Tätä keskustelua on käyty tänä vuonna esimerkiksi Pellervon taloustutkimuksen tammikuussa julkaistun asumiskatsauksen pohjalta (ks. PTT:n ja Helsingin Sanomien uutiset.). Kun omistus- ja vuokra-asumisen osuuksia tarkastellaan pitkällä aikavälillä, huomataan, että muutos kahden viime vuosikymmenen aikana on ollut verrattain pientä. Toisaalta myös se ikä, jolloin omistusasunnossa asuvien osuus ylittää vuokralla asuvien osuuden, on pysynyt kymmenen viime vuotta sitkeästi paikoillaan 40 ikävuodessa.

Muutokset hallintamuotojen välillä aiemmin suurempia

Kun katsotaan kauemmaksi taaksepäin, vuokra-asuntojen osuus oli selvästi suurempi. Vuonna 1950 asunnoista 75 prosenttia oli vuokra-asuntoja. Vuokra-asuntojen osuus kuitenkin laski 1950-luvulla jyrkästi. Vuonna 1960 vuokra-asuntojen osuus oli enää 58 prosenttia. Käyttöönotetut Arava ja maanhankintalaki suosivat omistusasuntotuotantoa. Lisäksi puretuista asunnoista enemmistö oli vuokra-asuntoja.

1960-luvulla aravatuotannon painopiste siirtyi vuokra-asuntoihin ja vuokra-asuntojen osuuden lasku loiveni. Toisaalta vuosina 1962–1968 keskeytyksissä ollut vuokrasäännöstely piti vuokrat kohtuullisella tasolla, mutta vähensi vuokranantajien halukkuutta hankkia tai pitää vuokra-asuntoja. 1970-luvulla vuokra-asumiseen osuutta laski myös alivuokralaisten määrän jyrkkä väheneminen. Vuokra-asumisen osuus laski yhtäjaksoisesti aina vuoteen 1990 saakka, jolloin omistusasuntoja oli jo yli puolet asuntokannasta.

1990-luvulla sääntelemätön asuntotuotanto pysähtyi taloudellisen laman seurauksena käytännössä kokonaan. Asuntotuotannon painopiste siirtyi vuokra-asuntoihin ja vuokra-asuntojen osuus lähti kasvuun. Vuokra-asuntojen tarjontaa lisäsi myös vapaarahoitteisten asuntojen vuokrasääntely purkaminen vuosina 1991–1995. Vuonna 2000 vuokra-asuntoja oli jo 47 prosenttia asuntokannasta ja omistusasuntoja 43 prosenttia.

Vuodesta 2000 eteenpäin vaihtelu vuokra- ja omistusasumisen välillä on ollut vähäistä, korkeintaan kahden prosentin luokkaa. Vuoden 2017 lopussa vuokra-asumisen osuus oli edelleen 47 prosenttia ja omistusasumisen 42 prosenttia. Asuntojen hallintamuotorakenne on kuitenkin 1990-luvulta alkaen monipuolistunut. Ensimmäiset asumisoikeusasunnot valmistuivat Helsinkiin vuonna 2000. Vuoden 2017 lopussa niitä oli 10 000, joka on vajaa kolme prosenttia asuntokannasta.

Omistusasumisen suosio ylittää vuokra-asumisen edelleen 40 ikävuoden kohdalla

Vuokra-asuminen on etenkin nuorten asuntokuntien asumismuoto. Vanhemmiten Helsingissä – ja Euroopan kaupungeissa yleisesti muutenkin, Wieniä, Berliiniä ja Amsterdamia lukuun ottamatta – pääosalla ihmisistä on taipumus hankkia oma asunto. Helsinkiläisistä asuntokunnista, joiden vanhin henkilö on alle 30-vuotias, vuokralla asui vuoden 2017 lopussa 83 prosenttia, mutta 45 vuotta täyttäneistä vuokralaisasuntokuntia enää 36 prosenttia. Omaan asuntoon siirrytään erityisesti silloin, jos hankitaan lapsia. (Elinvaiheen ja hallintamuodon välisestä yhteydestä Helsingissä ks. Asumisen ja rakentamisen tilastotietoa Helsingistä -sivustolla julkaistut tiedot).

Helsingissä se ikä, jolloin omistusasunnossa asuvien osuus ylittää vuokralla asuvien osuuden on pysynyt viimeiset kymmenen vuotta harvinaisen sitkeästi paikoillaan 40 ikävuodessa. Vuonna 1990 vastaava ikä oli 31 vuotta ja vuonna 2002 45 vuotta (ks. kuvio 2). Sen sijaan sitä nuoremmilla ja vanhemmilla oman asunnon hankkiminen on jonkin verran myöhentynyt. Esimerkiksi kun 2007 asunnon omistamisen 30 prosentin taso saavutettiin 28 vuoden iässä, niin vuonna 2017 sama taso saavutettiin kolme vuotta myöhemmin, 31 vuoden iässä. Kuitenkin muutokset helsinkiläisten asuntokuntien hallintamuotojen ja iän välillä ovat kymmenen viime vuoden aikana olleet varsin pieniä, verrattuna vuoteen 2002, ja erityisesti vuoteen 1990.

Vuokralla asuminen on yleistynyt ja omistusasumisen taso on kautta linjan eri ikäluokissa hieman laskenut, mutta oma asunto hankitaan edelleen 40 ikävuoteen mennessä, aivan yhtä yleisesti kuin viisi tai kymmenen vuotta sitten. Tämä tieto on linjassa esimerkiksi loppuvuonna 2014 nuorilta kerätyn valtakunnallisen aineiston kanssa, jonka tulosten mukaan nuorten asumisvalinnoissa ei havaittu 2010-luvulla merkittäviä muutoksia (ks. Toiveet ja todellisuus -raportti).

Sen sijaan, jos katsomme kauemmaksi taaksepäin, niin helsinkiläisten asunnon hallintasuhteessa on tapahtunut iso muutos. 1990-luvulla vuokra-asumisen osuus oli selvästi nykyistä vähäisempää ja omistusasuminen yleisempää, lähes koko elinkaaren ajan, 15 vuotiaasta aina 70 ikävuoteen saakka. Omistamisen 47 prosentin taso saavutettiin nykyisen 40 ikävuoden sijaan silloin kymmenen vuotta aiemmin, 30 vuoden iässä.

Mitään ”uutta” suurta siirtymää vuokra-asuntojen suuntaan ei näyttäisi tilastojen valossa viime vuosina tapahtuneen, ainakaan toistaiseksi. Siitä huolimatta voi olla, että kun nykyiset alle 30-vuotiaat aikanaan nelikymppisinä tekevät omia asumisvalintojaan, vuokralla asuminen voi näyttäytyä ihan järkevältä valinnalta.

Asunnon omistaminen ja siihen liittyvät sijoitus- ja turvallisuusulottuvuudet ovat viimeiset kymmenen vuotta pitäneet yllättävän hyvin pintansa, huolimatta asuntolainan korkovähennyksen pienenemisestä. Hallintasuhteiden stabiilin ajan taustalla vaikuttanee sekin, että muutokset asuntomarkkinoilla ovat jo pitkään sataneet kumpaankin laariin. Asuntolainojen pitkään jatkunut matala korkotaso on mahdollistanut oman asunnon hankinnan asuntokunnille ja tulotasoille, joille se ei aiemmin ollut mahdollista (tosin asuntohintojen kallistuminen on heikentänyt tätä etua). Institutionaalisten ja yksityisten vuokranantajien kiinnostus kasvavien kaupunkien vuokra-asuntoja kohtaan on puolestaan lisännyt vuokra-asuntojen tarjontaa.

Jotta merkittäviä muutoksia pois omistusasumisesta voisi matalien korkojen ympäristössä tapahtua, edellyttäisi se todennäköisesti myös uudentyyppisiä asuntopoliittisia linjauksia: omistusasumisen aseman heikentämistä, esimerkiksi asuntotulon verottamista, sekä nykyistä suurempaa houkuttelevuutta muilta hallintamuodoilta. Sellaiset asuntopoliittiset muutokset loisivat edellytyksiä myös laajemmalle asumisen hallintasuhteen arvopohjan muutokselle.

Ari Niska toimii tutkijana Helsingin kaupunginkanslian aluerakentaminen, asuminen ja investoinnit -yksikössä.