Asuinalueen rauhallisuus on keskeinen tekijä asumisviihtyvyyden kannalta. Rauhattomuus vaikuttaa kotitalouksien muuttopäätöksiin ja on usein myös alueen huonon maineen taustalla. Suomalaiset 1960- ja 1970-lukujen lähiöt ovat tässä suhteessa kiinnostava ja tärkeä tutkimuskohde. Eurooppalainen lähiökeskustelu on tyypillisesti keskittynyt varsin voimakkaasti erilaisiin ongelmiin: arkkitehtuuria pidetään yksitoikkoisena, rakentamisen laatua heikkona ja lisäksi köyhyys, turvattomuus ja muut sosiaaliset ongelmat kasaantuvat. Julkisessa keskustelussa kuva lähiöistä on Suomessakin valtaosin negatiivinen.

Osaltaan tätä synkkää näkökulmaa vahvistanee myös tutkimuskohteiden valinta. Suuri osa lähiötutkimuksesta on tehty yksittäisten, tavalla tai toisella ongelmallisten lähiöiden pohjalta. Suuremmatkin tutkimushankkeet (esim. RESTATE) perustuvat tavallisesti ongelmien perusteella valittuun lähiöiden joukkoon.

Sellaista tutkimusta, joka perustuisi lähiöitä tilastollisesti edustavaan aineistoon, on lopulta yllättävän vähän. Erityisesti on tarvetta vertailevalla tutkimukselle, jossa lähiöitä verrataan muihin naapurustoihin, sillä muuten on vaikea saada sopivaa perspektiiviä tulosten tulkintaan.

Lähiöt eivät juuri ole muuta kaupunkimaista aluetta rauhattomampia – ero pientaloalueisiin varsin suuri

Miten lähiöasukkaat kokevat naapurustonsa verrattuna toisentyyppisten asuinalueiden asukkaisiin? Keväällä 2012 Helsingin seudulla kerätty KatuMetro-aineisto mahdollistaa tähän kysymykseen tarttumisen. Teimme aineiston pohjalta tutkimuksen, joka julkaistiin hiljattain yhteiskuntatieteellisessä journaalissa Research on Finnish Society. Tutkimuksemme aiheena oli asukkaiden kokemus naapurustonsa rauhallisuudesta, tai teknisemmin, sosiaalisesta epäjärjestyksestä.

Vastaajilta (n=9254) kysyttiin missä määrin he ovat havainneet asuinalueellaan julkista juopottelua, ilkivaltaa, häiriköintiä ja uhkaavaa käyttäytymistä, naapureiden aiheuttamia häiriöitä tai huumeiden käyttöä tai kauppaa. Näistä vastauksista koostettiin sosiaalista epäjärjestystä kuvaava mittari, jonka perusteella pääsimme vertaamaa lähiöitä muunlaisiin alueisiin.

Esittelen seuraavassa tutkimuksemme päätulokset ja pohdin niiden merkitystä. Tarkempia tietoja tutkimuksen yksityiskohdista löytyy itse artikkelista.

Jaoimme tutkimuksessamme asuinalueet kolmeen luokkaan: 1) 1960- ja 1970-lukujen lähiöt, 2) muu kaupunkimainen ympäristö ja 3) pientaloalueet. Päätuloksemme on, että lähiöissä sosiaalista epäjärjestystä havaitaan kaikkein eniten, mutta ero muuhun kaupunkimaiseen alueeseen on kuitenkin varsin pieni, joskin tilastollisesti merkitsevä (Kuvio 1).

Kuvio 1. Havaittu sosiaalinen epäjärjestys. Painotetut, vakioimattomat keskiarvot ja 95 %:n luottamusvälit. (PSD, perceived social disorder) lähiöissä ja muilla alueilla (PSD: faktoripistemuuttuja, keskiarvo 0, keskihajonta 0.9, kuvio: ggplot2, R).

Lähiöt eivät siis ole erityisen rauhattomia verrattuna muihin kaupunkimaisiin asuinalueisiin. Toisaalta pientaloalue on näistä kolmesta aluetyypistä selvästi rauhallisin, kuten odottaa sopiikin, ja siihen verrattuna lähiöympäristö on jo selvästi rauhattomampi. Kuten aina, vertailupisteen valinta vaikuttaa siihen, miltä tilanne näyttää.

Eräs tutkimuskirjallisuudessa esiintyvä vakiintunut havainto pätee myös Helsingin seudulla, sillä sosio-ekonomisesti huono-osaisempien asuinalueiden havaittu epäjärjestys on tyypillisesti muita korkeammalla tasolla. Lähiöt ovat asukaskannaltaan yleisesti ottaen huono-osaisempia kuin muut kaupungin alueet, mikä osaltaan selittää sitä, että niissä häiriöitä havaitaan eniten.

Kuvio 2 havainnollistaa asukkaiden havaitseman sosiaalisen epäjärjestyksen jakautumista Helsingin metropolialueella. Mitä tummempi väri, sitä enemmän asukkaat keskimäärin havaitsevat mainittuja sosiaalisia häiriöitä asuinalueellaan. Raideliikenteen varrella sijaitsevat lähiöalueet erottuvat tästä näkökulmasta varsin selvästi (Espoon keskus, Martinlaakson radan varsi, pääradan varsi, metron itäiset päät).

Kuvio 2. Havaittu sosiaalinen epäjärjestys Helsingin metropolialueella. (Epäjärjestystä kuvaavan mittarin spatiaalinen viive/spatial lag, 10 lähintä naapuria. Interpoloitu käänteisen etäisyyden mukaisella painotuksella. Kartografia: Perttu Saarsalmi, THL.)

Lähiöiden asema asuntomarkkinoilla on epäedullinen

Tulosten merkitystä voidaan arvioida asuntomarkkinoiden näkökulmasta. Asuntomarkkinat tarjoavat kotitalouksille tulotasosta riippuvan määrän vaihtoehtoja. Omakotitalot järven tai meren rannalla kaupungin keskustan välittömässä läheisyydessä ovat harvassa, joten eri vaihtoehtojen hyviä ja huonoja puolia täytyy tasapainotella valintaa tehtäessä. Kotitalouden taloudellinen tilanne luonnollisesti määrittää miten laajasti erilaisia vaihtoehtoja on tarjolla.

Eräässä mielessä lähiöiden tilanne on epäedullinen. Pientaloalueet tarjoavat tilaa ja rauhaa, mitä monet pitävät hyvinä puolina. Kantakaupunkimainen ympäristö taas tarjoaa palveluita ja mahdollisuuden trendikkään urbaaniin elämäntapaan, jolloin tietynlainen kaupunkimainen rauhattomuus tulee osana tätä pakettia. Lähiöt ovat tässä suhteessa altavastaajia. Tilaa ja rauhaa ei ole siinä määrin kuin pientaloalueilla. Palveluiden tai urbanismin suhteen kantakaupunki menee ohi, mutta silti urbaani – tai pikemminkin suburbaani – rauhattomuus vaivaa. Lähiöiden renessanssista on puhuttu, mutta siitä ei ole käsittääkseni vielä vahvoja merkkejä. Tilanne voi tietenkin muuttua, kun elämäntyylit muuttuvat.

Tuloksemme ei kuitenkaan tarkoita, että lähiöissä olisi huono asua. Suurin osa lähiöasukkaista viihtyy alueellaan – ja miksi eivät viihtyisi, sillä asunnot ovat suhteellisen tilavia ja valoisia. Suomalaiset lähiöt ovat myös vihreitä, luonnonläheisiä ja lopulta hyvin rauhallisia ja turvallisia, etenkin jos niitä verrataan tunnettuihin eurooppalaisiin ongelmalähiöihin.

Mutta entä mikä tilanne on tulevaisuudessa? Ennustaminen on tunnetusti vaikeaa, mutta jos tulkintani lähiöiden epäedullisesta asuntomarkkina-asemasta pitää paikkansa, on mahdollista että ainakin osa 1960- ja 1970-lukujen lähiöistä jää jatkossa yhä enemmän jälkeen muun kaupunkiseudun taloudellisesta kehityksestä. Miten suuriksi erot yhteiskunnalliset ja alueelliset voivat kasvaa pohjoismaisen hyvinvointimallin kehyksessä, on kysymyksenä vielä avoin, ja riippuu niin maailmanlaajuisista kehityskuluista ja kriiseistä, kuin eri tasoilla tehdyistä politiikkavalinnoista.

Talouden ohella toinen keskeinen näkökulma on kulttuuri. Huono-osaisille alueille keskittyy mahdollisesti yhä enemmän maahanmuuttajia, jotka ovat joutuneet jättämään yhteiskuntansa erilaisten kriisien seurauksena. Stereotypiat, ennakkoluulot, elämäntapaerot ja kielimuuri voivat monissa tilanteissa toimia esteinä yhteisen sävelen löytämiselle. Asuinalueen sosiaalisen elämän kehittyminen näissä oloissa, joissa erilaiset huono-osaisuuden ja syrjäyttämisen muodot ovat toistensa lähinaapureita, määrittää ratkaisevalla tavalla paikallista hyvinvointia ja muuttoliikkeen kehittymistä. Sellaisenaan nykyajan huono-osaisuus ei vielä yhdistä. Se pikemminkin erottaa, jakaa ja kääntää haavoittuvassa asemassa olevat toisiaan vastaan. Keskeinen kysymys on miten ruokkia sellaista yleistä naapuruuskulttuuria, joka rakentaisia siltoja erilaisista haavoittuvista taustoista tulevien asukkaiden ja asukasryhmien välille.

Avoin julkinen keskustelu ja eriytymisprosessin eri puoli valottava lisätutkimus ovat kullanarvoisia, jotta kehityskulkuihin voitaisiin ajoissa puuttua.

Teemu Kemppainen viimeistelee kaupunkisosiologian väitöskirjaansa Helsingin yliopistossa (teemu.t.kemppainen at helsinki.fi).