Helsinki
  • Kuva: Helsingin kaupungin aineistopankki, Sami Sorjonen/Sky Foto.

Blogikirjoitus |  30.09.2014

Kuinka mitata asuinalueiden välisiä eroja ja niiden muutosta?

Suomen suurimpien kaupunkiseutujen alueellinen eriytyminen on herättänyt vilkasta keskustelua paitsi julkisuudessa myös tutkijoiden ja päättäjien keskuudessa. Asuinalueiden välisten erojen kasvua on pidetty kielteisenä kehityssuuntana. Toisaalta myös eriytymisen voimakkuudesta on esitetty eriäviä mielipiteitä. Tämän tekstin tarkoituksena on keskustella alueellisten erojen seurannan haasteista yksinkertaisen esimerkin kautta.

Asuinalueiden välisiä eroja ja niissä tapahtuvia muutoksia on mahdollista mitata usealla eri tavalla. Yksi keskeinen valinta liittyy siihen, mitataanko alueellisten erojen muutoksia absoluuttisesti vai suhteellisesti. Valitulla mittaamisen tavalla on väliä, sillä lopputulos voi poiketa merkittävästi menetelmästä riippuen. Oheinen esimerkki havainnollistaa tämänkaltaista tilannetta kahdella kuvitteellisella alueella.

Esimerkki: alueelliset erot kaventuneet korkeakoulutettujen osuuksissa – vai ovatko?

Taulukot 1 ja 2 esittävät korkeakoulutettujen osuuksissa havaittavaa eroa kahdella kuvitteellisella asuinalueella. Alueella 1 korkeasti koulutettuja asukkaita asuu aluetta 2 vähemmän molempina tarkasteluvuosina. Mutta miten erot ovat kehittyneet? Matalan koulutustason alueella korkeasti koulutettujen asukkaiden osuus on kasvanut kahdesta neljään prosenttiin. Suhteellisesti tarkasteltuna muutos on siis ollut 100 prosenttia (Taulukko 1). Korkeamman koulutustason alueella korkeakoulutettujen osuus on kasvanut 20 prosentista 30 prosenttiin, jolloin muutosta on ollut suhteellisesti tarkasteltuna 50 prosenttia. Tämän perusteella näyttäisi siltä, että kahden esimerkkialueen välinen ero on kaventunut. Korkeakoulutettujen osuuden muutos on ollut matalamman koulutustason alueella (alue 1) korkeamman koulutustason aluetta (alue 2) suurempaa ja samalla alueiden välinen suhteellinen ero on kaventunut kymmenkertaisesta 7,5-kertaiseksi (Taulukko 1).

 

Taulukko 1. Esimerkki koulutustason muutoksesta kahdella kuvitteellisella alueella suhteellisella mittaustavalla tarkasteltuna.

Taulukko 2. Esimerkki koulutustason muutoksesta kahdella kuvitteellisella alueella absoluuttisella mittaustavalla tarkasteltuna.

Alueellisten erojen tarkastelu absoluuttista mittaustapaa käyttäen tuottaa kehityksestä päinvastaisen tuloksen. Matalamman koulutustason alueella korkeakoulutettujen osuus on kasvanut kahdella prosenttiyksiköllä. Korkeammin koulutetulla alueella kasvua on ollut 10 prosenttiyksikköä (Taulukko 2). Tällä tavalla mitattuna koulutustaso on siis noussut nopeammin alueella 2 ja samalla alueiden välinen ero on kasvanut 18 prosenttiyksiköstä 26 prosenttiyksikköön. Alueiden välisen eron voidaan todeta kasvaneen.

Kumpi tulkinta on oikea?

Yllä tarkasteltu esimerkki on kuvitteellinen, mutta se kuvaa aidon ongelman eri mittaustapojen tuottamien tulkintojen eroissa. Vastaavanlaisia tilanteita löytyy Helsingistä useita. Esimerkiksi  Länsi-Helsingissä sijaitsevan Kuusisaaren ja Koillis-Helsingissä sijaitsevan Ala-Malmin välisen koulutustasoeron voi tulkita joko kasvaneen tai kaventuneen mittaustavasta riippuen. Kuusisaaressa korkeakoulutetun kantaväestön osuus kasvoi kymmenessä vuodessa 39 prosentista 49 prosenttiin, Ala-Malmilla kuudesta prosentista kymmeneen prosenttiin. Suhteellisesti tarkasteltuna eron voidaan todeta kaventuneen. Absoluuttisesti tarkasteltuna alueiden välinen ero koulutustasossa on sen sijaan kasvanut.

Mitä alueellisten erojen kehityksestä tulisi tämänkaltaisessa tilanteessa päätellä? Ovatko erot kasvaneet vai eivät? Kumpaakin mittaustapaa voidaan pitää periaatteessa oikeana – ja niin siis myös molempia tulkintoja. Alueellisten erojen kehitystä seurattaessa ja siitä keskusteltaessa on tärkeää ymmärtää, minkälaista mittaustapaa erojen tarkastelussa on käytetty ja minkälaisia rajoitteita eri mittaustapojen käyttöön liittyy.

Keväällä 2014 julkaistussa tutkimuksessamme valitsimme alueiden välisten erojen tarkasteluun absoluuttisen mittaustavan, eli tavan, joka kuvaa muutoksia prosenttiyksiköissä mitattuna. Valintaamme on kaksi syytä. Ensinnäkin pidämme absoluuttista mittaustapaa suhteellista mittaustapaa parempana silloin, kun tarkastellaan prosenteissa mitattavien alueellisten ilmiöiden kehitystä, kuten vaikkapa työttömyysastetta, korkeakoulutettujen osuutta tai vieraskielisten alueellista osuutta. Suhteellinen mittaustapa nimittäin tyypillisesti ylikorostaa pienemmissä arvoissa tapahtunutta muutosta. Mitä korkeammasta prosenttiluvusta on kyse, sitä pienempiä suhteelliset muutokset voivat olla ennen kuin 100 prosentin taso on saavutettu – eli kunnes kaikki asukkaat alueella kuuluvat tarkasteltuun ryhmään. Esimerkiksi 100 prosentin kasvu ei ole mahdollinen, jos ilmiö on jo lähtötasoltaan ylittänyt 50 prosenttia jollakin tarkastellulla alueella. Tämän seurauksena esimerkiksi muutos 50 prosentista 90 prosenttiin näyttäytyy suhteellisella mittaustavalla pienempänä kuin vaikkapa muutos kahdesta prosentista kuuteen prosenttiin (80 % vs. 200 %).

Käytännössä – mikä on samalla toinen valintaamme vaikuttanut syy – muutos 50 prosentista 90 prosenttiin on kuitenkin huomattavasti jälkimmäistä muutosta merkittävämpi. Esimerkiksi vieraskielisten osuuden kasvua 50 prosentista 90 prosenttiin pidettäisiin varmasti alueiden asukkaiden ja palvelutuottajien, erityisesti koulujen ja päiväkotien näkökulmasta, selvästi suurempana ja merkittävämpänä muutoksena kuin osuuden muutosta kahdesta kuuteen prosenttiin. Absoluuttisia arvoja ja niissä tapahtuneita muutoksia voidaan pitää merkityksellisinä myös niin sanottujen kynnysarvokeskustelujen näkökulmasta. Tietoa siitä, ylittyvätkö jotkut kriittisinä pidetyt raja-arvot, tarvitaan muun muassa aluevaikutusten arvioinnissa.

Alueiden kokoerolla on merkitystä

Myös alueiden koolla eli asukasmäärällä on merkitystä havaittujen muutosten käytännön vaikutusten kannalta. On tyypillistä, että asuinalueiden koko vaihtelee kaupunkiseuduilla merkittävästi. Esimerkiksi Helsingissä pienimmillä asuinalueilla asuu vain muutamia satoja asukkaita, kun taas Helsingin suurimmalla asuinalueella, Taka-Töölössä, asukkaita on yli 15 000. Suurilla alueilla tapahtuvat pienetkin absoluuttiset muutokset vaikkapa korkeakoulutettujen tai lasten osuuksissa ovat usein pienten alueiden muutoksia merkittävämpiä, sillä niissä on kyse huomattavasti isommista asukasmääristä. Esimerkiksi kaupungin palveluverkon suunnittelulle tieto asukasmäärien muutoksista on tärkeää. Alueiden välisten erojen kehitystä seurattaessa ja erojen merkitystä pohdittaessa myös asuinalueiden väliset kokoerot on tästä syystä hyvä pitää mielessä.

Katja Vilkama on Helsingin kaupungin tietokeskuksen erikoistutkija.

Kommentoi