Helsinki
Blogikirjoitus |  25.04.2019Pasi Saukkonen

Vieraskielinen väestö: kieliperusteisen tilastoinnin ongelmia ja ratkaisuvaihtoehtoja

Mitä suurempi osa ulkomaalaistaustaisista on Suomessa syntyneitä, sitä useammin vieraskieliset ovat myös suomen- tai ruotsinkielisiä. Kaksi- ja monikielisyys lisääntyvät Suomessa nopeasti, ja tämä kehitys haastaa yksilöiden yksikielisyyteen perustuvan tilastoinnin.

Kuka on vieraskielinen? Tosielämän tasolla oikea vastaus on: ei kukaan. Mitä enemmän maahanmuutto muuttaa Helsingin ja muun Suomen väestörakenteita ja mitä enemmän puhumme tämän muutoksen vaikutuksista, sitä tärkeämpää on tehdä selväksi, mistä me oikein puhumme. Samoin on syytä miettiä, mitä käsitteitä ei kannata käyttää, ellei ole aivan pakko. Monikulttuurisuuden tilastointi Suomessa kaipaa uudistamista vastaamaan paremmin yhteiskunnan todellisuutta.

Havainnot etnisestä eriytymisestä pääkaupunkiseudulla ja Helsingin seudun tuoreet väestöennusteet ovat viime viikkoina herättäneet paljon julkista keskustelua. Se on pitkälti kohdistunut nimenomaan vieraskielisen väestön määrän ja suhteellisen osuuden kasvuun sekä vieraskielisten sijoittumiseen tietyille alueille ja joihinkin kouluihin. Termiin vieraskielinen törmää medioissa toistuvasti, usein ilman sen kunnollista määrittelyä.

Keskustelua Suomessa tarvitaan, mutta huomion kiinnittäminen nimenomaan kieliperusteiseen erontekoon ”meidän” ja ”muiden” välillä on jo nyt ongelmallista, ja tulevaisuudessa nämä ongelmat vain pahenevat. Väärien mielikuvien johdosta saatetaan päätyä myös virheellisiin päätöksiin ja palveluiden epätarkoituksenmukaiseen kohdistamiseen. Siksi yritän tässä kirjoituksessa avata, mistä äidinkielen tilastoinnissa oikeastaan on kysymys ja minkälaisia pulmia siihen liittyy.

Suomen väestöä koskeviin rekisteritietoihin sisältyy henkilön äidinkieli. Tämän tiedon kerääminen ja tallentaminen väestörekisteriin ei ole kovin tavallista, eikä esimerkiksi muissa Pohjoismaissa ole tietoja väestöön kuuluvien äidinkielestä. Suomessa tätä tietoa on tarvittu jo vuosikymmeniä maamme virallisen kaksikielisyyden vuoksi: kielitilaston ytimessä on tieto maamme suomenkielisistä ja ruotsinkielisistä. Kielilaki määrittää yksilöiden äidinkielitiedon perusteella esimerkiksi sen, mitkä kunnat ovat yksi- ja mitkä kaksikielisiä.

Ajatus äidinkielestä tuntuu monista varmaan yksinkertaiselta. Todellisuudessa ei kuitenkaan aina ole itsestään selvää, mikä on henkilön äidinkieli. Täysin yksikielisessä perheessä, joka asuu koko elämänsä samassa kieliympäristössä, asia on yleensä kiistaton. Mutta monessa perheessä puhutaan useampia kieliä, ja esimerkiksi kahta eri kieltä puhuvan vanhemman lapsi on usein jo lapsuudestaan lähtien vähintään kaksikielinen. Ensiksi opittu kieli voi myös esimerkiksi toiseen maahan muuton seurauksena tai vähemmistöjen syrjinnän vuoksi poistua käytöstä ja sen taito heikentyä.

Tieto rekisteröidystä äidinkielestä perustuu henkilön omaan ilmoitukseen tai Suomessa syntyneiden osalta yleensä vanhempien ilmoitukseen. Tätä tietoa viranomainen ei voi omin päin muuttaa. Joissain tapauksissa kielitieto ei vastaa sitä, mitä yleensä pitäisimme äidinkielenä. Vanhemmat voivat ilmoittaa lapsensa äidinkieleksi suomen tai ruotsin esimerkiksi syrjinnän tai muuten ei-toivotun kohtelun välttämiseksi. Suomen kieli voidaan antaa äidinkieleksi myös merkiksi suomalaisuuteen identifioitumisesta.

Toisaalta rekisteröidyksi äidinkieleksi on voinut jäädä jokin muu kieli kuin suomi tai ruotsi, vaikka tätä kieltä henkilö ei olisikaan koskaan kunnolla oppinut tai paljon elämässään käyttänyt. Viranomainen tai palvelujen järjestäjä tai tuottaja ei siten pelkästään rekisteröityä äidinkieltä koskevan tiedon perusteella voi koskaan olla täysin varma siitä, että kyseinen kieli todella on myös henkilön ensimmäinen tai parhaiten hallittu tai eniten kotona käytetty kieli.

Kielitilastoihimme sisältyy myös se ongelma, että se ei anna luotettavaa kuvaa kaikista Suomessa osatuista ja puhutuista äidinkielistä. Tilastoinnissa käytetyssä kansainvälisessä kielten luokittelustandardissa ISO 639-1 on 180 elävää kieltä. Maailmassa on kuitenkin paljon enemmän kieliä. On hyvin vaikea määritellä tarkasti, mikä itse asiassa on kieli, mutta joka tapauksessa niitä on tuhansia. Kielitieteilijä Fred Karlsson on eri lähteitä hyödyntämällä päätynyt siihen tulokseen, että Suomessa puhutaan ainakin viittäsataa kieltä. Tosin jotkin kieliryhmät ovat niin pieniä, ettei kaikkia kieliä käytetä Suomessa kommunikaation välineenä.

Kielitilasto ei myöskään tunnista yksilöiden kaksi- tai monikielisyyttä. Järjestelmä on rakennettu oletukselle, että ihmiset ovat yksikielisiä, ja pitkään tämä oletus on varmaan suurelta osin pitänytkin paikkansa. Nykyään yhä suurempi osa Suomen väestöön kuuluvista henkilöistä on kuitenkin sellaisia, jotka ovat joko vanhemmiltaan oppineet kahta tai useampaa kieltä tai lapsuuden kasvuympäristö on muuten tehnyt heistä kaksi- tai monikielisiä. Yksikielisyys ei ole samalla tavalla normi kuin ennen.

Suurin ongelma liittyy etenkin viimeaikaisen keskustelun huomioiden kuitenkin siihen, että Suomessa asuu entistä enemmän sellaisia Suomessa syntyneitä henkilöitä, joiden vanhemmat ovat aikanaan muuttaneet Suomeen. Näistä henkilöistä käytetään usein sellaista nimitystä kuin maahanmuuton toinen sukupolvi, ja heitä voi pitää myös ensimmäisen polven suomalaisina. Vuoden 2018 alussa heitä oli Suomessa vajaa 63 000 ja Helsingissä noin 18 000 henkeä. Heidän määränsä ja osuutensa väestöstä kasvaa nopeasti, etenkin pääkaupunkiseudulla.

Suurella osalla näistä maahanmuuttajien lapsista rekisteröity äidinkieli on jokin muu kuin suomi tai ruotsi, ja tästä syystä heidän luokitellaan tilastoissa vieraskielisiksi. Monet heistä ovat kuitenkin samalla myös suomen- ja/tai ruotsinkielisiä, ja tämä unohtuu nykyään usein vieraskielisistä puhuttaessa. He ovat voineet oppia suomea jo vanhemmiltaan tai sisaruksiltaan, mutta myös asuinympäristöstään. Vaikka ulkomaalaistaustaisen väestön osuus on joillain alueilla noussut nopeasti, kantaväestöön kuuluvat ovat kuitenkin Suomessa yhä kaikkialla enemmistönä, eikä suomen kieleltä voi arjessa välttyä.

Suuri osa maahanmuuttajien lapsista on saanut myös suomen- tai ruotsinkielistä varhaiskasvatusta. Miltei kaikki toisen sukupolven nuoret ovat käyneet suomen- tai ruotsinkielisistä koulua. Monet heistä tarvitsevat opintiensä alussa tukea koulunkäyntikielensä taidon parantamiseksi, mutta harvoin lähdetään liikkeelle nollasta. Suomen tai ruotsin kielen opettamisen sijaan voisi olla parempi puhua kielitaidon kehittämisestä. Opetuksen järjestäjillä olisi hyvä olla pelkkää kielitilastoa tarkempaa tietoa lasten kielitaidosta, jotta erilaiset tukitoimet osattaisiin kohdistaa ja ajoittaa oikein.

Ilmaisu ”vieraskielinen” on myös ongelmallinen, joidenkin mielestä suorastaan leimaava. Siinä on jotain järkeä ainoastaan siinä mielessä, että se on ”kotimaankielisten” (so. suomen-, ruotsin- ja usein myös saamenkielisiksi rekisteröityneiden) vastinpari. Nämä ”kotimaankielet” ovat kuitenkin oikeastaan virallisia kieliä, saamen kieli tosin ainoastaan saamelaisten kotiseutualueella pohjoisimmassa Suomessa. Tämä määrittely tekee muiden kielten puhujista vieraskielisiä, vaikka joitain näistä kielistä on puhuttu Suomessa jo sukupolvien ajan.

Vieraskielisyys on myös outo ilmaisu, koska kuinka kenenkään äidinkieli voi oikeastaan olla vieras kieli, sehän on hänen omansa? Vieraskielisyys toiseuttaa siis muita kuin suomen-, ruotsin- ja saamenkielisiä kahdella tasolla. Ensinnäkin termi korostaa sitä, että nämä kielet eivät oikeastaan kuulu Suomeen, ja toiseksi se vieraannuttaa näiden kielten puhujat heidän omasta kielestään. Jotkut ovat yrittäneet korjata ongelmaa puhumalla vieraskielisten sijasta muunkielisistä, mutta varsinainen ongelma ei tällä muutoksella ratkea.

On siis tärkeätä olla tietoinen kielitilastointiin ja vieraskielinen-käsitteen käyttöön liittyvistä ongelmista. Tulkinnoissa kannattaa ottaa huomioon etenkin se, etteivät kaikki vieraskieliset ole maahanmuuttajia ja että monet heistä osaavat myös suomea ja/tai ruotsia. Mahdollisuuksien mukaan kannattaa kuitenkin siirtyä käyttämään luotettavampaa tapaa kuvata Suomen väestörakennetta ja sen kehitystä. Tilastokeskuksen vuonna 2012 käyttöön ottama syntyperämäärittely jakaa väestöä tavalla, joka toimii varsin hyvin paitsi nyt myös tulevaisuudessa, jolloin Suomessa asuva väestö on entistä monimuotoisempi.

Syntyperään perustuvassa väestön luokittelussa suomalaistaustaisia ovat kaikki ne henkilöt, joilla vähintään toinen vanhemmista on syntynyt Suomessa. Ulkomaalaistaustaisia ovat puolestaan ne henkilöt, joiden molemmat vanhemmat tai ainoa tiedossa oleva vanhempi on syntynyt ulkomailla. Sekä suomalaistaustaiset että ulkomaalaistaustaiset voivat itse olla Suomessa tai ulkomailla syntyneitä. Ulkomailla syntyneet ulkomaalaistaustaiset ovat varsinaisia maahanmuuttajia; muita ei oikeastaan maahanmuuttajiksi pidä kutsua. Suomessa syntyneet ulkomaalaistaustaiset muodostavat edellä mainitun maahanmuuton toisen sukupolven.

Kyseinen luokittelu on kieliperusteista tilastointia täsmällisempi ja riippumattomampi henkilöiden omista ilmoituksista. Lisäksi samanlainen järjestelmä on olemassa muissa Pohjoismaissa. Sen avulla voidaan myös tarkentaa kuvaa siitä, ketkä ovat niin sanottuja vieraskielisiä. Kuten alla oleva kuvio osoittaa, suomalaistaustaisiinkin kuuluu henkilöitä, joilla rekisteröity äidinkieli on muu kuin suomi, ruotsi tai saame. Ulkomaalaistaustaisissa on puolestaan koko joukko suomenkieliseksi rekisteröityneitä, etenkin Suomessa syntyneiden joukossa.

Suomen väestö vuoden 2017 lopussa syntyperän ja rekisteröidyn äidinkielen mukaan. (Lähde: Tilastokeskus.)

Kielilaki edellyttää yhä väestön kieliperusteista tilastointia, eikä äidinkielitiedon keruun järjestelmästä siis ainakaan toistaiseksi voida luopua. Kielitilastoja tarvitsemme vielä pitkään myös siitä syystä, että monet väestön tarkastelua kuvaavat aikasarjat ulottuvat kauemmaksi menneisyyteen ainoastaan kieliperusteista jaottelua hyödyntäen. Esimerkiksi Helsingin seudun vieraskielisen väestön ennuste hyödyntää yksityiskohtaista tietoa eri kieliryhmien kehityksestä, ja tämä ennuste on toistaiseksi osoittautunut hyvin luotettavaksi kuvaamaan yleisellä tasolla Suomeen suuntautuneen muuttoliikkeen vaikutuksia väestörakenteissa.

Kielitilastoista ei myöskään kannata luopua, koska niistä on hyötyä niin tutkimukselle kuin päätöksentekijöille. Rekisteröidyn äidinkielen avulla voimme yhä melko luotettavasti seurata esimerkiksi sellaisten kieleen perustuvien väestöryhmien kehitystä, jotka jakaantuvat moneen lähtö- tai taustamaahan. Tällaisia ovat esimerkiksi venäjänkieliset, arabiankieliset ja englanninkieliset. Kielitilaston avulla voimme tarvittaessa erottaa toisistaan myös esimerkiksi viron- ja venäjänkieliset virolaistaustaiset tai turkin- ja kurdinkieliset turkkilaistaustaiset. Kunhan vain muistamme, että todellisuus voi olla tilastoja monimutkaisempaa.

Kielitilastointia kannattaisi myös kehittää. Tärkeä edistysaskel olisi tarjota Suomen väestöön kuuluville mahdollisuus ilmoittaa rekisteritietoihinsa useampi kuin yksi kieli (esimerkiksi toinen äidinkieli tai kotikieli). Tällaisia ehdotuksia on viime aikoina esitetty monien tutkijoiden lisäksi esimerkiksi tuoreimmassa Valtioneuvoston kielikertomuksessa. Tällä tavalla suomalaisten kaksi- ja monikielisyys saisi enemmän näkyvyyttä ja tunnustusta. Samalla äidin- tai kotikieleltään muiden kuin suomen- tai ruotsinkielisten suomen tai ruotsin kielen osaaminen tulisi nykyistä paremmin esille. Se voisi myös rohkaista monia ilmoittamaan nyt piiloon jäävän äidin- tai kotikielensä.

Pasi Saukkonen toimii erikoistutkijana Helsingin kaupunginkanslian kaupunkitutkimus ja -tilastot -yksikössä. Hän on dosentti Helsingin ja Jyväskylän yliopistoissa.

Kirjallisuutta:

Angel, Tanja del. 2015. Äidinkielenä kaksikielisyys. Kaksikulttuuristen perheiden näkökulmaa kaksikielisyyteen. DUO kahden kulttuurin perheille. Helsinki: Familia ry. http://pdf.duoduo.fi/kaksikielisyys-julkaisu.pdf

Karlsson, Fred. 2017. Suomen kielet 1917–2017. Turku: Lingsoft Oy. https://www.suomenkielet100.fi/

Latomaa, Sirkku. 2012. Kielitilasto maahanmuuttajien väestöosuuden mittarina. Yhteiskuntapolitiikka 77: 5, 525–534. http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/103125/latomaa.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Pyykkö, Riitta. 2017. Monikielisyys vahvuudeksi. Selvitys Suomen kielivarannon tilasta ja tasosta. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2017:51. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö. http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/160374/okm51.pdf

Saukkonen, Pasi. 2016. Monikulttuurisuuden tilastointi kaipaa uudistamista. Tieto & trendit. https://www.stat.fi/tietotrendit/artikkelit/2016/monikulttuurisuuden-tilastointi-kaipaa-uudistamista/

Tilastokeskus. Käsitteet: syntyperä ja taustamaa. https://www.stat.fi/meta/kas/syntypera_ja_ta.html

Valtioneuvosto. 2017. Hallituksen kertomus kielilainsäädännön soveltamisesta 2017. Helsinki: Valtioneuvosto. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/160384

Ks. myös:

Ulkomaalaistaustaiset Helsingissä -verkkosivusto.

Helsingin seudun vieraskielisen väestön ennuste 2018–2035 (pdf-julkaisu).   

Kommentoi