yhteisölliseen työtilaan. Etsimme vastauksia - havainnoimalla ja haastattelemalla – kysymyksiin, millaista työtä yhteisöllisissä työtiloissa tehdään ja millä tavoin ne ovat ”yhteisöllisiä”. Näiden aineistojen lisäksi olemme ennen tätä kenttätyöjaksoa ja sen jälkeen seuranneet aktiivisesti esimerkiksi Mushrooming-nimistä Facebook-ryhmää, joka toimii vertaisverkostona työtilojen ja pöytäpaikkojen vuokravälitykselle.

Suomen yhteisöllisiä työtiloja ei ole listattu eikä tilastoitu mihinkään. On perusteltua olettaa, että niitä on eniten pääkaupunkiseudulla, erityisesti Helsingissä. Suomessa luovat toimialat, joilla työskenteleviä yhteisölliset työtilat pääsääntöisesti palvelevat, ovat voimakkaasti keskittyneet Uudellemaalle (Metsä-Tokila 2013). Muutamia yhteisöllisiä työtiloja on muissa suuremmissa kaupungeissa, ja joitakin yrityksiä on ollut myös maaseutumaisemmissa kunnissa.

Helsingin yhteisölliset työtilat sijaitsevat pääsääntöisesti kantakaupungissa. Tilan päävuokraajana voi olla yksi henkilö tai pieni yritys, joka alivuokraa työskentelypaikkoja toisille tilankäyttäjille. Vaihtoehtoisesti jokainen tilankäyttäjä voi tehdä tilan omistajan kanssa erillisen vuokrasopimuksen. Yleensä työtiloja koskevista käytännön asioista kuten perussiisteydestä tai yhteisten tarvikkeiden hankinnasta huolehditaan kollektiivisesti. Monissa työtiloissa on nimetty emäntä/isäntä tai vastuuhenkilö, joka viime kädessä huolehtii yhteisen ja jaetun hallinnoinnista, uusien vuokralaisten vastaanottamisesta ja myös yhteisöllisyyden fasilitoinnista työtilassa (ks. Merkel 2015).

Helsingin yhteisöllisissä työtiloissa työskentelee esimerkiksi eri taidealojen, it-alan, muotoilun, markkinoinnin, viestinnän ja tieteen ammattilaisia. Yhteisöllisissä työtiloissa tehtävä työ on tutkimuksemme mukaan yksilöllistynyttä ja henkilökohtaista työtä, jonka haastateltavamme mielsivät itsensä toteuttamiseksi ja ilmaisemiseksi. (Ks. myös Julkunen 2008.) Työtä pidettiin tärkeänä osana omaa identiteettiä. Toisaalta haastateltavamme kuitenkin kokivat tärkeäksi, että työ on tasapainossa elämän muiden osa-alueiden kanssa. Yksi keino tämän saavuttamiseen oli hakeutuminen yhteisölliseen työtilaan, jossa työskentely tarjosi selvemmät ajalliset ja paikalliset rajat rajattomaksi koetulle luovalle työlle.

Yhteisöllisessä työtilassa itsensätyöllistäjä voi saada työyhteisön ja työkavereita. Tämä oli haastatteluaineistossamme keskeisin syy työn tekemiselle juuri yhteisöllisessä työtilassa. Kotona tai kahvilassa työskentelyn koettiin olevan yksinäistä. Kotona oli myös vaikea ylläpitää työn kannalta keskeisiä verkostoja, jotka ovat itsensätyöllistäjän sosiaalista pääomaa (Gandini 2015). Työtilayhteisössä nähtiin myös mahdollisuus saada apua työn arjen pulmatilanteisiin. Niistä oli lisäksi mahdollista löytää yhteistyökumppaneita. Työtilojen yhteisöt ovat tulkintamme mukaan tyypillisiä jälkimoderneja yhteisöjä, joita luonnehtivat löyhärajaisuus ja muuttuvuus. Tästä huolimatta työtiloissa voitiin kokea syvääkin yhteenkuuluvuutta ja me-henkeä.

Helsingin yhteisölliset työtilat osana kaupunkimiljöötä

Helsinkiläisissä yhteisöllisissä työtiloissa näkyy, miten uusi työ on vallannut vanhan työn tiloja: entisiä tehtaita ja liikehuoneistoja. Monet työtilat ovat syntyneet teollisuustiloihin tai entisiin puoteihin ja kahviloihin siten, että tilankäyttäjät ovat remontoineet tilan itse talkoilla mieleisekseen. Kansainväliseen coworkingiin liitetään ajatus epätoimistomaisuudesta (esim. DeGuzman & Tang 2011).

Myös helsinkiläiset työtilat pyrkivät sisustuksellaan ja visuaalisella ilmeellään tuottamaan ilmapiiriä, joka ei viittaa perinteiseksi koettuun toimistotilaan. Työtilat voivat olla kodikkaita, kahvilamaisia, vintage-henkisiä, skandinaavisen pelkistettyjä, hipster-tyylisiä ja/tai teollisuusromanttisia. Pääasiallisesti niitä kuitenkin yhdistää esteettisen kauneuden, persoonallisen tyylin ja viihtyisyyden tavoittelu.

Haastatteluaineistossamme monet työtiloissa työskentelevät kertoivat, että heitä viehättivät vanhojen liikehuoneistojen isot ikkunat tai toisaalta teollisten tilojen korkeat huoneet. Mushrooming-verkostossa työtiloja markkinoidaan kuin arvoasuntoja: vetovoimatekijöinä voidaan kuvata tilan sijaintia esimerkiksi jugend-rakennuksessa tai meren läheisyyttä.

Tutkimuksessamme tulee esille työtilan esteettiset ja sijainnilliset arvot ihmisille, mutta samalla ne muodostavat yhdessä sisällön alueiden kanssa (millaiset työalat löytyvät kyseisestä tilasta) brändin, mielikuvan, kollektiivin ulospäin. Tällä on merkitystä siihen, millaisen yhteisön mielikuvaan ihmiset haluavat kiinnittyä ja miten se mahdollisesti tukee omaa työtä. Yhteisöllisten työtilojen statuksella on vaihtoarvoa yksilön työn tekemiseen ja päinvastoin. Hyvin kasattu ammattilaisten ryhmä saa yhteisen työtilan kukoistamaan uskottavana myös tilan ulkopuolisille tahoille (se saattaa muodostua jopa laatutakeeksi).

Katutasossa sijaitsevat tilat osallistuvat usein aktiivisesti kaupunginosansa elämään ja ovat näkyvä osa tietyn kadun tai korttelin miljöötä. Vanhoissa liiketiloissa sijaitsevat työtilat ovat arkkitehtuuriltaan puolijulkisia kuten kaupat tai kahvilat ikään. Moni yhteisöllinen työtila luo arkkitehtuurillaan ja sisustuksellaan sekä eräänlaisella julkisen ja yksityisen, avoimen ja suljetun, työn tekemisen ja vapaa-ajan vieton jännitteisellä yhdistymisellä kulttuurisen viittauksen kahvilaan (vrt. Mäkelä & Rajanti 2000).

Näissä puolijulkisissa työtiloissa kadun ja työtilan välinen rajapinta saattaa olla huokoinen ja vuotaa kumpaankin suuntaan. Yhtäältä kadulta voi näkyä suoraan sisään työtilaan, ja kutsumattomia vieraita voi piipahdella. Toisaalta myös työtilan toiminnot voivat valua kadulle. Jotkut tiloissa työskentelevät kertovat käyvänsä välillä puhumassa yksityisyyttä vaativat puhelunsa kadulla – paradoksaalista kyllä, sillä kantakaupungin katu ei varsinaisesti ole yksityinen tila. Katua on myös käytetty työnteon tilana kantamalla työtilasta istuimia jalkakäytävälle. Työtila saa näin eräänlaisen terassin kuten kahvila tai ravintola.

Katutason työtiloissa katuseurallisuuden ja kadulla esitettävän ”maailmanteatterin”(ks. esim. Sennett 1976, Mäenpää 2005) kenttä ikään kuin laajenee ulottumaan työtilaan, joka jo arkkitehtuurillaan kutsuu osallistumaan kahvilamaiseen kaupunkielämään pikemmin kuin antamaan työrauhan. Ne työtilat, jotka sijaitsevat katutasoa korkeammalla kerroksissa, houkuttelevat vähemmän liikennettä sisään ja ulos. Samoin on laita niiden tilojen, jotka sijaitsevat kauempana kantakaupungista tai teollisuusrakennuksissa – urbaanin hengailun ja moninaisten performatiivisten käytäntöjen näyttämön ulkopuolella. Työrauha voi näissä tiloissa muodostua syvemmäksi samoin kuin sellaisissa tiloissa, joissa käy vähemmän tilassa työskentelevien asiakkaita tai muita sidosryhmiä.

Riippumatta sijainnistaan (katutasossa tai kerroksissa, keskustassa tai etäämmällä) monet työtilat osallistuvat aktiivisesti kaupunginosansa lähiyhteisön elämään. Joissakin Mushrooming-ilmoituksissa kerrotaan esimerkiksi, että työtilaporukalla on osallistuttu Ravintolapäivään tai Siivouspäivään, pidetty avoimia ovia naapurustolle tai järjestetty sekä työtilan yhteisölle että lähiseudun asukkaille suunnattuja tapahtumia. Osa ihmisistä saattaa valita työtilansa myös tällä perusteella, kun haluavat olla aktiivisesti mukana yhteisessä toiminnassa kaupunkilaisena, kuten yhdessä tutkimuksemme tilassa.

Yhteisöllisissä työtiloissa näkyvät yhtä aikaa globaalius ja lokaalius. Helsingin yhteisölliset työtilat ovat osa kansainvälistä coworking-yhteisöä, joka on yhteisönä imaginaarinen eli kuviteltu Benedict Andersonin tarkoittamassa mielessä: sen jäsenet eivät edes periaatteessa voi koskaan kaikki tavata toisiaan (ks. Anderson 2007). Samalla yhteisölliset työtilat osallistuvat uudenlaiseen, paikalliseen ja yhteisölliseen kaupunkikulttuuriin, joka on nopeasti noussut trendiksi (ks. esim. Keskinen & Kotro 2014, Jyrkäs & Luoto 2014).

Miten kaupunki voi tukea luovien itsensätyöllistäjien työtä?

Yhteisölliset työtilat eivät kuitenkaan ole ensisijaisesti olemassa kaupunkikulttuurin, hyvien bileiden tai kivojen yhteisöllisten tapahtumien vuoksi. Ennen kaikkea yhteisölliset työtilat ovat olemassa, jotta itsensätyöllistäjä saisi työnsä tehtyä. Helsingin kaupunki on tarttunut liikkuvan työn tekijöiden palvelemiseen esimerkiksi kehittämällä Loft Helsinki -konseptia (ks. Diagonal Mental Structure Oy 2013). Myös Helsingin kaupunginkirjaston Kaupunkiverstas ja Urban Office palvelevat ketä tahansa kansalaista, jolla on satunnainen työtilan tarve. Lisäksi kaivattaisiin panostusta siihen, että Helsingin tyhjillään olevia tiloja saataisiin joustavasti pienten luovien alojen toimijoiden työhuonekäyttöön.

Yhteisöllisissä työtiloissa toteutuu yksi uuden urbaanin työn muoto, ja yksi mahdollinen työn tulevaisuuden skenaario. Tulevaisuuden näköpiirissä siintää reitti, jossa erilaiset organisaatiorakenteet tulevat käymään vanhoiksi tai ainakin osaltaan muuttuvat erilaisiksi kennoiksi, joita määrittävät paitsi rinnakkaiset työsuhteet, myös vaihtuvat paikat ja työn toteuttamisen tavat.

Coworking-maailmassa työskentelevät koputtavat jo perinteisen työkulttuurin ovelle. Kenties kohtuullisen ajan kuluttua tulemme näkemään, miten levälleen ovea avataan ja millaiseen toimintakulttuuriin tulevaisuuden työ lähtee muotoutumaan. Jo nyt ymmärrämme millainen kipinöinti näissä yhteisöllisissä työtiloissa on menossa.

Artikkeli perustuu kirjaan Pia Houni & Heli Ansio: Duunia kimpassa. Yhteisölliset työtilat Helsingissä (Helsingin kaupungin tietokeskus, 2015).

Kirjallisuus:

Anderson, Benedict 2007: Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Suom. Joel Kuortti. Vastapaino, Tampere.

DeGuzman, Genevieve V. & Tang, Andrew I. 2011: Working in the Unoffice. A Guide to Coworking for Indie Workers, Small Businesses, and Nonprofits. Night Owls Press, San Francisco, CA.

Gandini, Alessandro 2015: The Rise of Coworking Spaces: A Literature Review. ephemera 15:1, 193–205.

Diagonal Mental Structure Oy 2013: Loft Helsinki. Yhteisöllinen työtila yrittäjille. Konsepti. Saatavilla https://muotoillutratkaisut.files.wordpress.com/2013/03/loft-helsinki-loppuraportti-diagonal-2013.pdf, viitattu 10.7.2015.

Julkunen, Raija 2008: Uuden työn paradoksit. Keskusteluja 2000-luvun työprosess(e)ista. Vastapaino, Tampere.

Jyrkäs, Petra & Luoto, Karoliina (toim.) 2014: Opas kaupunkiaktivismiin. Uutta kaupunkikulttuuria luomaan. Prototype Helsinki. Saatavilla http://setlementti-fi-bin.directo.fi/@Bin/4846275e8a15fee6a64f4315bdbaab37/1428996594/application/pdf/481178/kaupunkiaktivismiopas_finaali.pdf, viitattu 14.4.2015.

Keskinen, Vesa & Kotro, Helena 2014: Kohti yhteisöllistä kaupunkikulttuuria. Mielipiteitä Helsingistä kulttuurikaupunkina. Tutkimuskatsauksia 4/2014. Helsingin kaupungin tietokeskus, Helsinki.

Lahti, Vesa-Matti 2015: Jakamistalous tienä kohti kestävyyttä. Teoksessa Jakonen, Mikko & Silvasti, Tiina (toim.): Talouden uudet muodot. Into, Helsinki.

Lahti, Vesa-Matti & Selosmaa, Jenni 2013: Kaikki jakoon! Kohti uutta yhteisöllistä taloutta. Atena, Jyväskylä.

Merkel, Janet 2015: Coworking in the city. ephemera 15:1, 121–139.

Metsä-Tokila, Timo 2013: Luovat alat. Toimialaraportti 7/2013. Työ- ja elinkeinoministeriö.

Moriset, Bruno 2013: Building New Places of the Creative Economy. The Rise of Coworking Spaces. Saatavilla https://halshs.archives-ouvertes.fr/halshs-00914075/document, julkaistu 4.12.2013, viitattu 11.6.2015.

Mäenpää, Pasi 2005: Narkissos kaupungissa. Tutkimus kuluttaja-kaupunkilaisesta ja julkisesta tilasta. Tammi, Helsinki.

Mäkelä, Johanna & Rajanti, Taina 2000: Caféistuminen. Teoksessa Stadipiiri (toim.): Urbs. Kirja Helsingin kaupunkikulttuurista. Helsingin kaupungin tietokeskus, Helsinki.

Pärnänen, Anna & Sutela, Hanna 2014: Itsensätyöllistäjät Suomessa 2013. Tilastokeskus, Helsinki.

Sennett, Richard 1992 (1977): The Fall of Public Man. W. W. Norton & Company, New York.

Vallander, Taina & Douglas, Inka 2015: Itsensätyöllistäjät. STTK. Saatavilla http://www.sttk.fi/wp-content/uploads/2015/05/STTK_Itsensatyollistajat_2015.pdf, julkaistu 13.5.2015, viitattu 11.6.2015.

Kommentit

Hei! Kiitos ilmiön hyvin selvittävästä artikkelista. Haluaisin kuitenkin kysyä että mikä on konkreettisesti coworking- tilan ja toimistohotellin ero? Jos etsin coworking tilaa Helsingistä niin usein tulee vastaan vuokrakohteita josta voi vuokrata coworking- tilan toimistohotellista? Esimerkkinä nyt tällainen: https://www.matchoffice.fi/vuokraus/coworking/helsinki/mannerheimintie-1664 . Onko kyseessä ainoastaan joustavampi sopimus vai että vain yleiset tilat eikä esimerkiksi kokoustilat kuuluvat hintaan?

Hei, kiitos kysymyksestä! Esimerkiksi tässä blogikirjoituksessa selitetään coworking-tilan ja toimistohotellin eroa sen kautta, että ensin mainitussa kyse on erityisesti työntekijöiden eli ihmisten yhteisöstä ja sen merkityksestä, eikä niinkään pelkistä puitteista: http://www.hub13.fi/mita-coworking-on-ja-miten-se-poikkeaa-perinteisesta-toimistohotellista/

Kommentoi